Ote tarinasta: Thomas vierailee ystävänsä Leon luona. Koeversio 2.

Seisoin Leon asunnon kuistilla ja koputin oveen kolme koputusta. Odotin hetken. Ei vastausta. Siirsin levottomasti painoa jalalta toiselle ja silmäilin talon vieressä seisovaa komeaa vaahteraa, josta oli putoillut lehtiä märälle nurmikolle. Kuin värikkäitä kämmeniä, lehti ruoti puun verisuonina. Puristin viinipulloa kädessäni ja yritin tähyillä sisään ikkunasta, mutta rähjäinen verho esti näkemästä mitään. Miten Leo oli päätynyt asumaan tänne, yhteen lähiöön kaukana keskustasta? Omien sanojensa mukaan maaseudun rauhaan, monien kymmenien kilometrien päähän yliopistolta. Ja siitäkin huolimatta se polki aina matkan risalla jopollaan, oli sää mikä hyvänsä. Koputin uudestaan ovea, jonka valkoinen maalipinta oli alkanut lohkeilla, tällä kertaa kovemmin. Leon talo oli sanalla sanoen ränsistynyt, mutta sympaattinen. Samanlainen kuin Leokin. Leo oli yliopistolla tunnettu monista epä-akateemisista harrastuksistaan. Sillä oli usein päällä samat kuluneet farkut ja maastokuvioinen anorakki. Päässä musta pipo syvälle päähän vedettynä ja RayBanin Pilot-aurinkolasit nenällään. Meillä oli ollut joitain yhteisiä vapaavalintaisia kursseja sen kanssa, vaikka se oli aloittanutkin opinnot aikaisemmin kuin minä. Leo tuli usein luennoille myöhässä, jos suvaitsi saapua ollenkaan ja silloin se jäi aina istumaan samalle paikalle, viistosti vasemmalla takarivillä luennoitsijasta päin katsottuna, ja joi kahvia termospullosta.

Kului vielä muutama minuutti ennen kuin kuulin ovea kohti lähestyvät vaimeat askeleet. Sitten näin ulko-oven pienestä lasi-ikkunasta välioven avautuvan ja Leon epäluuloisen pään pilkistävän oven raosta.

- Ai homtom, olin tossa just nukkumassa enkä osannut odottaa ketään.

- Joo. Mut mä tulin käymään. Saako tulla sisälle? Mä yritin kyllä soittaa, mutta sun puhelimeen ei saanu yhteyttä. 

- Se on taas hävinnyt jonnekkin..., Leo sanoi hajamielisesti ja vilkuili samalla olkansa yli. - Tuu hei nopeesti sisään ennen ku kissat pääsee karkuun. 

Astuin Leon perässä sisälle samalla takkia riisuen. Oli lokakuun ensimmäisen viikon perjantai. Kello oli kymmentä yli viisi illalla. 

 

Tiputin reppuni maahan, laskin pullon pöydälle ja heittäydyin Leon kuluneelle nahkasohvalle. Annoin katseeni kiertää asunnossa, joka oli mielenkiintoinen yhdistelmä uutta ja vanhaa, sekoitus hullua tiedemiestä ja ekohippiä. Asuntoa ei voinut mitenkään kutsua minimalistiseksi vaan se pursuili kaikenlaista krääsää. Suurin osa kalusteista, siis nahkasohva, nojatuoli, jonka kangaspäällyste repeili, puinen sohvapöytä, ruskea kirjahylly ja tv-taso, oli varmaan ostettu kirpputorilta tai pelastettu roskalavoilta. Tai saatu joltain. Mikään ei sopinut yhteen minkään kanssa ja nurkissa pyörivät varmaan viime jouluiset pölypallot. Ikkunoissa roikkuvat verhot olivat samalla sanoen rumat, itse verhot olivat väriltään sinapinkeltaiset ja niiden edessä oli vielä jotkut ihmeelliset mummotyyliset valkoiset pitsihörhelöt. Ehkä se oli muuttanut jonkun kupsahtaneen vanhan rouvan kuolinpesään? En ollut kysynyt. Sohvapöydällä oli erivärisissä posliinikupeissa pähkinöitä, sekalaisia paperikasoja, vanha paikallisliikenteen bussiaikataulu, kirjoja, tupakan filttereitä ja kaksi melkein loppuun poltettua valkoista kynttilää messinkialustoillaan. 

- Missäs kissat? Ja mitäs miehelle?

- No sitähän minäkin, ne on on niin hemmetin nopeita... Leo sanoi ja kulki edestakaisin olohuoneen ja keittiön väliä kissojen nimiä toistellen. - Mitäs mulle, pari omaa projektia pitää kiireisenä.

