Kehoni on runoni

Innostuin kirjoittamaan vielä tänään, koska huomasin että Anni oli lisännyt Facebookiin tapahtumailmoituksen: https://www.facebook.com/events/1582142618533864/

 

Kyse on siis kirjoittamista ja liikettä yhdistävästä Kehoni on runoni -kurssista. Osallistuin kurssille viime keväänä, jolloin se järjestettiin Nuoren Voiman Liiton ja Taideyliopiston teatterikorkeakoulun yhteistyönä. Vetäjinä toimi tuolloin teatteri-ilmaisun ohjaaja Anni Pellikka ja Nuoren Voiman Liiton tuottaja Veera Koivaara (jotka ovat muuten molemmat todella ihania ja sympaattisia ihmisiä). Kurssi oli yhtenä iltana viikossa maaliskuusta toukokuuhun Teatterikorkeakoulun tiloissa.

Tällä kertaa kurssi on näemmä tiivistetty yhteen viikonloppuun (20.-21.1.2018), ja paikkakin on vaihtunut Haapaniemenkadulta Espooseen, Luovan Kasvun kurssikeskukseen. Vetäjänä toimii yhä Anni. 

Ymmärtääkseni kurssin sisältö on pysynyt jokseenkin samana, ainakin ne lähtökohdat, joista käsin harjoituksia tehdään. Keväällä 2017 teimme Annin ja Veeran johdolla liikuntasalissa erilaisia liikeimprovisaatio-, mielikuva-, aisti- ja kirjoitusharjoituksia. Tunnit alkoivat yleensä yhteisellä meditaatiohetkellä, jonka jälkeen lähdimme lisäämään liikettä pikku hiljaa, ja lopulta otettiin kirjoittaminenkin mukaan. Jokaisella osallistujalla oli mukanaan oma muistivihko, johon kirjoitimme harjoitusten aikana ja niiden päätteeksi. Mitään tiukkaa teemaa tai aihetta ei ollut, vaan enemmänkin suuntaa-antavia ehdotuksia, viitteitä. Jokainen sai tehdä rauhassa omaa kirjoitustyötään, vaikka osa liikeharjoituksista tehtiin myös pari- ja ryhmätehtävinä. Omia tekstejä ei myöskään ollut pakko jakaa muille, vaikka siihenkin annettiin mahdollisuus. Ote työskentelyyn oli siis kaikenkaikkiaan hyvin lempeä.

 

Kun on itse mukana liikkuvassa vaunussa

ei huomaa nopeutta

vaikka kärsii jo matkapahoinvoinnista.

 

Kun katsoo ulkoa

miten pyörät pyörivät

niin kovaa

ettei uskalla hypätä mukaan.

 

Joten istun tässä

katselemassa.

 

 

 

Kyse oli tutkimusmatkasta omaan kehoon, ja myöskin mieleen. Tekstien kautta syntyi pieniä tai suurempiakin oivalluksia omaan elämään:

 

Vapaa liike tilassa. Selkä vie. Venytys tekee hyvää, luo uskoa. Keho jaksaa, keho vie jotain kohti. Mitä kohti? Vain kohti. Olet tässä näin, istut ruksin päällä. Tässä on myös perhoset ja rukkaset ja ruususet. On kuuma, hikoan. Ei hävetä, vaan tuntuu hyvältä. Hengittäminen on vaikeampaa kuin uskoisi. Tuntuu kuin sisälläni olisi tanssija, jonkin sortin ballerina. Ehkä en ole antanut sen elää ja hengittää. "Älä patoa satoa!", joku huusi. "Mitä patoat sisälle?", se sama kysyi. "Anna se tänne. Ja anna viejän viedä".

 

Muistan kuinka ensimmäisellä Kehoruno-kerralla koin vahvana tunteen siitä, että haluaisin aloittaa uuden liikuntaharrastuksen. Jonkin, joka sytyttäisi ja innostaisi. Jokin virtaava laji. No, tanssia en aloittanut lukuunottamatta muutamaa tanssiaskelta joita otan joskus yksin kotona. Ehkä se tosiaan pitäisi aloittaa? Toinen laji, mitä olen miettinyt, on miekkailu. Siinä vasta messevä herrasmieslaji! Olisin siinä varmasti luonnonlahjakkuus.

 

Näin hänet tänään Korkealla Teatterissa.

Tuntui kuin olisin ollut kohdussa:

savussa, tulessa, tulossa.

                          Lähdön aika on on on!

 

Hän oli aina tulossa ja menossa.

Hattu päässä vimmaisena etsi jotain,

herrasmies. 

 

Nainen parahti:

"Miksei musta koskaan tule nuorta ja kaunista?"

Ja seinässä luki

JÄNNITYS!

NEITSYYS!

NYT!

 

!!!

       

(Vaikkei siinä oikeasti mitään lue)

 

Tutkimme kevään mittaan paljon pintoja. Omia pintojamme ja toisten. Eräässä harjoitteessa tutkimme selkärankaa pareittain. Ideana oli, että toinen toimi ensin liikkujana ja toinen tukijana, seuraajana. Sitten rooleja vaihdettiin. Liikkujan tehtävänä oli johtaa liikettä ja seuraajan tehtävänä oli seurata ja myötäillä liikettä säilyttäen koko ajan kevyt kosketus liikkujan selkärankaan. Seuraajan tehtävänä oli myös antaa parilleen tasaisin väliajoin pieniä suuntaehdotuksia, "impulsseja", kuten Anni ja Veera niitä kutsuivat. 

Muistan, että aluksi vieraan ihmisen "päästäminen iholle" tuntui hieman erikoiselta. Ei nyt vaivaannuttavaltakaan, mutta kuitenkin hieman intiimiltä, mihin suomalaisessa kulttuurissa ei ole niin tottunut. Oli se silti helpompaa ja luonnollisempaa kuin olisi kuvitellut. Ehkä sen takia, että kaikki osallistujat tuntuivat olevan liikkeellä avoimin mielin, leikkimielellä. Improvisaatioharjoituksiin heittäytyminen vapautti ilmapiiriä nopeasti. Välillä kun keskittyi omaan liikkeeseen ja omiin tuntemuksiin jopa unohti, että salissa oli muitakin. Toisaalta välillä huomasi ajattelevansa oliko liike oma vai toisen. Vahvistui ajatus siitä, että olemme kaikki yhteydessä toisiimme ja kommunikoimme vaikka emme olisi siitä tietoisia. Kehommekin. 

 

Tammikuussa pidettävälle Kehoni on runoni -viikonlopulle voi ilmoittautua sähköpostitse osoitteeseen: anni.pellikka@uniarts.fi. Kurssille mahtuu tällä kertaa näemmä vähemmän osallistujia kuin viime keväänä, siis 10 henkilöä. Suosittelen osallistumista lämpimästi mikäli liike ja kirjoitus, ja erityisesti niiden yhdistäminen, kiinnostavat!

PS. Espoon kurssikeskuksessa on saunomismahdollisuus, mistä olen hivenen kateellinen. Oispa meilläki ollu!

 

Istun paikallani tanssisalin laidalla

selkä seinää vasten

pukeutuneena mustiin

jalassa korallitossut

 

Istun paikallani liikkumatta 

kuin kivi

 

Olla kuin kivi

on olla hidas ja suora

 

Olla osa maisemaa,

antaa ajan patinoida

 

Kaunis, sammaleinen

elävä.

 

 

Teksti ja runot: Saila Lyytinen

Kuva: Anni Pellikka (kuvaa rajattu)

Kommentoi