Ladataan...

Eilen torstaina 26.4. oli lukukauden viimeinen kokoontuminen runon tiimoilta. Meillä oli nyyttärit ja viimeisten runolaisten kokoelmista nautiskeltiinkin monenlaisten herkkujen äärellä. Olin luvannut ohjata yhden runoharjoituksen, ja avaan kyseistä harjoitusta täällä blogissakin. 

Harjoituksen ideana oli muodostaa ryhmässä uusia runoja jo olemassaolevista runoista tai pikemminkin niiden sanoista. Olin valinnut etukäteen neljä eri runoa presidenttimme puolison Jenni Haukion toimittamasta Katso pohjoista taivasta-runoantologiasta. Antologia julkaistiin viime vuonna osana maamme 100-vuotisjuhlaa. 

Kirjoitin runojen sanat paperille, jotka leikkasin irti ja laitoin jokaisen runon sanat kirjekuoriin. Osallistujat valitsivat runot arvalla eivätkä siis tienneet alkuperäisiä runoja. Ryhmäjaot suoritettiin harjoituksen teeman mukaisesti leikeltyjen postikorttien avulla. 

 

 

Harjoituksen runot olivat Kai Niemisen Kivellä kosken luona, Anna-Maija Raittilan Horsma ja Mirkka Rekolan Joku airut voisi sinulle sanoa. Mukana oli myös Helena Anhavan Kun se jolta sait elämän mutta jäi käyttämättä sillä osallistujia oli tällä kertaa yhdeksän. Niin saatiin kivasti kolme kolmen hengen ryhmää. 

 

Kivellä kosken luona sytytän piipun.

Kerään ajatukseni, alan tietää

ja olla olemassa.

Tiedon myötä tulee tunne: kaipuu, ristiriita.

Kaipuu tähän, tälle kivelle,

ja äskeiseen: takaisin aikaan,

rakkaiden luo, ystävien, sanojen, kirjojeni pariin,

nopeaan aikaan ja hetkiin jotka kuluvat.

En osaa päättää, en päätä,

olen levoton ja minun täytyy nousta;

joku odottaa, mutta kuka? ja ketä?

Joki virtaa etelään, aika on ja kuluu. 

***

Horsma

 

Suven kukkien sammuttua

hehkuu vielä hiekkatörmällä maitohorsma

lämpimän veren punaisena,

väkevänä -

sillä se on itseensä imenyt

kesän koko polttavan huuman!

 

Kuin kärsimyksen,

joka tänä tuskan suvena on valunut ihmissydämiin

ja siellä loimahtanut voimaksi,

elämänvereksi-

huutamaan kuoleman ja epätoivon kuohuja vastaan:

Uusi kesä on tulossa!

***

Joku airut voisi sinulle sanoa

ettet erehtynyt maailmasta,

              maailma sinusta,

mitä eroa sillä on:

             liekki

joka menee läpi

niin terävänä ettei sitä erota.

Liekinmuotoinen on tuo kuusi,

pystyynnostettu vene, kokkopuu.

Ja tulee suuri sade, kaikki peittyy.

Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli. 

 

Meillä oli oikein mukava ilta, ja kaiholla jään muistelemaan tätä aikaa syksystä kevääseen, jonka sain viettää tämän porukan kanssa!

 

Teksti ja kuvat: Saila Lyytinen

 

Ladataan...

Ladataan...

 

 

Ennen talvilomaa käsittelimme runokurssilla kiinnostavaa ja läheisesti runouteen ja ylipäätään luovuuteen liittyvää aihetta, unia. Tätä aihetta moni kurssilainen oli toivonutkin käsiteltäväksi. Aloitimme tunnin tavalliseen tapaan Pidä käsi liikkeessä -harjoituksella, jonka aiheena tällä kertaa oli Minä muistan uneni

 

 

***

THIS IS A DIFFERENT POEM

Minä muistan uneni. Läsnäolevat lauseet ja pöydälle pudonneet käpristyneet terälehdet. Minä muistan uneni ja pienen polun, jota pitkin marjastajat kulkivat mustikkametsälle kuun hopeassa kajossa. Tiellä oli iso sammaleinen kivi, se hohkasi kummaa uhmaa. Seisoi edessä itsetietoisena ja mykkänä. Se kivi piti sisällään asioita, joita ei aikonut paljastaa. Metsässä käyskentelevä ruskea hevonen korskui. Ilmassa leijui julkituodut lauseet, kaikenlaiset totuudet ja kaikki ne salaiset toiveet, julkilausumattomat. 

Aamulla pöydällä oli avattu sanomalehti, joka tuoksui tuoreelta musteelta ja sanomalehden viereen jätetty muistilappunen. Isän haparoiva käsiala ja vanha mustekynä oli jättänyt paperille pieniä sinisiä lammikoita. Mustikoita, joista isä piti.

