Ladataan...

Maanantaina 25.9. alkoi Lahden kaupunginkirjastossa uusi kaikille avoin sanataidetapahtuma Kirjasto Open Mic. Olin läsnä yleisön joukossa kuuntelemassa kun kirjastonhoitaja Annika Helastila haastatteli tapahtuman alkulämmittelijää, lahtelaista Jarko Mannista. En tunne Jarkoa henkilökohtaisesti, mutta hän on tuttu kasvo jo usean vuoden takaa erilaisista lavarunotapahtumista ja -kilpailuista. 

 

 

Jarko aloitti kirjoittamisen vuonna 2011, mutta omien sanojensa mukaan kirjoittaminen oli silloin vielä enemmän päiväkirjatyylistä. 2013 hän aloitti runo-opinnot samaisella Wellamon runokurssilla, jota itsekin parasta aikaa käyn. Jarko on kokeillut myös kirjoittaa pidempiä proosatyylisiä tarinoita, mutta sanoo runon olevan silti hänelle luontaisempi formaatti. Sanataiteen lisäksi hänen sydäntään lähellä ovat graffitimaalaus ja katutaide. Kysyin Jarkolta, millainen on hänen kirjoitusprosessinsa eli miten hänen tekstinsä syntyvät. Hän avasikin hieman prosessiaan, joka koostuu kahdesta vaiheesta: raakaluonnosten kirjoittamisesta muistivihkoon, joiden pariin hän ei palaa muutamaan viikkoon, ja puhtaaksikirjoitusvaiheesta, jota Jarko vertaa palapelin kokoamiseen. Lisäksi jokaisella lukukerralla voi "katsoa tekstiään uusin silmin" ja tehdä muutoksia.

 

 

Jarko esitti muutamia tekstejään yllättävän runsaslukuiselle yleisölle, jonka jälkeen lava oli avoinna muille esiintyjille. Kuutisen henkilöä rohkenikin esiintymään. 

Tapahtuman jälkeen kysyin Jarkolta runoa jaettavaksi täällä blogissa:

023 19092017

kuulin kuinka kuu hymyili

lymyili minussa yöllä

rautatientuoksuisessa lisähapessa

aavehallien haukotellessa

 

kerrostalojen katoilla poltetaan ovia

radiomastojen rauhoitellessa

vesitornin vähätellessä

hyppyrimäkien hyväksyessä hiljaa

 

Vastaavia tapahtumia järjestetään kirjaston tapahtuma-alueella tänä syksynä vielä kahdesti, 16.10. ja 6.11. Ensi kerralla eli maanantaina 16.10. olen itse Jarkon asemassa eli lavanlämmittäjänä. 

Tervetuloa kaikki paikanpäälle kuuntelemaan tai lukemaan omia tekstejä!

 

Teksti: Saila Lyytinen

Kuvat: Saila Lyytinen

 

Ladataan...

Ladataan...

Tänään minä olen...

Tänään minä olen rauhassa. Olen sopivasti kaikkea. Olen vanha ja nuori. Olen vanhus merellä. Olen ballerina ja miekkailija. Olen lapsi ja aikuinen. Olen äiti ja isä. Olen taivaalla ja maankamaralla, maan päällä, maan alla, pallo maalla. Maapallo. Olen Maapallolla ja suon silmässä. Olen suonikohju sääressä ja suonissa virtaava veri. Olen kaikkialla ja kaikessa. Olen maanpaossa. Olen silmäpako sukkahousuissa ja pakomatkalla maailman ympäri. Olen sateeseen unohdettu ämpäri. Olen kärpänen katossa ja hyllyllä oleva vanha huopahattu. Olen upseeri ja herrasmies. Olen perhonen ja paksukainen, mutta olenko liian paksu perhoseksi? Olen vaarallinen jäte ja ydinenergia. Olen rengas ja vampyyrit yössä...

 

Muun muassa tällaista tekstiä voi syntyä, kun pitää käden liikkeessä ja kirjoittaa kymmenen minuuttia tajunnanvirtaa aiheesta "tänään minä olen". Näillä sanoilla opettajamme Lealiisa Kivikari kehoittaa meitä aloittamaan "pidä käsi liikkeessä"-harjoituksen. (Natalia Goldberg kutsuu tätä harjoitusta nimellä treenikirjoittaminen, ja sen voi tehdä aiheesta kuin aiheesta tai aloittamalla muillakin lauseilla, esimerkiksi "muistan"). 

Tunnemaailma on aistimaailman ja älyllisen maailman ohella yksi tärkeimmistä runoilijan maailmoista, mutta Lealiisan mukaan runoilijan on varottava "musta tuntuu"-suonsilmään uppoamista. Siksi siis aloitamme työskentelyn kirjoittamalla ulos kaiken sen, miltä meistä tuntuu. 

 

 

 

Teksti: Saila Lyytinen

Kuva: Saila Lyytinen

Ladataan...

Ladataan...

Runokurssin tämän päiväinen tehtävä vei mietteet hetkeksi takaisin Sysmän rauhaan ja hiljaisuuteen, siihen miltä tuntui nauttia aamukahvia runokirjaa lukien. Ei uutisia eikä sosiaalista mediaa, vain nahkasohvan narina pepun alla ja puisella pöydällä venetsialainen lyhty. Ikkunan takana tuulessa huojuvat syreenipuut ja vaahteran latvustosta kuuluva räkättirastaiden etäinen säksätys.

Tehtävänä oli valita runo, joka on vaikuttanut. Pohdin monien runoilijoiden välillä mutta lopulta valinta oli helppo. Valitsisin runon Eeva-Liisa Mannerin teoksesta Kuolleet vedet, johon tutustuin Villa Sarkiassa. (Mainittakoon, että Villa Sarkiassa on Eila Kivikk'ahon ja Tarleena Sammalkosken perintönä aivan loistava runokokoelma!) 

Tässä ensimmäinen runo Kuolleet vedet-teoksesta:

Etäinen kätketty huone

Etäinen kätketty huone

Valjasnahan tuoksu

Hämärä vaunuvaja

Valtava odotus

 

Ja ahtaasta veräjästä pujahti lapsuus

ja ponivaunut tulivat hakemaan

           rahisten hietikolla

 

Ajomiehellä valkoiset käsineet

ja koristeena piiska, soiva siima

Ajoimme läpi täplikkäiden lehtojen

Valoa, surua, valoa,

muistoa, lunta

 

Ja äkkiä ajuri hävisi

ja hevosta pitelivät pelkät kädet

ja veivät minua, en tiedä minne. 

 

Pidän tästä runosta valtavasti. Se on aistivoimainen ja tunnelmaltaan hämyisä, unenomainenkin. Lukiessa runoa voi melkein haistaa nahkan ja kuivan heinän. Kuulla kuinka pienet kivet rahisevat vaunun renkaiden alla. Puiden latvat heiluvat tuulessa illan hämärässä. Vaikkei runossa sitä mainita, voi oma mielikuvitus jatkaa tarinan kuvitusta ja luoda taivaalle hopeisena loistavan kuun, tähdet. Ehkä puussa huhuilee pöllö? Jänis syöksähtää tieltä pensaaseen piiloon... Pidän siitä, että runossa on pieniä yksityiskohtia, kuten se, että ajomiehellä on valkoiset käsineet.

Jumala piilee yksityiskohdissa, ne luovat tarinaan salaperäisyyttä. 

 

 

Teksti: Saila Lyytinen

Kuva: Saila Lyytinen

Ladataan...

Pages