Ladataan...
Nørrebro Summers

Suunnittelin kirjoittavani jostain ihan muusta tänään, mutta kun kevät velloi niin vahvana teemana mielessä, muistin kirjoittaneeni siitä näihin aikoihin myös viime vuonna. Kaivoin tuon vuoden takaisen erittäin varhaiskevään postauksen esiin ja kappas: viime vuonna aloitin keväästä meuhkaamisen nähtävästi jo helmikuun toisena päivänä, lähes kuukautta aiemmin. Voisi siis suorastaan sanoa, että oon missannut tästä keväästä jo monta viikkoa - help! 

Tulevasta viikosta on tulossa täälläkin kai talven - krhm, siis varhaiskevään - kylmin, eli sikäli vähän hassu ajoitus kevään käynnistykselle, mutta julistan sen silti nyt alkaneeksi. En koskaan tehnyt mitään "vuosi 2017 pähkinänkuoressa" -tyyppistä postausta (joka käsittääkseni on joka bloggarille lähes pakollinen!), joten peilaanpa tätä kevättä vuoden takaisen postauksen lausahduksiin.

 

 

Kevät muistuttaa nykyään ihan vaan siitä, miten nopeesti aika loppujen lopuksi kuluu ja miten hyvin asiat tänään on.

No äläpä! On aivan ihanaa, että kevät on taas täällä, mutta jotenkin pelottavaa että se on taas täällä. Tärkeintä kuitenkin että asiat on hyvin, tänäänkin.

Kyllä meillä edelleen näyttää lähinnä hipahtavalta, vähän sekopäiseltä kasvihuoneelta, mutta hillitymmältä sellaiselta.

No tämän suhteen mikään ei oo muuttunut. Kehitystä kuitenkin on tapahtunut, kiva että täällä riittää puuhailtavaa. 

Tässä postauksessa on lisää kuvia siltä päivältä, kun kotiviidakkoni koki viimeisimmän uudelleenjärjestelyn. Kasvit <3 Kevät tarkoittaa sitä, että pääsee taas haalimaan niitä lisää!

Hurja ajatus muuten, että parin hassun kuukauden päästä juhlitaan tän asunnon vuosipäivää. Ja argh, niin moni jo silloin suunniteltu kotijuttu roikkuu edelleen to do -listalla.

No ARGH, kohta juhlitaan tän asunnon 2-vuotispäivää ja ne samat jutut roikkuu edelleen sillä perkuleen to do -listalla. Oon jo melkein valmis vannomaan, että jos me täältä vaikkapa noin kolmen vuoden kuluttua muutetaan muualle (kuten alunperin suunniteltiin), niin mikään ei oo edistynyt vielä silloinkaan. Saapahan seuraavat asukit pistää kaiken romuksi ja suunnitella unelmiensa keittiön ja kylppärin, ne onnekkaat tulevaisuuden baastördsit.

 

 

Enemmän hetkessä elämistä ja vähemmän stressiä.

Hassu lukea, että tää oli mun toivelistalla jo vuosi sitten, mutten sitten kuitenkaan tehnyt asialle mitään. Kai mä jotenkin oletin, että ongelman tiedostaminen riittää ja sitten se itsestään pikkuhiljaa ratkeaa. Pitkän, töyssyisen mahalaskun jälkeen oon vihdoin ottanut homman tosissani ja tunnen olevani oikealla tiellä. Toivotaan, etten vuoden kuluttua joudu taas kirjoittamaan näitä samoja sanoja...

Voikohan muuten jo vaihtaa punkun roseehen?

Niin, joko voi?

Oon ihan älyttömän innoissani siitä ajatuksesta, että kohta pääsee taas istuskelemaan Köpiksen ihanilla kadunvarsilla, söpöillä terasseilla, hailakan vaaleanpunainen lempijuoma kädessäni. Rosékausi on kyllä maailman paras vuodenaika! 

