Ladataan...

Hei ystävä! 

 

Ensimmäisen version tästä tekstistä kirjoitin jo viime maaliskuussa, kun vasta suunnittelimme blogin perustamista. Idea tähän tekstiin syntyi, kun poikkesin taannoin Kallion kirjastossa Helsingissä lainaamassa muutamia kirjoja (Kallion kirjasto sijaitsee osoitteessa Viides Linja 11), ja näin siellä pienen korin, jossa oli erilaisia kortteja ja kirjekuoria. Koska olen aina viehättynyt kirjeistä, menin tietysti tarkastelemaan koria lähempää. Korin oheen oli liitetty tiedote, josta kävi ilmi, että kyseessä oli Kirje tuntemattomalle -palvelusta. Koska ymmärsin, että kirjeet olivat esillä siksi, että kuka tahansa voisi siitä sellaisen ottaa mukaansa, nappasin yhden laukkuuni. 

 

Kotona avasin kirjekuoren suorastaan juhlallisin elkein. Pienen juhlan tuntu johtui siitä, ettei juuri kukaan enää kirjoita kirjeitä, mutta myös siitä ettei minulla ollut hajuakaan kuka kirjeen oli kirjoittanut, oliko hän tyttö vai poika, minkä ikäinen hän oli ja niin edelleen. Kirje oli kirjoitettu sinisellä kuulakärkikynällä siniselle kirjepaperille, ja kirjeen kirjoittaja aloitti kirjeensä kertomalla, ettei ollut koskaan aiemmin kirjoittanut tällaista kirjettä kenellekään. 

 

Luettuani kirjeen tein tapani mukaisesti pientä tutkimustyötä aiheesta. Selvisi, että Kirje tuntemattomalle-palvelu oli alunperin osa Aika parantaa-verkoston toimintaa, jonka työn keskiössä oli avun ja tuen välitys vaikeissa elämäntilanteissa oleville apua tarvitseville ihmisille. Selvisi myös, Aika parantaa-verkoston Kirje tuntemattomalle-palvelu oli jouduttu tänä vuonna eli vuonna 2017 lopettamaan rahoituksen puutteen vuoksi. Soitin Kallion kirjastoon ja pikaisen puhelun jälkeen tiesin, että vaikka Aika parantaa-verkosto oli lopettanut palvelun, oli Kallion kirjasto päättänyt itsenäisesti jatkaa suosittua ja asiakkailta paljon kiitosta saanutta kirjepalvelua. 

 

 

Kirjepalvelusta inspiroituneena päätin itsekin kirjoittaa muutaman kirjeen. Vierailin pienessä kivijalkaliikkeessä ostamassa hieman överiä ruusukuvioista, tuoksuvaa ja sydämenmuotoista kirjepaperia, joka oli pakattu sydämenmuotoiseen pahvirasiaan. Sen jälkeen menin yhteen lempikahviloistani ja tilasin laten. Kuuma kahvi edessäni katselin ikkunan läpi kadulla ohikulkevia ihmisiä ja välillä vilkuilin tiskin takana häärivää nuorta, lippalakkipäistä työntekijää, jolta olen useita kertoja aiemminkin tilannut kahvin, mutta en ole jutellut hänelle sen kummemmin. Hetken mielijohteesta kaivoin laukusta kynän ja överin kirjepaperini ja kirjoitin hänelle kirjeen. En mitään rakkauskirjettä vaan tavallisen, ystävällisen kirjeen. Nuori mies näytti hieman hämmentyneeltä ojentaessani kirjettä hänelle. En tiedä mitä hän siitä ajatteli, hän saattaa pitää minua jonkin sortin kylähulluna, mutta en jaksa siitä välittää sillä parhaassa tapauksessa piristin hänen työpäiväänsä. Joskus kirjoitan kirjeitä itselleni tai sellaisia kirjeitä, joita en koskaan lähetä, mutta joiden kirjoittamisessa on jotain todella puhdistavaa. 

