Ladataan...

Saapumisviikkoni Sysmässä oli kolea ja tuulinen. Silloin tällöin satoi. Kaupassa käyntiä lukuunottamatta pysyttelin suurimman osan ajasta sisätiloissa. Tutkin Villa Sarkian laajaa kirjakokoelmaa, luin Edith Södergranin ja Märta Tikkasen runoja ja mukana tuomaani Erica Jongin unenomaiseen Venetsiaan sijoittuvaa romaania Serenissima. Huvila on suuri ja vanha, ja siksi myöskin viileä. Join paljon teetä suuresta kukkakuvioisesta kupista ja verhouduin villatakkiin ja äidin kutomiin villasukkiin. 

 

 

 

 

Perjantai-iltana lähdin lenkille. Puin ylleni fleecen ja kaulahuivin, mutta navakan tuulen takia kylmyys iski heti syvälle ytimiin saakka. Suunnistin kulkuni Väihkyläntietä pitkin Särkilahdentien isolle tielle. Vastaani ajoi traktori. Vaikka ilta oli kaunis, muita ihmisiä ei näkynyt. Metsän reunustamalla Särkilahdentiellä kiristin vauhtia, osittain sen takia että pysyisin lämpimänä mutta myös siksi että teki mieli juosta yhä vain kauemmas ja kauemmas - katsoa mitä horisontin takana on. 

 

Ohitseni ajoi muutama auto, mutta linnunlaulua lukuunottamatta oli hiljaista. Jalkojen tömähdellessä maahan ja katseen levätessä luontomaisemassa tuntui kuin pari mielessä pitkään pyörinyttä aihelmaa, joihin minulla on ollut vahva henkilökohtainen tunnelautaus olisi alkanut sulaa ja pyrkisi ulos. Mielessä alkoi hahmottua - kas kummaa - uusia runoja! Ja minun piti tulla tänne kirjoittamaan romaania. Kuin vanhasta tottumuksesta aloin kaivella kännykkää taskusta, johon kirjoittaa runot ylös, mutta tällä kertaa minulla ei ollutkaan kännykkää mukana. 

 

Käännyin ympäri ja lähdin juoksemaan takaisin kotiin niin nopeasti kuin ikinä pääsin kirjoittamaan runot muistiin ennen kuin ne katoaisivat mielestäni yhtä mystisesti kuin olivat sinne tulleetkin. Ryntäsin hikisenä ja hengästyneenä työpöytäni ääreen, avasin muistikirjastani tyhjän sivun ja kirjoitin epäselvällä ja hätäisellä käsialalla runon siihen. Myöhemmin saunan lauteella maatessani päähäni ilmestyi vielä toinen runo. Kiitin mielessäni Villa Sarkian muusia avusta ja heitin lisää löylyä.

 

Sunnuntaina paistoi aurinko ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli täydellinen päivä tutkia tarkemmin maastoa. Aamupuuron ja aamukahvin jälkeen pakkasin laukkuuni vesipullon, muistikirjan ja kartan ja lähdin matkaan. Riitan vinkistä päätin mennä Ohrasaareen. Se on kuulema ihanteellinen ulkoilumaasto. Ohrasaareen vievää hiekkatietä reunusti kaunis koivikko ja auringonvalo siivilöityi puiden lomasta. Hetkeksi palasin mielessäni lapsuuden kesämaisemiin. Olo oli seesteinen ja olin läsnä tässä hetkessä, mikä ei aina ole itsestäänselvää. 

 

 

 

 

Ylitettyäni puisen sillan Ohrasaareen annoin kiiltäväsiipisen sudenkorennon johdattaa minut polkua pitkin lintutornille. Kiipesin torniin ja ihastelin hetken kimmeltävää vettä, ympärillä huojuvia puita ja vastarannalla nököttävää Pyhän Olavin kirkkoa. Kiipesin portaat ylös ja lähdin kiertämään saarta ympäri kapeaa polkua liikkuen aivan rantakaislikon tuntumassa.

