Ladataan...

Alussa on aivan tavallinen tilanne: nainen, mies ja ihastuksen huuma.

Tarinan päähenkilö ja minä-kertoja Laura on miessuhteissaan useaan otteeseen kompuroinut, uraorientoitunut kaupunkilainen. Mikko puolestaan on työelämässä menestynyt, eronnut kolmen lapsen isä, ja Lauran kuvailun mukaan "kuvissa julkean hyvännäköinen". 

Ensitreffejä seuraa yhdessä vietetty yö, seuraava päivä ja taas sitä seuraava yö. Mies vaikuttaa täydelliseltä: hän on huomioonottava, sivistynyt, romanttinen, siisti ja valmis sitoutumaan. Hän on loistava puhuja ja onnistuu hurmaamaan naisen ystävät, perheen ja työtoverit, jopa naisen yläkerrassa asuvan happaman eläkeläisrouvan. 

 

"Me upposimme toistemme silmiin ja tarinoihin, me pulppusimme vapaina metsälähteinä ja tunnistimme vieraan lähteen pinnassa itsemme, me tunnuimme toisillemme heti kotoisilta."

 

Idyllin ylle lankeaa alusta lähtien kuitenkin tummat varjot, sillä lukija on ensimmäiseltä sivulta lähtien perillä siitä mihin täydelliseltä tuntuva romanssi johtaa: nainen kellarissa leipäveitsi kaulallaan.

Laura Mannisen omakohtaisen esikoisromaanin Kaikki anteeksi (2018) aiheena on väkivalta ja vallankäyttö parisuhteessa. Koska tarinan kliimaksi on lukijalle paljastettu jo alkumetreillä, jännite ei muodostu sen pohtimisesta mitä tulee tapahtumaan. Kiinnostavaksi nousee se miten kaikki tapahtuu, ja ennenkaikkea miksi.

 

 

Onnellinen kesä taittuu syksyksi ja rakastunut pari suunnittelee yhteisen kodin ostoa. Lukijan odotusten mukaisesti Mikon käytöksessä alkaa ilmetä ongelmallisia piirteitä: masentuneisuutta, mielialojen voimakasta vaihtelua, mustasukkaisuutta. Joitain alkuhuumassa livautettuja valheita tuodaan päivänvaloon. Jouluna kiristynyt ilmapiiri purkautuu ikävällä tavalla, mutta alkuun Laura päättää olla kertomatta parisuhteensa kaikista ongelmista muille. 

 

"Suojelin Mikkoa muiden ajatuksilta, ja meidän onneamme, sitä joka ei juuri nyt ollut läsnä mutta johon vielä jaksoin uskoa, ja vaikka raotin varovaisesti kulissia, muurasin samalla sen peruskiven."

 

Luin kevättalvella parisuhdeväkivallasta kertovan Clare Mackintoshin psykologisen trillerin Annoin sinun mennä, joka herätti aiheesta enemmän kysymyksiä kuin loppujen lopuksi antoi vastauksia. Päällimmäiseksi kysymykseksi nousi: Mikä saa ihmisen jäämään väkivaltaiseen parisuhteeseen? Tätä kysymystä pyörittelin mielessäni useaan otteeseen, ja toivoin Mannisen romaanin tarjoavan vastauksia.

Lauran tarina on siinä mielessä opettavainen, että lukija pääsee Lauran ja Mikon vanavedessä tutustumaan Suomen sosiaali- ja terveysjärjestelmään: työterveyshuoltoon, psykoterapeuttien ja lääkärien vastaanotoille, kolmannen sektorin toimijoiden päivystäville linjoille ja lopulta turvakotiin ja lastensuojeluun. 

Rankasta aiheesta huolimatta lukukokemus oli kuitenkin nautinnollinen ja - uskaltaisinko sanoa - paikoitellen jopa kepeä. Sivut kääntyivät kuin itsestään ja tarina veti. Kieli on kaunista, selkeää ja parhaimmillaan soljuu lunnollisen raukeassa rytmissä kuin Seinäjoen huolettomat kesäpäivät, joista Laura, Mikko ja lapset saavat ensimmäisenä kesänään nauttia. 