 

Kirjeitä pitäisi ehdottomasti kirjoittaa enemmän, sillä niiden hitaudessa, konkreettisuudessa, ja siinä että ne on kirjoitettu käsin omalla persoonallisella käsialalla, on jotain arvokasta ja henkilökohtaista. Jotain sellaista, jota nykyaikaisilla pikaviestimillä on mahdotonta saavuttaa. Lisäksi kirjeiden kirjoittaminen antaa hyvän syyn vierailla jossain ihanassa paperi- tai kirjakaupassa ostamassa kaunista paperia ja laadukkaan kynän, joka liukuu hyvin paperilla. 

 

Mikäli liikut Helsingissä, haastan sinut kirjoittamaan kirjeen tai pari ja viemään ne Kallion kirjastoon Kirje tuntemattomalle -palveluun. Sinun ajatuksillasi ja kokemuksillasi voi olla yllättävän suuri merkitys jollekin toiselle ihmiselle. 

 

Parhain terveisin, Saila

 

PS. Minun tuntematon kirjekaverini päätti oman kirjeensä sitaattiin: "They say searching for love is like searching for yourself. When you find yourself, you find love. Because they are the same."

 

Teksti: Saila Lyytinen

Kuvitus: Salla Po

 

Ladataan...

Ladataan...

Ihanaa elokuun loppua kaikille!

Kesä on pikkuhiljaa vaihtumassa syksyksi. Sitä ei voi olla huomaamatta. Sitä ei voi estää. Syksyn tulon huomaa ainakin siitä, että ulos lähtiessä on vedettävä rotsi niskaan ja verhottava sääret sukkahousuihin. Syksyn tulon huomaa myös siitä, että kirjakauppojen ikkunoihin ilmestyy erilaisia sienikirjoja ja naistenlehtien sivuille sieniruokien reseptejä. Pihlajanmarjat helottavat oranssinpunaisina. Ihmiset puhuvat mustikoista ja leipovat kilvan mustikkapiirakkaa. Kadunvarsimainokset mainostavat erilaisia alkavia työväenopiston kursseja ja lukion oppikirjoja. Jokunen lehti putoaa puusta märälle asfaltille. Syksyn tulon huomaa myös siitä, että ilmassa tuoksuu erilaiselle, sateisen raikkaalle. Tuulet puhaltavat ja tuovat mukanaan muutoksen; jotain uutta on jälleen alkamassa ja vanha on väistymässä taka-alalle. 

Vaikka pidänkin syksystä, kesä meni jälleen liian nopeasti. Koska Suomen kesä on lyhyt (ja vähäsateinen :D) tunsin itseni usein levottomaksi. Piti ehtiä tehdä kaikkia kivoja kesäjuttuja. Grillata, poimia marjoja, juoda kahvia terassilla, ruskettua, käydä picnicillä, valvoa läpi yön, mökkeillä, festaroida, juoda skumppaa, lenkkeillä metsässä, uida järvessä, kerätä villivihanneksia, täyttää 30, olla kesäisen huoleton, nähdä ystäviä, olla sopivan hullu mutta silti järkevä, tutustua uusiin ihmisiin, rakastaa, yrittää elää ja... Kyl te tiiätte!

 

 

Kaiken kesäkiireen keskellä kirjoittaminen jäi auttamattomasti taka-alalle (paitsi kesäkuussa jolloin olin Sysmän residenssissä). Nyt elokuun viimeisinä viikkoina olen yrittänyt palata hieman takaisin arkirutiineihin eli myös päivittäisen kirjoittamisen pariin. Ja kirjoittamisen aloittaminen tauon jälkeen onnistuu parhaiten, minkäs muun kuin aamusivujen avulla!

Aamusivut on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Julia Cameronin kehittämä metodi, jossa kirjoitetaan joka aamu käsin kolme sivua ihan mitä vain. Teen tässä piakkoin kokonaan oman kirjoituksen aamusivuista, jossa kerron aiheesta tarkemmin. 

