Krooninen lähtijä osa 1/2

Nørrebro Summers

Mä oon aina ollut huomattavan hyvä lähtemään. Kun olin lapsi, muutettiin paikasta toiseen parin vuoden välein, enkä tainnut olla samassa koulussa kertaakaan yli kahta vuotta putkeen. Musta tuli joissakin asioissa vähän tunnekylmä kameleontti, joka jätti entisen elämänsä taakseen katsomatta ja sujahti uuteen sulavasti, valikoi uudelta luokalta kiinnostavimman näköiset tyypit ja ujuttautui niiden ystäväksi - ja sitten lähti taas, toistaen saman kuvion yhä uudestaan ja uudestaan. Kun ikää tuli lisää, ei muuttaminen toiselle koulualueelle enää tarkoittanut automaattisesti kaiken päättymistä, ja onnistuinkin kantamaan useita ystävyyksiä mukanani vuosikaudet. Multa oli kuitenkin jäänyt oppimatta eräs äärimmäisen tärkeä taito: pysyvyys ja se, että välillä pysyvyyden eteen pitää tehdä pirusti töitä.

Kun parikymppisyys toi tullessaan saippuasarjamaiset juonenkäänteet, bilelomat, suhdedraamat ja känniavautumiset tanssilattian laidalla, ei mulla ollutkaan mitään keinoja tai työkaluja ratkaista tilanteita - paitsi lähteminen. Oli suorastaan pelottavan helppo antaa ystävyyksien katketa riitojen tuoksinnassa ja löytää tilalle uusia kavereita. En kadu elämässäni mitään enempää, kuin että annoin muutaman pitkäaikaisen ystävyyden ihan mielettömien tyyppien kanssa kuolla kasaan. Ihan vaan koska en osannut muutakaan, häippäsin loukattuna enkä katsonut vuosikausiin taakseni. Näiden tosiystävyyksien tilalle tuli bilekaveruudet, jotka muutamassa vuodessa kuihtuivat omaan pinnallisuuteensa. Lopulta olin tilanteessa, jossa mulla ei ollutkaan enää kahtatoista sydänystävää, tai edes niitä kymmentä bilekaveria, onneksi sentään vielä kourallinen aitoja ystäviä. Yksi on ollut matkassa tarhasta asti ja suuri osa muista suunnilleen parinkympin puolestavälistä tai sitä myöhemmältä ajalta, vuosilta jolloin pahimmat draamavaiheet, lapsuuden sekä teini-iän traumoista toipuminen ja kaikki se sekoilu alkoi olla voiton puolella. Oon onnellinen ja kiitollinen näistä tyypeistä, mutta tunnen myös välillä raastavaa katumusta ja kipua siitä, että niin moni tippui matkasta. Ehkä tää vaan oli se karvas opin tie, hinta joka mun täytyi maksaa matkalla sirpaleisesta lapsuudesta tavalliseen, hyvään elämään.

 

 

Lienee tarpeetonta kertoa, että sovelsin samaa lähtemisen logiikkaa myös orastaviin parisuhteisiini aina siihen saakka, kunnes kohtasin erään tanskalaisen miehen, joka kliseisesti pelasti mut itseltäni. Oikein hävettää kelailla, miten aiemmin checkasin itseni ulos haastavista tilanteista mitään selittelemättä tai taakseni katsomatta. Kun muistelen itseäni kakkosella alkavan ikäisenä, en tunnista enää sitä muijaa - onneksi. Luojan kiitos juuri oikealla hetkellä mun elämään ilmestyi juuri oikea mies, tyyppi jonka kanssa muun muassa opin sen, että riita ei välttämättä tarkoita eroa (mulle tää oli ihan täysi yllätys, ekat puolitoista vuotta luulin aina että oltiin erottu kun meillä oli riita). Opin myös sen, että anteeksi voi pyytää vaikka kokisikin toisen olleen väärässä tai aiheuttaneen riidan. Se, että pyytää anteeksi ei oo merkki siitä, että tunnustaa oman häviönsä (niin ja siis köhöm, opin senkin että ihmissuhde ei oo jatkuva kilpailu, jossa toinen on voittaja ja toinen häviäjä).