- Sua ei oo pahemmin näkyny yliopistolla viime aikoina?

- Joo niinhän mä just sanoin. Kiirettä pitää. 

Leo näytti siltä, että se olisi valvonut pari yötä putkeen tuijottaen pöytäkoneensa ruutua. Näpertelin hermostuneesti sohvapöydältä käsiini eksynyttä Rizla-pakettia. Leo oli siirtynyt keittiöön katseeni ulottumattomiin ja kysyi sieltä maistuisiko kahvi. Kuulin kuinka se lastasi keittimeen purut ja hetken kuluttua kuului tuttu ja turvallinen porina. Lautalattia narisi Leon vihreäraidallisten villasukkien alla. Leo istui vastapäätä nojatuoliin ja alkoi kääntää sätkää tottuneesti maalitahraisten sormiensa välissä. Leon asunnossa oli se hyvä puoli, että siellä sai vapaasti polttaa sisällä. En virallisesti polttanut, paitsi välillä pikkusikareja, ja nyt oli selvästi sellainen hetki jona poltin. Kaivoin siis reppuni sivutaskusta Moodsit ja sytytin yhden Leon seuraksi. 

- Mikäs pikku-porvarin tänne lennätti mun ilokseni? Taksillako tulit niinku viimeksi? Leo virnuili ja viittasi elokuiseen visiittiini, kun olin kaartanut sen luo jatkoille taksilla ja kännissä kuin pieni käki. 

- En kun sain kyydin kaverilta. 

- Ja sulla oli ilmeisesti jotain tärkeetä asiaa, kun tänne asti tulit? 

- Kai sitä vois niinkin ajatella.... 

Leo katseli minua kiinnostuneena. En tiennyt oikein mitä sanoa. Olin tuntenut koko viikon selittämätöntä ahdistusta ja jäänyt sen takia pois luennoiltakin. Ei sillä, että sillä olisi kauheasti edes väliä. Suurin osa oli niin helvetin puuduttavaa paskaa joka tapauksessa. Rahoituksen jatko esimerkiksi, ja se talous-perkeleen-matikka, jota olin jo vuosia lykännyt. Vaikka mulla oli lukiossa pitkä matikka niin jostain syystä ei enää kiinnostanut yhtään. Ei-vaan-helvetti-kiinnosta-mikään. Ja piste. En tiedä, ehkä mulla on joku syysmasennus päällä tai jotain. Kyllä mua normaalisti uuden oppiminen kiinnosti, mutta viime kevään jälkeen kaikki oli ollut jotenkin toisin. Halusin vaan lähteä. Jonnekin. Kauas. Pois. 

Leo poltti tupakkaa ja katsoi edelleen herkeämättä: - Niin...?

- Ainahan mulla on jotain mielessä. Sanoin, vaikka tiesin tasan tarkkaan mitä mulla oli mielessä, mutta en ollut enää niin varma että halusinko puhua siitä tänä iltana. Tai ylipäätään koskaan. Vaikka Leo oli ehkä maailman ainoa ihminen kenelle mä halusin puhua. Ehkä siksi, koska olin tuntenut sen niin vähän aikaa, mutta se oli reilu ja viisas jätkä. Mä luotin siihen. Se puhui vähän, mutta asiaa. Eikä se tiennyt musta liikaa, ainakaan mun taustaa. Mä tiesin, että sille voisi puhua ihan mistä vaan ja se ehkä ymmärtäisi. 

- Niin... Tää liittyy yhteen tyttöön. Sain sanotuksi vaikka sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun. Savukiehkurat leijuivat ja hajoilivat päidemme yläpuolella. Pyörittelin hermostuneesti kultaista sormusta vasemmassa nimettömässäni.

- Jaahas. Ja tää mimmi ei sitten vissiin ole Jenni?

- Joo ei ole Jenni. Ei. Hymähdin ja jatkoin: sulla ei vissiin ole tällaisia ongelmia?

- Ei ehkä samanlaisia, mutta se ei tarkoita ettenkö mä voisi auttaa sua. Mutta se riippuu ihan siitä haluatko sä kertoa? 

- Joo. Sanoin vaikka en tiennyt miten jatkaisin. 

- No sano vaikka et onko se joku kenet mä tunnen. Joku meidän koulusta? Tai sori, unohda toi äskeinen. Ei sillä oo mitään väliä. Et kai sä oo pistänyt ketään muuta mimmiä paksuksi? 

- No ei mitään sellaista! Onneksi... 

- Mä olen yhtenä korvana.