 

"Ensimmäisenä helleaamuna katoimme aamukahvit etupihalle. Luin lehteä ajatuksenkevyessä yöpaidassa, kärpäset tanssahtelivat voileipien liepeillä, Sopu loikoili selällään auringossa kieli roikkuen ulkona kidasta. Jossain kauempana haukkui koira ja Sopu nosti toisen korvansa pystyyn, muttei jaksanut vaivautua. Naapurista leijui leikatun nurmen tuoksua ja astioiden helinää. Koko lähiö huusi kesää ja kutsui ihmisiä ulos taloistaan."

 

Kirjan vahvuutena on tärkeän aiheen ja konstailemattoman kerronnan lisäksi kerronnan ja kielen sisäinen eheys: mielentilat rinnastuvat luontevasti sään ilmiöihin, parisuhteen vaiheet ylä- ja alamäkineen vuodenaikojen vaihteluun. Vaaleanvihreä väri toistuu motiivina useaan otteeseen, se näyttäytyy keväisin hennoissa hiirenkorvissa ja jopa pariskunnan vuokraama vanha rintamamiestalo on väriltään vaaleanvihreä. 

Romaani antoi vastauksia kysymykseen mikä estää lähtemästä tuhoisasta suhteesta, ja niitä mainittiin monia: velvollisuudentunne (eihän sairasta ihmistä voi jättää yksin), kiintymys ja halu olla läsnä lasten elämässä, itsepäinen päätös saada suhde onnistumaan ja lähes sokea usko siihen, että myrskyjen jälkeen saadaan taas nauttia vaaleanvihreästä unelmasta.

Suurin yksittäinen syy sille, että fyysinen ja psyykkinen väkivalta saa rehottaa lähisuhteissa on kuitenkin häpeä. On häpeällistä myöntää, että se arjen harmaudelta joskus pelastanut kumppani ei loppujen lopuksi ollutkaan se joksi häntä luuli. Ongelmia vähätellään ja ne jopa kielletään, koska se voi aluksi tuntua helpommalta kuin niiden kohtaaminen. Lauran tavoin varmasti moni muukin on valmis myöntämään tilanteen vakavuuden vasta sitten kun oma tai läheisten henki on vaarassa. 

 

"Ehkä me kaikki häpeämme jotakin, tai jos emme häpeä mitään, sitä juuri pitäisikin hävetä. Ehkä ihmisyyden olemus kietoutuu häpeän peittämisen tai kestämisen ympärille."

 

Häpeä on hankala tunne ja vaikea käsitellä koska se ei halua tulla nähdyksi vaan lipeää sormista kuin limainen, sätkivä kala. Mutta kuitenkin kun häpeän tiivistä ja painavaa kantta uskaltautuu raottamaan, alta versoo juuri sitä paljon puhuttua vaaleanvihreää.

Ja se vihreä on inhimillistä, henkilökohtaista kasvua.

 

Teksti ja kuva: Saila Lyytinen

 

 

Ladataan...

Ladataan...

 

Viime vuoden lokakuussa kerroin fanittavani M-nimistä artistia, ja jaoin Tehtaantyttö-biisin musavideon täällä blogissa: http://www.lily.fi/blogit/nollasta-yokkoseksi/ala-huoli-olet-niin-nuori 

Jutun lopussa on myös video helmikuussa ilmestyneestä Miljoonatalon lapset-biisistä, joka ei ole mukana vuonna 2017 ilmestyneessä Tehtaantyttö-debyyttialbumilla. 

M:n laulajan, säveltäjän ja sanoittajan Minja Kosken herkkä ja omintakeinen ääni ja tuottaja Miikka Ahlmanin mystiset äänimaisemat vakuuttivat ainakin minut samantien. Kuuntelin Tehtaantyttöä, Kuolleen naisen maalauksia, Siltoja ja Lampea Youtubesta tolkuttoman paljon, ja kävin kuuntelemassa Tehtaantyttö-albumia kirjaston musiikkiosaston kuuntelunurkkauksessa (tämä siitä syystä, että vaikka haluaisin lunastaa albumin omakseni, esteenä on tällä hetkellä se, ettei mulla ole sen kuuntelemiseen soveltuvia välineitä kotona. Edes läppärissä ei ole enää levyasemaa. Onneksi kirjasto on ihan vieressä ja siellä on hyvät laitteet joista kuunneltuna musiikki kuulostaa aivan toiselta kuin läppärin kaiuttimista!).