 

 

 

 

Kuulin rapinaa pääni yläpuolelta ja kun nostin päätäni nähdäkseni mitä siellä oli, näin oravan tuijottavan minua tupsukorvat valppaasti pystyssä ja käpy suussaan. Pysähdyin katselemaan kuinka se hyppeli ketterästi oksalta toiselle kunnes se oli kiivennyt niin korkealle etten enää erottanut sitä lehtien lomasta. 

 

Jatkoin matkaani. Ympäriltä kuului hyönteisten surinaa, satunnaista rapinaa ja linnunlaulua. Erotin ainakin kolme erilaista laulua, mutta lintutietämykseni on niin kehno etten tunnistanut lintuja. Suljin silmäni, imin keuhkot täyteen kesäisen metsän makeaa tuoksua ja tunsin lämmön joka solullani. Lintujen laulu kuulosti tuoreelta ja kirkkaalta, aivan kuin se olisi tullut jostain toisesta maailmasta. Olin pitkästä aikaa aivan järisyttävän onnellinen! 

 

Kirjoittanut: Saila Lyytinen

 

Kuvat: Saila Lyytinen

 

Ladataan...

Ladataan...

Tässä pieni tarina siitä, miten päädyin Sysmään.

 

Perjantaiaamuna 19. toukokuuta sain kuulla ilahduttavia uutisia: Minut oli valittu Villa Sarkian kirjailijaresidenssiin kesäkuuksi!

 

Tiedon saatuani aloin innokkaasti suunnitella tulevaa kuukautta Sysmässä. Kävin kirjastossa lainaamassa kasan kirjoitusoppaita ja kaivoin esille vuoden haudattuna olleen romaanikäsikirjoituksen. Toivoin hartaasti, että saisin sen puhallettua vielä henkiin! Iltaisin tunsin kuitenkin mörön hiipivän nurkissa.

 

Tiistai-iltapäivänä samalla viikolla kuin minun oli määrä lähteä Sysmään tapasin Sallan. Ostimme torilta take away-cappucinot ja nousimme mäkeä ylös läheiseen puistoon istumaan. Kerroin Sallalle möröstä, ja että pelkäsin Sysmässä paljastuvan sen, mitä eniten pelkäsin: Että olinkin pohjimmiltani toivoton surkimus enkä saisi koskaan mitään aikaiseksi. Salla kuunteli kiinnostuneesti ja sanoi: ”En mä ainakaan ajattelisi kenestäkään noin. Vaikka sä tulisit sieltä takaisin etkä olisi saanut mitään aikaan niin mä sanoisin vaan, että ei se mitään, nyt kävi näin, mutta ei se mitään haittaa.” ”Joo mä tiedän, ettei näissä ajatuksissa ole mitään järkeä, mutta silti musta tuntuu siltä”, vastasin. ”Toiselle on vaan niin helppo sanoa, että kaikki menee hyvin. Että sulla ei oo mitään hätää, anna elämän kannatella. Omalla kohdalla se ei sitten olekaan niin helppoa…” ”Mitä sä sitten ajattelet itsestäsi?” ” No tietty et kaikki on menetetty”, Salla sanoi ja me nauroimme hyväntuulisesti.

 

Juotuamme kahvit kävimme kirjastossa, muutamalla kirpputorilla ja puutarhakaupassa, sillä Salla halusi ostaa itselleen pihakukan. Hän ehdotti, että minäkin ostaisin kasvin, jonka voisin ottaa mukaani Sysmään ja jonka voin istuttaa pihaan. Sanoin, että idea on mukava mutten ehkä viitsisi raahata mukanani kasvia, kun kantamuksia on muutenkin melko paljon. ”Musta on vaan kiva ajatella sut tällaisen romanttisen kirjailijautopian päähenkilönä. Ajelet ympäriinsä polkupyörällä, jossa on kori ja korissa kukkia”, Salla vastasi. Hymyilin, sillä ajatus oli minustakin hauska. 