- Hei, mulla oli tää viini mukana! Haenko meille lasit? Ai niin, se kahvikin taisi olla jo tippunut. Mut mä haluisin kyllä juoda yhden lasillisen tätä. Otanko sullekin lasin? Sanoin ja harpoin jo kohti Leon astiakaappia, josta löysinkin kaksi kalkkitahraista lasia. Ei mitään Riedeliä, niinkuin mun kämpillä oli. Ne oli ylioppilaslahja neljän laudaturin ylioppilaalle Jennin vanhemmilta ajalta, joka tuntui olevan valovuosien päässä tästä hetkestä. 

Palasin takaisin olohuoneeseen, jossa Leo oli juuri tumpannut tupakkaansa kynttilän jalustalle ja avasi telkkarin, jonka ruudulle ilmestyi Spotifyn näkymä. Laskin lasit pöydälle ja avasin punkun Leon keittiön pöydältä löytämälläni pullonavaajalla. Valutin Alkon hyvännäköisen silmälasipäisen myyjän mulle suosittelemaa punaista juomaa hartaasti laseihin. Italialaista. Ja luomua. Otin hyvän asennon sohvalta. 

- Mä tapasin tän Susan yksissä bileissä tänä syksynä kun koulu alkoi.

- Susa... Ei sano mulle mitään. Minkä näköi?

- Se on sellai vaalea mimmi. Et sä varmaan sitä tiedä. En mäkään tiennyt ennen. Se ei asu Helsingissä. Oli vaan käymässä sen frendillä. 

- Ja...? Iskitkö sä sen?

- Minäkö? No en tietenkään! 

- No mistä sitten kiikastaa?

- No oikeestaan tää koko homma liittyy yhteen laajempaan kokonaisuuteen. Niinku mun koko elämään. Mun tän hetkiseen elämäntilanteeseen.

- Missä Jenni muuten nyt on, jos saa kysyä?

- Se lähti viikonlopuksi sen porukoille maalle. Niillä on jotkut niiden suvun perinteiset syyskarkelot. Juodaan sahtia mökillä ja leikitään seuraleikkejä. Mun ei onneksi tarvinnut mennä tänä vuonna mukaan kun mä sanoin että ens viikolla on tärkeä tentti. 

- Sä olit sanomassa jotain sun elämästä?

- Joo. Sanoin ja otin ensimmäisen kulauksen viinistä. Se oli ihan kelpo tavaraa. Täytyy laittaa nimi mieleen. Jatkoin: - Siis kun... Jenni on alkanut puhumaan jo lapsista ja kaikkea. Eikä me olla kumpikaan vielä edes valmistuttu! Jenni aloittaa vissiin vuoden vaihteessa tekemään sen gradua, liittyen johonkin plaa plaa ilmiöpohjainen oppiminen uusissa oppimisympäristöissä tai jotain. Mut mulla on paketti ihan hajalla vielä! Mä oon ihan hukassa tässä mun valkoisten valheiden labyrintissä. Vittu tänäkään syksynä en oo läpäissyt yhtäkään kurssia! Mua jotenkin ahdistaa, jos niin voi tälleen kevyesti sanoa. Ahdistaa!

- Joo..? Leo sanoi, ja otti myös hörpyn lasistaan. 

- Siis kun... Jatkoin. En minä vittu tiedä olenko mä valmis isäksi tai ylipäätään mihinkään. En minä vittu edes tiedä kuka mä olen enää. Haluanko mä tätä elämää, tajuatko sä? Mutta en minä voi tästä vittu Jennille puhua, kun niiden koko suku hengittää meidän niskaan ja suunnittelee vittu vuosituhannen maalaishäitä. Vittu. 

- Joo, en voi sanoa tietäväni miltä susta tuntuu.

- No en minä sitä odotakaan mutta... Venaas hetki mun puhelin vissiin soi... Ujutin uutuuttaan kiiltävän iPhoneni farkkujen etutaskusta ja katsoin näytöllä vilkkuvaa nimeä. Susa L. Annoin puhelimen soida, halusin puhua kyllä Susan kanssa mutta en Leon kuullen. Laitoin puhelimen pöydälle ja annoin sen hiljentyä itsekseen. Leo katsoi vuoroin mua ja vuoroin pöydällä makaavaa puhelinta ja nosti toista kulmakarvaansa. 

- Se on se mimmi?

- Joo.

- Etkä aio vastata?

- En. En mä nyt.

- Ihan ymmärrettävää. 

- Niin. Mutta mitä mä olin sanomassa... Siis kun mulla on koko mun elämä ollut sellainen olo... En osaa oikein selittää. Ihan kuin mä olisin joku hiton tangentti! Mun ääni kohosi vähän liikaakin kun olin hetken niin innoissani uudesta oivalluksestani. - Ymmärrätsä? Siis niinku mun elämässä tai mun elämä on se tangentti tai mä olen se tangentti!