Isä soi mustikoita laiturilla. Ruskettuneet kasvot järvelle päin käännettyinä, syvät uurteet silmäkulmissa. Sitten hän katosi. 

Minne katosivat myös pienet pehmeät, samettipintaiset aarteet? Minne katosivat kaikki esineet, jotka ennen merkitsivät niin paljon? Esineet, ajat ja teot, kaikki muuttuvat muistoiksi ja sitten kenties nekin katoavat jonnekin.

Minä muistan kaikki kauniit asiat. Orvokit, liljat ja omenapuun vanhan punaisen mökin pihassa. Se oli isän unelma. 

Punainen mökki järven rannalla oli isän unelma. Minun unelmani on valkoinen siivekäs hevonen, joka kiitää yli valkoisen tyhjän paperin, sukeltaa yön silmään, ohittaa mykän kammon, kiven tiellä, ja ilon. Minun unelmani on maailma, jossa kaikki on toisin. Maailma, jossa pieni on suurta ja suuri on pientä.

Toisessa maailmassa pienellä ihmisellä on sinisimmät silmät. 

***

Kotitehtäväksi saimme kirjoittaa yhden runon, joka pohjautuu uneen, ja lisäksi kirjoittaa ylös yhden näkemämme unen. Uni tuli kirjoittaa ilman nimeä, sillä sitä käytettäisiin myöhemmin tehtävässä nimeltä anonyymit unet. 

Anonyymeissä unissa ylöskirjoitetut unet vaihdetaan päikseen, ja jokainen kirjoittaa sitten runon toisen henkilön unen pohjalta. 

Minä sain paperin, jossa oli seuraavanlainen uni:

"Kävelen kaupungin katua, en tunnista kaupunkia unessa, mutta selvästikin se on minulle tuttu. On kirkas ilma, ympäristö näkyy selkeänä. Jatkan kävelyä kunnes poikkean sisään liikkeeseen kadun vieressä. Menen sisään lasisista heiluriovista. Huomaan olevani matkatoimistossa. Menen tiskille ja kysyn sen toisella puolella seisovalta ihmiseltä: "Minne kaikki herkät ihmiset ovat matkustaneet?"."

 

 

Unesta syntyi käsittelyssäni tällainen teksti: 

Nainen puikkelehtii kujalta kujalle kaupungissa, jonka nimen on unohtanut. Tuntee mukulakivikadut jalkojen alla, korkealle kurottavien kattojen harjanteet, sammaleisen patsaan kivisen pinnan kivisen pinnan puiston varjossa sillä

hän on ollut täällä ennenkin. 

 

Korkojen napakat iskut katukiviä vasten, keskipäivän auringossa kimmeltävät pisarat, kahvaa pitelevä vaalea käsi, yhteenpuristuneet huulet: 

nyt ei jäädä haukkomaan henkeä! 

 

Ruskean matkalaukun paino kevenee askel askeleelta. 

 

Vielä yksi käännös oikealle ja hän näkee heilurioven lasisesta pinnasta oman heijastuksensa,

lähtövalmiina. 

 

Minun uneni puolestaan oli seuraavanlainen: 

"Trooppisella saarella pidetään musiikkifestivaalit. Nainen on menossa festivaaleille vapaaehtoistöihin. Komea herrasmies on myös menossa saarelle vapaaehtoistöihin. Nainen ja mies tutustuvat satamassa ja vuokraavat yhdessä mopon, jolla ajavat määränpäähän. Määränpäässä he pelaavat aikansa kuluksi lautapeliä. Mies ottaa naista kädestä."

 

 

Ja Katri K.:n (saman Katrin, jonka runoja julkaisin viime postauksessa) käsittelyssä siitä tuli tällainen runo:

 

Ilman lempeys sai kehon notkeaksi.

Musiikin rytmi tuntui kaikkialla.

Hän sanoi "kiitos", "ole hyvä", kumarsi.

 

Minne olimme matkalla

emme tienneet.

 

"Kyllä meillä on varaa tähän", hän vakuutti.

 

Paljastimme kaiken,

nappulat pelilaudalla

kallisarvoiset kivet.

Emme huomanneet rosvoa. 

 

Jäi kätesi lämpö.

***

UNI

Kuutamouinnilla me uneksimme silmät avoinna. Kerroin kuinka olin nähnyt unen, jossa minulla oli valkeat vaatteet ja sinulla tumma puku. Sanoit nähneesi samanlaista unta. Mutta jos kaksi ihmistä jakaa saman unen, onko se silloin unta vai totta? 

Tämä on meidän yhteinen, jaettu todellisuutemme:

Ilot, surut, männynneulaset metsätiellä, pihkaiset sormet. Mansikan makeus ja viinin happamuus. 

 

Teksti: Saila Lyytinen

Runot: Saila Lyytinen ja Katri K.

Kuvat: Pixabay

 

 

 

 

Ladataan...