 

Lähtöä edeltävä iltana pakkasin laukkuni huolella ja fiilistelin tulevaa matkaani. Puolen yön aikaan poikaystäväni tuhisi jo tyytyväisenä kun minä vielä valvoin. Romaanini hahmot ja mahdolliset juonenkäänteet vilisivät mielessä suloisena sekametelisoppana. Tunsin tutun tunteen, jota en osaa nimetä. En muista milloin olen viimeksi tuntenut tuon tunteen mutta olen varma että olen tuntenut sen joskus ennenkin. Jännitti, mutta hyvällä tavalla niin kuin silloin kun on ihastunut muttei ole varma tunteeko ihastuksesi samoin tai kuten silloin kun lähdin 17-vuotiaana ensimmäisen kerran yksin amerikkaan. Yritin harhauttaa mieltäni muistelemalla lapsuuden kesiä. Makasin selälläni ja katselin kynttilän kajon leikkiä katossa kunnes nukahdin. 

 

Bussi Sysmään lähti aamulla klo 9.20 laiturilta neljä. ”Tervemenoa tutkimaan luontoa ja ihmisluontoa”, poikaystävä vielä heitti hyvästiksi ja kiipesin bussiin. Bussi oli lähes tyhjä ja sain vapaasti valita istumapaikan. Istuin bussin takaosassa ikkunan vieressä ja otin mukavan asennon. Bussin nytkähdettyä liikkeelle sade oli jo raidoittanut ikkunat. Kuuntelin taustalla hiljaa soivaa Natalia Imbruglian Torn-kappaletta ja moottorin rauhoittavaa hyrinää. Tunsin, että sateesta huolimatta kesäinen seikkailu maalla oli alkamassa. 

 

Asikkalan kohdalla sade oli lakannut, mutta taivasta peitti vielä harmaa pilviverho. Voikukat värittivät tien piennarta ja koivun lehdet värisivät tuulessa. Ohitimme liudan poltetun tiilen värisiä taloja ja Vääksyn kanavan. Päijänteen kimmeltäessä mäntyjen takana tunsin keveyden valtaavan olemukseni; lempeän avaruuden, kuin päälläni olisi ollut väljä ja lämmin villapaita. Kaupungissa oloni on usein tunkkainen ja tunnen painautuvani tahtomattani lysyyn, supistuvani. Imperatiiviset ajatukset kolonisoivat mielen: Käy kaupassa. Muista maksaa laskut. Tiskaa tiskit. Mieti mikä sinusta tulee isona. Luonnon ympäröimänä ajatus alkoi virrata vapaammin ja löysi uusia polkuja. Aloimme lähestyä määränpäätä. Vasemmalla ohi vilahti kyltti, jossa luki Utopiankuja.

 

Asemalla minua oli vastassa Sysmän kirjastonjohtaja Riitta Kuisma, jolla on lempeät ja eläväiset silmät. Onneksi hän oli vastassa autolla, sillä oli alkanut jälleen sataa! Ajoimme lyhyen matkan Villa Sarkiaan, joka olisi kotini seuraavan kuukauden ajan. Edellinen asukas teki juuri lähtöä, ja oli jättänyt pirtin pöydälle itseleipomaansa raparperipiirakkaa. 

 

 

 

 

 

 

Kun muut olivat lähteneet ja kaikkialla talossa oli aivan hiljaista, keitin itselleni tervetuliaskahvit vastajauhetuista pavuista. Tunsin oloni kotoisaksi talossa, jonka lautalattiat narisivat lupaavasti ja jossa jo moni kirjailija ja runoilija oli työskennellyt ennen minua. Minut valtasi halu alkaa heti kirjoittaa, mutta hillitsin itseäni ja sen sijaan nappasin hyllystä kahviseurakseni Edith Södergranin vuonna 1942 painetun runokokoelman. Avasin kirjan kohdasta, jossa oli vanha kellastunut lehtileike kirjanmerkkinä ja luin runon maasta, jota ei ole:

 

Ikävöin maahan jota ei ole,

sillä kaikkea mikä on, olen väsynyt himoamaan.

Kuu kertoo minulle hopeisin kirjaimin 

maasta jota ei ole.

Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti

maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme kuun kasteessa.

 

Elämäni oli kuuma harha.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut - 

tien maahan jota ei ole.

 

Maassa jota ei ole 

kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.

Ken on rakastettuni? Yö on pimeä

ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä on hänen nimensä?

Taivaat kaartuvat korkeammiksi,

ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin

vastausta tietämättä.

Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.

Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.

Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat

ja aina olet rakastava.

 

 

 

Hörppäsin kahvia. Leikkasin palan piirakkaa lautaselle ja lorautin päälle runsaasti vaniljakastiketta. Syötyäni käänsin luontoaiheisen seinäkalenterin lehden toukokuusta kesäkuuksi.

 

Olin saapunut kirjailijautopiaan ja kaikki tulisi menemään hyvin. Olin hyvässä seurassa, elävien ja kuolleiden runoilijoiden kanssa.

 

Teksti: Saila Lyytinen

 

Kuvat: Saila Lyytinen

Ladataan...

Ladataan...

 

 

Hei kaikki!

Tämä on blogimme, minun ja Sallan, ensimmäinen postaus. Idea tähän blogiin lähti vuoden 2016 joulukuussa, kun tapasimme Sallan kanssa Lahdessa kahvin merkeissä. Olin tavannut Sallan ensimmäisen kerran saman vuoden lokakuussa yhteisessä illanvietossa, josta jatkoimme yhteen kaupungin kuppiloista. Illan mittaan keskustelimme meille tärkeistä aiheista kuten kirjallisuudesta, taiteesta ja itseilmaisusta. Ilmeni, että meillä on yhteisiä lempikirjailijoita, ja molempia (sekä muutamaa muuta) kiinnostaisi kovasti lukupiirin perustaminen. Sanoista tekoihin. Pian ensimmäisen keskustelun jälkeen tapasimme uudelleen luonani ja ensimmäinen lukupiirin kokoontuminen (luimme Toni Morrisonin uusimman teoksen Luoja lasta auttakoon) järjestettiin eräänä marraskuisena viikonloppuiltana. 

Joulukuussa kerroin Sallalle lattekupin ylitse, että suunnittelen omien tekstien julkaisemista netissä (blogissa). Keskustelimme enemmänkin omista taiteellisista projekteistamme, ja siitä kuinka itsekriittisyys ja täydellisyydentavoittelu on usein esteenä sille, että omat hengen tuotokset näkevät päivänvalon. Tulimme yhdessä siihen lopputulokseen, että se on aivan typerää ja moisesta ajattelumallista on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä! Syntyi idea yhteisen projektin käynnistämisessä harrastusmielessä; minä kirjoittaisin meitä kiinnostavista aiheista ja Salla kuvittaisi tekstit. Innostuimme, ja aloin jo samana iltana pää sauhuten ideoita aiheita, joista kirjoittaa.

Kävi kuitenkin niin, että tässäkään projektissa, kuten elämässä yleensäkin, kaikki ei aina mene niin kuin suunnittelee.  Meillä molemmilla oli muita kiireitä, elämäntilanteet vaihtelivat ja pitkä ja pimeä talvi vaati veronsa jaksamisesta. Jossain välissä molemmilla mieli mateli maan tasossa, ja voimia ei tuntunut olevan mihinkään ylimääräiseen, ei edes kiinnostaviin projekteihin. Näin laitoimme blogi-idean hetkeksi jäähylle odottelemaan otollisempia aikoja. 

Opiskelin keväällä 2017 Taideyliopiston teatterikorkeakoulun avointa runokirjoittamisenkurssia, jossa yhdistettiin luovaa kirjoittamista ja liikeimprovisaatioharjoituksia. Tämän kurssin myötä tulin liittyneeksi Nuoren Voiman Liittoon, ja liiton kautta sain myös paikan Villa Sarkian kirjailijaresidenssistä kesäkuuksi. Residenssi sijaitsee Sysmän kunnassa, ja täällä kirjoitin tämän ihka ensimmäisen tekstin, oman huoneeni työpöydän äärellä.

Blogissa tulen kirjoittamaan, mistäpä muusta kuin kirjoittamisesta, itseilmaisusta, luovan prosessin henkisistä elementeistä, ylä- ja alamäistä sekä oikeastaan mistä tahansa muustakin mielenkiintoisesta. 

Tervetuloa mukaamme matkallemme!

Teksti: Saila Lyytinen

Kuvat: Salla Poutiainen

 

 

Ladataan...