- Siis hetkonen? Eiks tangentti ole joku geometrian juttu..? Voitko vähän täsmentää?

- Niin siis. Sori, mä en ole ihan varma olenko mä ajatellut tätä koko kuviota nyt ihan loppuun saakka. Niin kun musta tuntuu että mä olisin se hiton tangentti ja elämä on siellä jossain ympyrän keskipisteessä tai ainakin jossain siellä kehän sisäpuolella. Mut mä oon vaan se hiton... Sori jos mä vähän toistan itteeni... Mutta mä oon se hiton tangentti, joka vaan sivuaa, hipaisee, sitä kehää, jonka sisäpuolelle mä haluaisin!

- Tangentti... Joo...

- Ihan sama! Mut sä tajuat pointin! Et koska mä olen vaan se tangentti, mä en ikinä pääse sinne ympyrän sisäpuolelle, kai jonnekin hiton epämukavuusalueelle, josta kaikki vitun itsensäkehittämisjuntit keuhkoaa, jossa se hiton taika tapahtuu tai jotain. Jossa vois silleen olla oman universuminsa herra ja kokea asioita, kai. 

- Ööö. Eli suomeksi sanottuna sä olet vaan tympiintynyt sun omaan porvarilliseen kotileikkiisi tällä hetkellä? Vai ymmärsinkö mä nyt oikein?

- No en mä nyt ihan sitä tarkoita. Mä olen kyllä ihan tyytyväinen mun elämääni. Onhan mulla kaikki perusjutut kunnossa ja enemmänkin. Siis koko maapallon mittakaavassa mullahan menee ihan perkeleen hyvin. Porukoiden maksama asunto ja kaikki. Siis mä olen ihan hel-ve-tin hyväosainen mut ei se oo se juttu! Jotain vain puuttuu.. Tarkoitan, että mun sisällä on joku ontto kolo, joka ei vaan koskaan täyty. Ei koskaan, tajuatko sä? Siis sellainen on ihan helvetin surullista! 

- Kyllä mulla on pieni käsitys siitä, mistä sä puhut.

- Ja arvaa... Otin uuden, pitkän kulauksen lasista ja etsin hermostuneesti tupakkaa repustani. - Ja arvaa mistä mä sain kehitettyä itselleni tän elämän kriisin? Mulla oli yksi päivä tylsää himassa ja selailin yhtä vanhaa aikakauslehteä. Siinä lehdessä oli artikkeli kolmen keski-ikäisen miehen matkasta Roskildeen. Siinä oli kuva, jossa oli sellainen metallinen kehikko, jonka pylväisiin oli pultattu jotain neonkeppejä, siis sellaisia pimeessä loistavia putkia, jättikoossa. Ja jengi vaan keinui niissä kehikoissa muina miehinä auringon laskiessa tai noustessa. Ja ne tyypit oli tyyliin keinunut siinä koko yön. Ja vetäny kamaa. Todennäköisesti vetänyt kamaa. Ja nautti elämästään! Ja mulla tuli sellainen fiilis, että tota mäkin haluan mun elämääni! Keinua vaan vastuusta ja murheista vapaana läpi yön, kamaa tai ei kamaa, ei sillä väliä. Mut et ois niiku vapaa tai jotain... 

Huomasin kuinka Leon päässä raksutti kun se kuunteli mun paasaamista. Se oli pitkään vaiti kunnes sanoi: - Voithan säkin Roskildeen lähteä, nuori aikuinen mies. Mikä sua estää? 

Leo ei selvästikään käsittänyt. 

- Ei se oo se pointti. Se sama kuva olis voinu olla vaikka Kaustisten kansanmusiikkifestareilta. Pointti ei oo se, mistä se kuva oli otettu, tai edes se... Taas ääneni nousi kuin huomaamattani. - ...että ne ihmiset keinui siinä neonvalohohtoisessa kuvitteellisessa ihmemaassa. Vaan pointti on se, miten ne ihmiset keinui. Tai miten kuvittelin, että ne keinui. Ihan vaan muina miehinä, täysin vapaina. Niiku ikinuorina! Huolia tai vastuita vailla! 

- Ootko sä jutellut jonkun ammatti-ihmisen kanssa noista sun ajatuksistasi? Musta vaikuttaa vähän siltä, että sulla on joku alkava kolmenkympin kriisi tai identiteettikriisi tai joku. Hei... Leo sanoi ja näppäili sen keyboardille jotain. - Ootko sä kuunnellut Queenia? Niiden solisti Freddy Mercury, joka kuoli vuonna 1991, kirjoitti yhessä sen viimeisimmissä kappaleissa: "Tietääkö kukaan mitä varten me elämme?" 

 

****

Teksti: Saila Lyytinen

Kuva: Saila Lyytinen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.