Vaikka kolmeakymppiä kohti olin rauhoittunut murto-osaan entisestä itsestäni ja oppinut toivottavasti loppuiäkseni läksyn siitä, miten kallisarvoisia ihanat tyypit elämässä ovat, ihan kaiken suhteen en vieläkään osannut jäädä. Tanskaan pysyvästi muuttaminen ja Stadin elämän jättäminen ei tuntunut missään, ja monta kertaa oli fiilis että duuneissakin ongelmat ratkeaisi helpoiten häipymällä ja puhtaalta pöydältä aloittamalla. Viime talven syvissä stressivesissä uiskennellessa pohdin F:n kanssa paljon sitä, että mikä tässä nyt ois mulle oikeesti fiksuinta. Toisaalta mun heiveröinen psyyke ja vuosien ajan pahentuneet stressioireet puolsivat sitä, että ehkä nykyinen ura on vaan mun persoonalle liian haastava. Toisaalta taas F painotti monta kertaa sitäkin, että ehkä kuitenkin kaikista parantavinta, terveellisintä ja parasta mulle ois saada kokemus siitä, miten ratkaisen tilanteen jäämällä. Fiksu jäbä, ei pelkästään kuuma ja hauska.

Kuten tiedätte, päätin jäädä - enkä voisi olla päätöksestä onnellisempi. Se todella näyttäisi tilkinneen mussa vuosikausia tekeillä olleita säröjä.

 

 

En väitä, että oon pysyvästi valaistunut ja auvoinen forever, mutta joitakin haitallisia käytösmalleja oon onnistunut karistamaan ja toisaalta saanut haalittua yhtä sun toista hyödyllistä elämäni työkalupakkiin, joka vielä kymmenen vuotta sitten ammotti vastaavien tilanteiden suhteen tyhjillään. Siitä huolimatta - tai kenties siitä johtuen - alitajunnassa on viime aikoina välkkynyt pelko talon ostoon ja suunnitteilla olevaan Köpiksestä pois muuttoon liittyen.

To be continued...

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Kommentit

Lumos

Tartun noihin parisuhteen ensimmäisiin riitoihin: ne on niin tärkeitä! Ainakin mulle tuli ensimmäisen ison riidan jälkeen vasta se "lopullinen varmuus" tästä jutusta. Ja vastoin aiempia juttuja, tällä kertaa mä olin se, joka mietti, että pyytääköhän tuo nyt mua keräämään koirani ja lähtemään vai mikä on homman nimi. Ei pyytänyt, vaan asia saatiin hetken jäähdyttelyjen jälkeen puhuttua ja sovittua. Mutta vasta tän episodin jälkeen jokin naksahti kohdilleen ja aloin luottaa, että tää juttu kestää.

Mitä jäämiseen tulee, niin se toden totta vaatii välillä kanttia!

marjapilami
Nørrebro Summers

Oi ihanaa, "oho, tässähän voi olla ihan rauhassa eikä tartte pelätä et potkitaan pihalle riidan jälkeen" on niin hyvä fiilis <3 Nykyään me kyl riidellään niin harvoin, et sit ku tulee se yks kunnon flaidis vuodessa, joudun taas muistuttelee itelleni et se ei oo ero :D 

Vierailija (Ei varmistettu)

Seuraavaksi me halutaan kuulla miten löytää tollainen tanskalainen jäbä!

marjapilami
Nørrebro Summers

Haha okei okei, alan työstämään ;o)

Nettanen

Ah, niiiin viisaita sanoja jälleen kerran! Ja mä en kestä kun kirjotat jotenkin niiiin kivasti. <3

marjapilami
Nørrebro Summers

Kiitos ihanasta kommentista <3<3<3

paulahelena
ALUAP

Samastun tohon lähtemisen helppouteen! En juuri kiinny vaikka asuntoihin tai duuneihin tai ihmisiinkään, mies nyt on kummasti pysyny matkassa kohta 12 vuotta enkä suunnittele vaihtamista :D kaverit vaihtuu ympärillä ja samalla harmittelen tosiystävien puutetta, yks sellanenkin onneks on tarttunut matkaan ihan hiljattain. Asuisitpa vielä helsingissä niin pyytäisin kaakaolle!

marjapilami
Nørrebro Summers

Ihana kuulla, etten oo yksin tän tilanteen kanssa <3 Onneksi virheistään voi oppia ja tehdä kaikkensa, että ne tyypit ketkä nyt ovat elämässä myös pysyy mukana.

Kommentoi