 

 

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Kaikenlaista on tullut pyöriteltyä pääkopassa viimeisen puolen vuoden aikana, bloggaamiseen liittyen ja elämään ylipäätään. Vakilukijat varmaan muistavatkin, että mun syksy oli raskas ja täynnä kaikenlaisia huolia, josta päästiinkin näppärästi siihen, että duuni alkoi stressaamaan kohtuuttoman paljon kun ei vaan yksinkertaisesti henkiset voimavarat riittäneet sen kaiken kannatteluun ja vaativiin työpäiviin hyvä tsemppi päällä. Nuo synkät kuukaudet tuntuu tällä hetkellä tosi kaukaisilta, onneksi. 

Jossain vaiheessa tätä loputonta talvea mä pohdin vakavasti blogin kohtaloa: jos mun vuoden ainoa ja supertärkeä tavoite on kitkeä pitkittynyt stressi pois arjestani, niin eikö yksi selkeä keino olisi blogin hautaaminen tai ainakin pitkälle tauolle ripustaminen. Kyllä tätä tulee kuitenkin päivittäin mietittyä, ja jos en oo päiväkausiin mitään kirjoitellut, tunnen omantunnon kolkuttavan. Ylimääräinen velvoite toipuvalle stressikroonikolle - ei hyvä. Mutta sitten toisaalta. En mä ois ikinä perustanut blogia, ellei mulla ois jonnekin syvälle ohjelmoitu selittämätön tarve ilmaista itseäni kirjoittamalla. En aloittanut blogia saadakseni itselleni ahdistavan arkiaskareen, vaan koska sydämeni niin halusi ja oli vaan pakko kirjoittaa

Ehkäpä tilanne siis kannattaisi ratkaista ennemminkin asennoitumalla tähän harrastukseen uudelleen. Ja niin minä sitten tein. Kirjoittelen tällä hetkellä aiempaa harvemmin, usein lähinnä viikonloppuisin, silloin kun mulla on aikaa, energiaa ja ennen kaikkea just se parin vuoden takaa tuttu pakko kirjoittaa -olo. Toisaalta viime aikoina monista teksteistä on muodostunut kuin itsestään aiempaa pidempiä ja muutenkin erityyppisiä. Just nyt kiinnostaa eniten henkiseen hyvinvointiin, itsensä kehittämiseen ja kehittymiseen, uraan, muutokseen liittyvät jutut. On tällainen blogikausi, joskus myöhemmin varmaan toisenlainen.

Tällä hetkellä rennompi ote vaan toimii, blogin kanssa ja kaiken muunkin.

Yritän ottaa mahdollisimman iisisti, tehdä asioita mitkä tuntuu kivoilta ja parantua stressistä määrätietoisesti, mutta rauhassa. Suoraan sanottuna (kop, kop) oon onnellisempi kuin aikoihin, itse asiassa todella happy. Tasaisen varmaa tahtia liikutaan siis kohti vuoden tavoitetta.

Postauksen kuvat ovat eräältä keväältä näyttäneeltä iltapäivältä, jolloin päätin järjestää uudelleen meidän asunnon lähes jokaisen kasvin ja koriste-esineen. Niitä on muuten MONTA.

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Lilyn ja Trendin toimitus haastoi meidät lukijat ja bloggaajat miettimään omaa uraoivallusta, jotain sellaista joka on muuttanut suhtautumista uraan. Duunihommat ovat olleet mulle itselle kovasti tapetilla viime vuodet, etenkin Tanskaan muuton ja sen tuomien haasteiden tiimoilta. Uraoivalluksistani kirjoittelin jo viime kesäkuussa täällä ja muista työhön liittyvistä teemoista (viime aikoina lähinnä stressistä, köhöm) duuni-tagin alla täällä. Urahommelit kiinnostaa mua yleisesti ihan hirmuisesti ja jaksan puhua työjutuista tuntikausia, mutta just tällä viikolla... #uraoivallus-haasteen ajoitus oli huono.