Lisäsyy M:n fanittamiseen on se, että se on paikallinen projekti. Minja Koski on kotoisin Kuhmosta, asunut Lahdessa jo 15 vuotta, ja tullut lahtelaisille tunnetuksi mm. teatteri Vanha Jukon näyttelijänä. Ennen M:ää Koskella oli yhtye nimeltä Minja Maarika & Madonluvut, ja sen lopettamisen jälkeen hän aloitti M:n omana taiteellisena projektinaan. 

"M on tavallaan alter egoni. Se olen minä autenttisimmillani."

- Minja Koski

 

 

Albumilla ja livekokoonpanoissakin kitaraa soittaa Jussi-Pekka Parviainen. Jussi on syntyperäinen lahtelainen, vaikka asuneekin tällä hetkellä Helsingissä. Jussi on itselleni tuttu jo yhteisiltä rippikoulu- ja lukioajoilta. Albumilla ja livekokoonpanoissa kuullaan Minjan ja Jussin lisäksi basisti Simo Saukkolaa ja Aleksi Kaufmannia, joka soittaa levyllä selloa sekä livekokoonpanossa koskettimia. Minja säveltää ja sanoittaa biisit itse. Lopullisen muotonsa sovituksineen biisit saavat yhteistyössä tuottaja Miikka Ahlmanin kanssa, joka on myös mukana livekokoonpanossa. 

Melodioiden lisäksi Tehtaantyttö-albumin lyriikat sävähdyttävät, ja sainkin kunnian haastatella Koskea hänen kirjoitusprosessistaan ja biisien tekemisestä ylipäätään.

Olkaahan hyvät: 

1. Millainen on kirjoitusprosessisi?

Useimmiten se lähtee liikkeelle jostain havainnosta, tapahtumasta, muistosta tai unesta. Yleensä mieleen tulee joku lause, jota lähden seuraamaan. Melodiakin tulee monesti jo mukaan tässä vaiheessa. Suhtaudun kappaleeseen luonnoksena, jota lähden viemään eteenpäin. Joskus teksti on valmis lähes sellaisenaan, joskus taas muhittelen sitä pitkään ennen kuin se löytää oikean muotonsa. Joskus on myös sellaisia hetkiä, jolloin kappale syntyy siltä istumalta, eli sormet vie ja laulua pukkaa sanoineen. Sävellän yleensä siis apuvälineenä piano. Niin syntyneet laulut ovat harvemmassa, mutta sitäkin tervetulleempia. Olen tehnyt lauluja myös teatterin tarpeisiin jolloin kirjoitan aihe, henkilöhahmo tai tunnelma edellä. 

2. Kirjoitatko muita tekstityyppejä kuin lyriikkaa?

Olen kirjoittanut kaksi lastennäytelmää. Niissäkin musiikilla on ollut suuri rooli. Kirjoitan myös runoja, nykyään tosin vähemmän. Innostus kirjoittamiseen lähti liikkeelle niistä, mutta jossain vaiheessa runo alkoi muuttua laululyriikaksi. 

 

 

 

3. Onko sinulla innoittajia tai esikuvia?

Paljonkin! Etenkin nuorempana ihailun kohteita oli monta, muun muassa Tenavatähdet. Nauhoitin jokaisen jakson ja osasin laulut ulkoa. Ihailin monia artisteja ja bändejä, mutta Björkiä niin paljon, että yksi huoneeni seinistä oli vuorattu hänen kuvillaan. Lähimmät esikuvat ja innoittajat löytyivät ja löytyvät vielä edelleenkin omasta perheestäni.

4. Kenelle kirjoitat ja sävellät biisejä?

Itselleni niitä teen, toki toivoen, että joku toinenkin niistä jotain tarttumapintaa löytäisi. 

5. Mistä tietää, että jostain biisistä tulee hitti? Vai tietääkö sitä?

Biisiä tehdessäni en ajattele sitä tuleeko siitä mahdollinen hitti. Lähtökohtani musiikin tekemiseen ovat puhtaasti taiteelliset. Saan elantoni suurimmaksi osaksi muulla kuin musiikilla, joten biisejä tehdessä ei tarvitse ajatella rahaa. 