Aamusivut ovat henkilökohtaisia kuten päiväkirjakin eli niitä ei ole tarkoitus näyttää kenellekään, mutta jaan tässä silti pienen pätkän omista tämän viikkoisista aamusivuistani:

"...mä teen kaikkea muuta kuin kirjoitan... Miksi et kirjoita? oli kysymys joka nousi moneen otteeseen esille Kehoni on runoni-kurssillakin. Niin, miksi et kirjoita? En uskalla. En osaa. En pysty. En uskalla valla halla valhalla hal hal haluan haluan haluan........ Nyt nettiradiosta soi Nikke Ankaran biisi jonka nimeä en muista. Sunnuntai niin fucking paha et aloin seurustelee. Pitäisi pitäisi pitäisi kaikkea vaan pitäisi mutta mitä haluan tehdä? haluan avata verhot ja nähdä ulos. Syksy saapuu sen tuloa ei voi estää. Kesä tuli ja meni ennen kuin kunnolla edes alkoi. Pidän syksystä, ei siinä mitään mutta sitten tulee marraskuu ja räntä ja sateet ja kylmä ja pimeä ja talvi. Haluan kirjoittaa. Ja sitähän teen nytkin mutta en tarkoita sitä. Mitä mä sitten oikein tarkoitan? Mä haluan sukeltaa pää edellä tarinaan, tuntea ne hahmot läpikotaisin ja kuulla mitä niillä on sanottavana. Mä haluan seurata tarinaa ja katsoa mihin jänniin paikkoihin se mut vie...."

 

 

Eli mitä on tehtävä? Hypättävä takaisin tarinaan, ei siinä muukaan auta. Vaikka pelottaa. Vaikka tuntuu ettei pysty. Vaikka tekisi mieli lopettaa, aina vaan lopettaa kaikki. EI! Nyt ei lopeteta yhtään mitään vaan jatketaan matkaa, vaikka pienin askelin. 

Tällä kertaa minun pieni askeleeni rakkaan romaanikäsikirjoitukseni parissa oli se, että ostin kirpputorilta Trainspotting -nimisen dvd-elokuvan. En ole koskaan nähnyt kyseistä elokuvaa, en edes usko että pidän siitä mutta se on katsottava sillä se on elokuva, jonka romaanihenkilöni Thomas Anttoni alias Winston on katsonut jossain elämänvaiheessa. "Choose life. Choose a job. Choose a career. Choose a family..."

 

 

Kuten olen täällä blogissakin kertonut, romaanihenkilöni Thomas Anttoni alias Winston alkoi puhua minulle Sysmässä ollessani (kyllä, juttelen fiktiivisten henkilöhahmojeni kanssa aina silloin kun he suostuvat puhumaan). Sysmässä hän kertoi minulle, että hän "haluaa vaan helvetin kauas tästä kaikesta paskasta" ja että korkeakouluopinnot Helsingissä ei oikein etene vaan hän käy "yliopistolla lähinnä syömässä ja bileissä joskus". Eilen ollessani lenkillä ystävän kanssa Thomas Anttonikin ilmaantui mukaan matkalle ja kertoi, että hän polttaa silloin tällöin pikkusikareita. Seuraavaksi pitää varmasti tiedustella häneltä mitä mieltä hän on hallituksen esityksestä nostaa pikkusikareiden hintoja. Tämän enempää en voi Thomas Anttonista kertoa, sillä koen tehtäväkseni suojella fiktiivisten ystävieni henkilöllisyyttä kunnes he ovat valmiita astumaan estradille. ;)

Pidemmittä puheitta (no tulihan tästä aika pitkä sepostus...) koitetaan kaikki hypätä johonkin mielekkääseen ja jännittävään tarinaan ja nautitaan alkavasta syksystä! 

Terkuin, Saila

 

teksti: Saila Lyytinen

kuvat: Saila Lyytinen (pahoittelut kuvien huonosta laadusta)

 

Ladataan...

Ladataan...

Lyhyehkön ja hämmästyttävän seesteisen ajanjakson jälkeen elämäni on viimeisen kuukauden aikana ollut melkoisessa myrskyn silmässä. Tai oikeastaan elämäni on ollut keskellä sitä myrskyä, ei myrskyn silmässä, joka on se hirmumyrskyn keskelle muodostuva kohtalaisen tyyni alue.

Draamaa on ollut, sanotaan näin.

Voisi luulla, että kirjoittajana rakastaisin kaikenlaista draamaa, sitenhän olisi aiheita ja kokemuksia, joista ammentaa. Tilanne on kuitenkin toinen. Näin kolmenkympin kynnyksellä pyrin mahdollisuuksien mukaan välttämään kaikenlaista turhaa draamaa ja päänvaivaa, sillä olen huomannut sen tekevän kohtuuttoman suuren loven jaksamiseeni ja henkiseen hyvinvointiini. 

