Takaisin tarinaan

Ihanaa elokuun loppua kaikille!

Kesä on pikkuhiljaa vaihtumassa syksyksi. Sitä ei voi olla huomaamatta. Sitä ei voi estää. Syksyn tulon huomaa ainakin siitä, että ulos lähtiessä on vedettävä rotsi niskaan ja verhottava sääret sukkahousuihin. Syksyn tulon huomaa myös siitä, että kirjakauppojen ikkunoihin ilmestyy erilaisia sienikirjoja ja naistenlehtien sivuille sieniruokien reseptejä. Pihlajanmarjat helottavat oranssinpunaisina. Ihmiset puhuvat mustikoista ja leipovat kilvan mustikkapiirakkaa. Kadunvarsimainokset mainostavat erilaisia alkavia työväenopiston kursseja ja lukion oppikirjoja. Jokunen lehti putoaa puusta märälle asfaltille. Syksyn tulon huomaa myös siitä, että ilmassa tuoksuu erilaiselle, sateisen raikkaalle. Tuulet puhaltavat ja tuovat mukanaan muutoksen; jotain uutta on jälleen alkamassa ja vanha on väistymässä taka-alalle. 

Vaikka pidänkin syksystä, kesä meni jälleen liian nopeasti. Koska Suomen kesä on lyhyt (ja vähäsateinen :D) tunsin itseni usein levottomaksi. Piti ehtiä tehdä kaikkia kivoja kesäjuttuja. Grillata, poimia marjoja, juoda kahvia terassilla, ruskettua, käydä picnicillä, valvoa läpi yön, mökkeillä, festaroida, juoda skumppaa, lenkkeillä metsässä, uida järvessä, kerätä villivihanneksia, täyttää 30, olla kesäisen huoleton, nähdä ystäviä, olla sopivan hullu mutta silti järkevä, tutustua uusiin ihmisiin, rakastaa, yrittää elää ja... Kyl te tiiätte!

 

 

Kaiken kesäkiireen keskellä kirjoittaminen jäi auttamattomasti taka-alalle (paitsi kesäkuussa jolloin olin Sysmän residenssissä). Nyt elokuun viimeisinä viikkoina olen yrittänyt palata hieman takaisin arkirutiineihin eli myös päivittäisen kirjoittamisen pariin. Ja kirjoittamisen aloittaminen tauon jälkeen onnistuu parhaiten, minkäs muun kuin aamusivujen avulla!

Aamusivut on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Julia Cameronin kehittämä metodi, jossa kirjoitetaan joka aamu käsin kolme sivua ihan mitä vain. Teen tässä piakkoin kokonaan oman kirjoituksen aamusivuista, jossa kerron aiheesta tarkemmin. 

Aamusivut ovat henkilökohtaisia kuten päiväkirjakin eli niitä ei ole tarkoitus näyttää kenellekään, mutta jaan tässä silti pienen pätkän omista tämän viikkoisista aamusivuistani:

"...mä teen kaikkea muuta kuin kirjoitan... Miksi et kirjoita? oli kysymys joka nousi moneen otteeseen esille Kehoni on runoni-kurssillakin. Niin, miksi et kirjoita? En uskalla. En osaa. En pysty. En uskalla valla halla valhalla hal hal haluan haluan haluan........ Nyt nettiradiosta soi Nikke Ankaran biisi jonka nimeä en muista. Sunnuntai niin fucking paha et aloin seurustelee. Pitäisi pitäisi pitäisi kaikkea vaan pitäisi mutta mitä haluan tehdä? haluan avata verhot ja nähdä ulos. Syksy saapuu sen tuloa ei voi estää. Kesä tuli ja meni ennen kuin kunnolla edes alkoi. Pidän syksystä, ei siinä mitään mutta sitten tulee marraskuu ja räntä ja sateet ja kylmä ja pimeä ja talvi. Haluan kirjoittaa. Ja sitähän teen nytkin mutta en tarkoita sitä. Mitä mä sitten oikein tarkoitan? Mä haluan sukeltaa pää edellä tarinaan, tuntea ne hahmot läpikotaisin ja kuulla mitä niillä on sanottavana. Mä haluan seurata tarinaa ja katsoa mihin jänniin paikkoihin se mut vie...."

 

 

Eli mitä on tehtävä? Hypättävä takaisin tarinaan, ei siinä muukaan auta. Vaikka pelottaa. Vaikka tuntuu ettei pysty. Vaikka tekisi mieli lopettaa, aina vaan lopettaa kaikki. EI! Nyt ei lopeteta yhtään mitään vaan jatketaan matkaa, vaikka pienin askelin. 

Tällä kertaa minun pieni askeleeni rakkaan romaanikäsikirjoitukseni parissa oli se, että ostin kirpputorilta Trainspotting -nimisen dvd-elokuvan. En ole koskaan nähnyt kyseistä elokuvaa, en edes usko että pidän siitä mutta se on katsottava sillä se on elokuva, jonka romaanihenkilöni Thomas Anttoni alias Winston on katsonut jossain elämänvaiheessa. "Choose life. Choose a job. Choose a career. Choose a family..."

 

 

Kuten olen täällä blogissakin kertonut, romaanihenkilöni Thomas Anttoni alias Winston alkoi puhua minulle Sysmässä ollessani (kyllä, juttelen fiktiivisten henkilöhahmojeni kanssa aina silloin kun he suostuvat puhumaan). Sysmässä hän kertoi minulle, että hän "haluaa vaan helvetin kauas tästä kaikesta paskasta" ja että korkeakouluopinnot Helsingissä ei oikein etene vaan hän käy "yliopistolla lähinnä syömässä ja bileissä joskus". Eilen ollessani lenkillä ystävän kanssa Thomas Anttonikin ilmaantui mukaan matkalle ja kertoi, että hän polttaa silloin tällöin pikkusikareita. Seuraavaksi pitää varmasti tiedustella häneltä mitä mieltä hän on hallituksen esityksestä nostaa pikkusikareiden hintoja. Tämän enempää en voi Thomas Anttonista kertoa, sillä koen tehtäväkseni suojella fiktiivisten ystävieni henkilöllisyyttä kunnes he ovat valmiita astumaan estradille. ;)

Pidemmittä puheitta (no tulihan tästä aika pitkä sepostus...) koitetaan kaikki hypätä johonkin mielekkääseen ja jännittävään tarinaan ja nautitaan alkavasta syksystä! 

Terkuin, Saila

 

teksti: Saila Lyytinen

kuvat: Saila Lyytinen (pahoittelut kuvien huonosta laadusta)

 

Kommentoi