6. Miten luomisprosessi eroaa jos tekee biisiä itselle vs. tilaustyönä toiselle?

En ole kirjoittanut biisejä muille, mutta joitakin laulutekstejä olen muutamille säveltäjille kirjoittanut. Oli tajuttoman hauskaa kuulla, miten säveltäjät tekstejäni käsittelivät. Esimerkiksi tekstin rytmi saattoi olla aivan toinen, miten sen itse kirjoittaessa olin ajatellut. 

7. Koetko ikinä luomislukkoa? Mitä silloin teet?

Välillä koen. Erityisesti kiireen tuntu tekee sen. Onneksi minulla on koira, joka vie minua kävelylle, jossa usein rauhoitun. Monesti silloin luovuuskin pääsee valloilleen. Luomislukkoon auttaa joskus se, että säveltää jonkun toisen tekstejä. Niin voi löytää jotain uutta ja päästä taas eteenpäin omienkin tekstien kanssa. 

 

 

8. Jos musiikkisi olisi henkilö, millainen hän olisi? 

M on tavallaan alter egoni. Se olen minä autenttisimmillani. 

 

"anna mulle vielä uusia kuvia

iloja, tuoreuden tuntua

peilikirkkaita vesiä

niin tyyniä et uskaltaa pärskiä

anna mulle vielä uusia kertoja

murheita, toisia kohteita

kahleista kasvava maa

niin puhdas että tahria saa"

 

9. Mikä inspiroi sinua elämässä juuri nyt?

Uuden albumin työstäminen! Levyn tekeminen on mielenkiintoinen matka. Siinä tulee palattua jokaisen laulun syntyhistoriaan, koska niitä tulee väkisinkin tarkasteltua uudestaan myös kokonaisuuteen peilaten. Olen siinä mielessä vanhanaikainen, että haluan tehdä albumeista kokonaisia teoksia. Toinen juttu mikä inspiroi on tieto siitä, että pääsen kohta aloittamaan harjoitukset ohjaaja, koreografi Ari Nummisen ja muun hienon työryhmän kanssa teoksessa Sunnuntai! Sitä esitetään syksyllä Teatteri Telakalla Tampereella sekä Teatteri Vanha Jukossa Lahdessa. 

10. Mitä muuta tykkäät tehdä laulujen säveltämisen lisäksi?

Ulkoilla koiran kanssa, tanssia kun siihen siunautuu mahdollisuus, kuunnella podcasteja ja hyviä puheohjelmia, tehdä ruokaa, katsoa hyviä leffoja ja sarjoja. 

11. Mikä on lempipaikkasi Lahdessa?

Tipalan lenkkipolku, Torvi, Kino Iiris ja tietty Juko. 

Ja viimeinen (bonus)kysymys.

12. Asuuko tehtaantyttö miljoonatalossa?

Joo! Mistä arvasit?

 

 
 
M:n uusi sinkku ilmestyy 30.5.!

 

Teksti: Saila Lyytinen

Kuvat: virallisia promokuvia http://m-official.fi/kuvat/

 

Ladataan...

Ladataan...

Aurinkoista maaliskuista maanantaita!

 

Tänään pienen blogitauon kunniaksi julkaisen runoryhmämme Katri K.:n runoja, joista olen pitänyt kovasti. Runojen lisäksi pieni haastattelu, jossa Katri vastaa kirjoittamiseen liittyviin kysymyksiin.

 

Muinaisella rannalla 

 

Katse ulottuu taivaan viivaan.

  Hiljainen vesi

                    kuljettaa

maatuvia kaisloja,

hohtavaa sameaa valuu

                    sormien läpi.

Kaukana airot

                    osuvat kuin sydämenlyönnit

                                     rytmissä.

Lapsi tekee hiekkakakkuja,

etsii kerroksista sopivaa ainesta

                 painelee

                 loitsuaa

                 nostaa muotin varovasti.

 

Merihevonen jää veden rajaan,

                 särmikkäät evät, haperosiivet. 

 

 

 

Näinä päivinä unohdun pihamaalle ja katselen

 

Näinä päivinä unohdun pihamaalle ja katselen.