Olen viime vuosina lukenut tästä aiheesta - niin niiden kaikenmaailman elämäntaidon oppaiden lisäksi - myös joistakin kirjoitusoppaista.

Ensimmäinen lukemani kirjoittamisopas, jossa aihe esiintyi oli omalla kohdallani Julia Cameronin vuonna 1998 ilmestynyt Tyhjän paperin nautinto. Kirja on käännetty englannista suomen kielelle, ja mielestäni sen alkuperäinen nimi, The right to write - An invitation and initiation into the Writing Life, on osuvampi. Cameronin teos on mielestäni lähes täydellinen kirjoitusopas, sillä siinä ei käsitellä niinkään kirjoittamisen liittyviä teknisiä seikkoja vaan se pureutuu syvemmälle kirjoittajan, tai kenen tahansa luovaa elämää halajavan, mieleen ja erilaisiin kirjoittamisen henkisiin esteisiin. Kukin kirjan kappale keskittyy yhteen kirjoittamisen henkiseen osa-alueeseen kuten aloittamisen vaikeuteen, niin sanottuun huonoon kirjoittamiseen, kuuntelemiseen, uskottavuuteen jne. Kirjassa on jokaisen kappaleen lopuksi jokin yksinkertainen kirjallinen harjoitus, joka kehoittaa ottamaan konkreettisen askeleen kappaleen viestin pohtimiseen ja viestin sisäistämiseksi. 

Kirjan 10. kappaleessa Cameron kehoittaa kaikkia, jotka haluavat elää kirjoittajan elämää "jättämään draaman paperille". Hän yksiselitteisesti toteaa henkilökohtaisen draaman olevan "myrkkyä kirjoittajan luovuudelle" ja painottaa miten tärkeää on säilyttää "psykologinen ovi" itsen ja maailman välillä.

Aiheeseen liittyvä tehtävä on mannaa kaikille listojen ystäville (kuten minulle!).

Tehtävänä on laatia sadan asian lista positiivisista asioista, joista pitää henkilökohtaisesti ja jotka ilahduttavat. Esimerkiksi: 1. vadelmat 2. pionit 3. kesäsade 4. Terttu-tädin uunilohi, 5. asioiden listaaminen jne. Cameron kehoittaa säilyttämään tätä sadan asian listaa lompakossa tai jossain muussa paikassa, josta se on helposti löydettävissä, ja josta sen voi ottaa esiin ja katsoa elämän eteentuomien haasteiden keskellä. On tärkeää muistaa, kuka on ja mikä tuo iloa ja lohtua dramaattisista tapahtumista huolimatta. 

Muistan, että viime kesänä minulla oli onneksi lyhyeksi jäänyt unettomuuskausi, jolloin tunsin olevani niin henkisesti kuin fyysisestikin loppuunajettu. Minulla oli silloin kirjastosta lainassa Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto, ja laadin silloin ensimmäisen sadan asian listani. Koin silloin oivalluksia yksinkertaisista nautinnoista, mutta valitettavasti unohdin listan olemassaolon piakkoin (luultavasti siksi, etten annetun ohjeen mukaisesti säilyttänyt sitä lompakossa vaan muistikirjassa, joka täytyttyään hautautui kasan pohjalle uudempien muistikirjojen alle).

Vuoden aikana on tullut kuitenkin useampikin hetki, kun kyseistä listaa olisi ollut hyvä vilkaista. 

 

 

Vuoden 2017 heinäkuisen draaman myötä tulin viestitelleeksi ystävän kanssa, ja hän kirjoittikin minulle osuvasti: "In this situation we could be vulnerable, but find the good things in your life." Tässä vaiheessa muistin viime kesänä kirjoittamani sadan asian listan ja päätin kaivaa sen esille. 