Oivalluksista on nimittäin helpompi puhua silloin, kun oot päässyt rämpimään niiden toiselle puolelle, siihen auvoiseen paikkaan, jossa voit muistella haastavia vaiheita ja sitä kuinka kaikki kääntyi lopulta voitoksi. Vaikka mun kesäkuiset uraoivallukset pitävät yhä ehdottomasti paikkansa, ei niistä vaahtoaminen tunnu ajankohtaiselta. Juuri tällä hetkellä, viimeisten viikkojen, kai jo kuukausien, aikana mä oon ollut keskellä erittäin hidasta ja jokseenkin kivuliasta synnytysprosessia. Paikoin epämukavaa ja ahdistavaa muutosten aikakautta, jolloin näkökannat ja suunnat hiljalleen pullautetaan uusiksi. Suoraan sanottuna musta on tuntunut, että nyt 32-vuotiaana oon yhtäkkiä aivan yhtä pihalla kuin silloin reilut kymmenen vuotta sitten kun viettelin välivuosia, koska ei ollut mitään hajua mitä lähtisin opiskelemaan. Olen ollut - ja olen jokseenkin vieläkin - hukassa.

Vyyhti alkoi purkautumaan tällä viikolla, kun jossain tuli vastaan mietelause ja varsinaisen muutoksen kunnolla käyntiin sysännyt oivallus:

Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Aloin ymmärtämään, että oon ottanut usein urallani askeleita pelon tuuppimana. Jokin duuni ei oo tuntunut haastattelujen aikaan ihan oikealta, mutta hermot ei oo kestänyt pidempää odottamista työttömänä ollessa. Toisessa duunissa en oo viihtynyt, mutten oo uskaltanut lähteä kun ei oo ollut uutta työtä valmiina odottamassa. Oon lähtenyt alun perin tiettyyn suuntaan urallani, koska pidin sitä tarpeeksi geneerisenä, turvallisena, minulle - ihmiselle, jolla ei mielestäni ollut mitään erityislahjoja (voi kunpa olisin jo silloin ymmärtänyt, että kyllä muuten on). En oo uskaltanut tarttua epäkohtiin, koska oon arastellut seuraamuksia. Vaikka oon päätynyt nykyiseen - välillä uskomattomalta tuntuvaan tilanteeseen - jossa tienaan enemmän kuin osasin ennen edes haaveilla ja teen mielenkiintoista, vastuullista työtä ihanien ihmisten kanssa, on moni palanen vielä hukassa. Ja ehkä juuri näennäisen täydellisestä työtilanteesta johtuen, oon vasta nyt alkanut ymmärtämään, että jokin on pielessä. Jotain täytyy korjata, ja se ei ilmeisesti paranekaan duunista toiseen nykyiseen suuntaan hyppimällä.

Ja siitä se sitten lähti, yhdestä mietelauseesta. Oivallus, joka tulee kenties tekemään tästä vuodesta urani kannalta käänteentekevän. Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Eilen pillitin pomoni toimistossa ilman varsinaista syytä, kerroin ajatuksistani ja lupasin palata jonkinlaisen päätöksen kera asiaan ensi viikolla. Kuten arvata saattaa, pomo suhtautui möngerrykseeni hienosti - kuten hyvän pomon kuuluu. En siis tällä hetkellä tiedä, mihin viimeisin uraoivallukseni tulee seuraavien kuukausien aikana johtamaan, mutta sen mä jotenkin tällä viikolla tajusin, että

en ainakaan aio pelätä enää. 

Tai siis, pelottaa ja jännittää ja ahdistaa ihan sairaasti, mutta toimin silti. En vieläkään pysty näkemään seuraavia askeleitani kovin selkeästi, mutta nyt tiedän sydämessäni oikean suunnan. 

Huh. Ja tää on yksi pelottavimmilta tuntuvista blogipostauksistani ever, mutta käsieni tärinästä huolimatta julkaisen sen.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Pages