Valkeiden puiden lehdettömät oksat harottuvat vesiväritaivasta vasten.

Ojentuneet tuhannet sormet,

pilvien reunaa piirtävät mustat kynät. 

Talo lähellä on keho.

Lämpöä hohkaen mykkänä paikoillaan,

ikkunasilmät, ovensuu.

Taipuisat sormet kääntyvät katon päälle,

tuulen rytmissä hyväilevät otsaa.

Yhä vahvemmin uskon, että tähän piti jäädä,

seisomaan paikoilleen.

Odottamaan kutsuvaa valoa. 

 

 

 

* Miten ja milloin aloitit kirjoittamisen?

Kirjoitin runoja heti kun opin kirjoittamaan ensimmäisellä luokalla koulussa. On kiinnostavaa ajatella, että runot olivat jo mielessä, opitussa kielessä ja kun oppi kirjoittamisen taidon ne pystyi laittamaan merkeiksi paperille, muotoilemaan sanoja. Muistan, että ensimmäisiä runojani oli runo ekan luokan opettajalle keväällä koulun päättyessä. Se kertoi ikävästä mikä jäi kun opettaja vaihtui. Opettaja halusi lukea sen muille, mutta se ei sopinut minulle. Sekin on mielenkiintoista, että halusin ilmaista asian vain hänelle silloin, runo oli viesti, jotain hyvin henkilökohtaista. 

 

* Kirjoitatko ainoastaan runoja vai myös muita tekstityyppejä?

Tällä hetkellä kirjoitan enimmäkseen runoja. Kaikenlainen kirjoittaminen kiinnostaa. Laajemman tarinan aihekin olisi päässä. Asiatekstien kirjoittamistakin olen opiskellut ja kaikkiaan kiinnostaa miten eri yhteyksissä voi ilmaista itseään tai välittää tietoa kirjoittamalla. 

 

*Mikä runossa kiehtoo?

Runo on oma "alkukieli". Enimmäkseen sanat vain taipuvat runoiksi. 

 

* Voitko nimetä jotain lempi runoilijaa tai kirjailijaa? Toimiiko joku runoilija innoittajanasi?

Monenlainen taide innostaa. Luen paljon kaikenlaista. Joskus jokin teksti tai lause on käänteentekevä, muuttaa omaa maailmaa. Nyt tulee mieleen sellaisesta runoilija Szymborska. 

 

* Kenelle kirjoitat?

Kirjoitan koska niin on tehtävä. Kirjoittaminen on tapani olla. Toivon, että tekstini voivat olla totta myös muille, herättää jotain itsessä. 

 

* Onko sinulla jotain toistuvia teemoja, joita käsittelet runoissasi?

Kiinnitän huomioni elämän pieniin kohtiin, jotka voivat kasvaa laajemmiksi merkityksiksi. 

 

* Millainen on kirjoitusprosessisi?

Aineistoa on mielessä paljon ja jostakin ajatuksesta alkaa tulla sanoja, siitä kirjoittaminen lähtee. Sen jälkeen teen melko huolellista työtä etsien synonyymejä, tarkastaen sanojen merkityksiä yms. Joskus tulee oivalluksia, ne hetket on huikeita. 

 

* Koetko ikinä kirjoituslukkoa? Miten toimit silloin?

En niinkään tunnista kirjoituslukkoa, teksti muodostuu aina lopulta. Ärsyyntymistä kyllä, jos ei ole aikaa kirjoittaa tai ajatukset ovat muualla. 

 

* Mitkä ovat jatkosuunnitelmasi kirjoittamisen saralla? 

Toivon, että saan tulevaisuudessa kasattua teksteistä jotain "kokonaista" yhden otsikon alle, onko se sitten kirja vai mikä sitä en vielä tiedä. 

 

* Mitä muuta teet mielelläsi kirjoittamisen lisäksi?

 

Tykkään ajatella itsekseni, käydä hyviä keskusteluja, kävellä metsässä, tuijottaa ikkunasta, seistä laiturilla myrskyssä, yrittää ymmärtää koiran ilmeitä...

 

Runot ja kuvat: Katri K. 

 

 

Ladataan...

Pages