Toinen suosikki kirjoitusoppaani on vuonna 2015 ilmestynyt Elizabeth Gilbertin Big Magic - Uskalla elää luovasti. Tämä kirja jakaantuu kuuteen osaan, ja se käsittelee luovaa elämää monipuolisesti eri näkökulmista sisältäen paljon henkilökohtaisia tarinoita Gilbertin omasta luomisprosessista. (Elizabeth Gilbert tunnetaan varmasti parhaiten kirjastaan ja siitä tehdystä filmatisoinnista Eat, pray, love - Omaa tietä etsimässä.) Big Magic -kirjassa Gilbert käyttää melkoisen määrän sivua erityisesti kärsivän taiteilijan myytin murtamiseen. Jokainen varmasti tuntee tämän tyypin, joten en katso aiheelliseksi avata sitä tässä enää enempää, mutta sanottakoon sen verran, että he ovat usein sellaisia ihmisiä, jotka ajattelevat taiteen tekemisen antavan oikeutuksen kohdella itseään ja toisia huonosti, välttää vastuuta ja velvollisuuksia. 

Kirjassa Gilbert kertoo pienen absurdin anekdootin omasta elämästään (s. 221). Ollessaan lukioikäinen hänen ihailemansa englannin opettaja oli sanonut hänelle hänen olevan lahjakas kirjoittaja, mutta että hänestä ei voi tulla kirjailijaa "koska hän ei ole kärsinyt elämässään tarpeeksi". Tarina on mielestäni absurdi monella tavalla, sillä ensinnäkin a) mitä tämä kyseinen opettaja tietää Gilbertin henkilökohtaisesta elämästä ja b) kuka voi sanoa nuorelle lukioikäiselle, ettei hänestä voi tulla jotakin? Omituista touhua. 

Hieman vastaavanlainen kokemus osui omalle kohdallenikin kesäkuisen kirjailijaresidenssini aikana. Tapasin sattumalta jokseenkin tunnetun suomalaisen kirjailija-toimittajan (tai minä en häntä ennalta tuntenut, mutta ilmeni, että hän oli julkaissut noteeratun teoksen). Keskustelin tämän kyseisen henkilön kanssa mielestäni hyvässä hengessä, kunnes hän yhtäkkiä töksäytti: "Susta ei voi ikinä tulla kirjailijaa, koska et ole elämässä kokenut tarpeeksi kärsimystä vaan sä olet sellainen henkilö, joka luulee, että saat asioita vaan ulkonäöllä, mutta tiedoksi, et edes ole kovin kaunis". 

Lienee sanomattakin selvää, mitä mieltä olen tästä kommentista, mutta kysyn vain: onko kenelläkään oikeutta tehdä tyhjäksi toisen vilpittömiä pyrkimyksiä tavoitella unelmiaan? Toiseksi, miten ulkonäköni mollaaminen liittyy kirjallisiin pyrkimyksiini?

No. palataanpa takaisin itse aiheeseen eli kärsimyksen ja draaman suhteesta kirjalliseen elämään. Gilbert kertoo itse kokeneensa riittävästi masennuksen, ahdistuksen ja ja häpeän tunteita tietääkseen etteivät sellaiset kokemukset ole järin tuottavia. Hän kirjoittaa: "Kokeminani kurjuuden ja ja epätasapainon kausina olen huomannut luovan henkeni jähmettyvän ja tukahtuvan. Olen huomannut, että minun on lähes mahdotonta kirjoittaa mitään kun olen onneton, ja ehdottoman mahdotonta kirjoittaa fiktiota."

Yhteenvetona: draama paperilla = hyvä, draama omassa elämässä = ei niin hyvä. 

Olen huomannut täysin saman ilmiön omalla kohdallani, ja mikäli kokeminani masennuksen kausina olen toisinaan ollut lähes kykenemätön nousemaan sängystä ja hoitamaan jokapäiväisiä arkisia velvollisuuksia, miten jaksaisin tuottaa jotakin, jolla olisi kenties arvoa myös muille kuin itselleni? Hyvä kysymys. 

 

 

Tähän on hyvä lainata Kari Tapion laulun sanoja: "myrskyn jälkeen on poutasää". (Onneksi!) ja päättää tämä blogikirjoitus ystäväni kauniisin sanoihin: "Be sad the time that you want, but after that... next page."

Muistivihkon tyhjässä sivussa on se hyvä puoli, että kaiken voi aloittaa aina alusta puhtaalta pöydältä. 

 

kirjoittanut: Saila Lyytinen

kuvat: Saila Lyytinen

Ladataan...