Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Ensinnäkin, kivaa juhannusta sinne! Sää vaikuttaa kaiken maailman somejen perusteella Suomessa aika perinteiseltä jussisäältä, mutta muuten on täydellistä <3 Tanskassa juhannusta ei juurikaan juhlita (paitsi jotain kokkoja täällä poltellaan aina 23. kesäkuuta), eikä tuo mua varsinaisesti haittaa. Ehkä ensi kesänä kuitenkin voisin ajoittaa jussille Suomi-reissun.

Mutta joo, asiaan.

Mulle tuli tuossa lomaviikon, flunssaviikon ja niitä seuranneen ei helvetti mä oon ollut kauan poissa pelistä ja kaikki on aivan levällään -viikon jälkeen sellainen olo, etten oo ehtinyt oikein kunnolla elämään viime aikoina. Tai no okei, rentouttava Kreikan matka tuntui elämältä parhaimmillaan, mutta siis oon kaipaillut sellaista normaalin ihanaa kesähengailua omassa kaupungissa. Tää saattaa olla säidenkin puolesta paras kesä tsiljoonaan vuoteen, eli sitä suuremmalla syyllä tuntuu että pitäisi jotenkin onnistua nauttimaan täysillä. Ja viikot ne vaan hujahteli ohitse, minä tuskin mukana laisinkaan.

Joten kun me sunnuntaina palattiin meidän pikkukaupunkievakosta omaan kotiin, päätin että nyt mä kerta kaikkiaan alan elää tositarkoituksella. Nähtävästi mulle eläminen tositarkoituksella meinaa lähinnä viiniä, kavereiden kanssa terasseilla ja rafloissa hengailua sekä hieman normaalia myöhempiä iltoja (kröhöm, eli siis nukkumassa yhdeltätoista kymmenen sijaan). Vaikka duunissa on riittänyt paahtamista (ja instastooriseuraajat tietävät eräästäkin kesken excelin pyörittämisen tuhoutuneesta kovalevystä), tuntuu kuin oisin ollut lomalla koko viikon! Oon ollut vaan ihan tajuttoman onnellinen, rento, ystävien, rakkauden, rosén ja kesän ympäröimä. Elänyt, just niin kuin sunnuntaina laatimaani suunnitelmaan kuului. Vaikka etenkin eilinen pidemmäksi venynyt ilta saa silmäluomet tuntumaan vähän raskaammilta, on mulla todella hyvinvoiva olo. Tää viikko on ollut omaa henkistä huolenpitoa parhaimmillaan.

Ehkä kaikista siistein juttu on ollut mun vanhan Stadin ystävän työvisiitti Köpikseen, ja kun oon päässyt sen siivellä taas vähän kosketuksiin entiseen itseeni. Oon nykyään niin mukavuudenhaluinen, rutinoitunut - joku varmasti voisi patatylsäksikin kutsua - että on aivan huikean siistiä kun se ainut tyyppi joka saa mut tekemään spontaaneja suunnitelmia yhdeltätoista perjantai-iltana on täällä.

Tunnen itseni ja tiedän, että tällaista sosiaalisuus- ja kalenterintäyttöpuuskaa seuraa kohtuullisen ajan kuluessa jonkinasteinen erakoituminen, stoppi moiselle kotkotukselle. Mutta just nyt, niin kauan kuin tää kestää, elämä on aika lähellä täydellistä.

Täydellistä kesää.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Sattuneista syistä mä oon mietiskellyt viime aikoina paljon taloja ja tulevaisuutta, sen sellaista. Keskikaupungin metakan jättäminen taakse on tuntunut ajatuksen tasolla kiinnostavalta ja ollaan myös eletty vähän hassua elämää tässä viikon verran - rahanhimoissamme nimittäin pistettiin oma kämppä vuokralle kuudeksi päiväksi kahdeksasta Airbnb:n kautta ja ollaan hengailtu täällä syrjäseudun rauhassa. Mun fiilikset mahdollista suurta elämänmuutosta kohtaan on kovin ristiriitaiset, pelottaa ja vähän ahdistaa, mahanpohjassa pyörii innostus. En millään malttaisi enää odottaa ja toisaalta tekee mieli pelata aikaa. Mitään muuta en osaa ajatella juuri nyt. Ehkä me muutetaankin jo ensi talvena, tai sitten tässä vierähtää pari vuotta. En tiedä, voi kunpa ois niin masseissa ettei tarttisi valita.

Sen mä kuitenkin tiedän, että tänne landen rauhaan on ollut ihana palata hektisen työpäivän jälkeen, pellonvierustaa tai merenrantaa pitkin kiva tallustaa. Se on tuntunut ehkä vähän oikeammalta kuin miltä cityelämä tuntuu. On ollut hiljaista, ja mulle hiljaisuus on yleensä se onnellisin olomuoto. Perhana, miks me ei vaan voida rakastaa keskustaa? Miks aina on pakko pistää pakka sekaisin just kun sen on vihdoin saanut ruotuun?

Voiko olla että mä en osaa asettua minnekään ja hingun aina vaan jotain muuta?

 

 

On vaan pakko uskoa, että sydän lopulta kertoo oikean vastauksen ja tiedetään suunnilleen mitä tehdä ja milloin. Niin tapahtuu, kuin on tarkoitettu. Sitten ehkä kadutaan päätöstä jossain vaiheessa ja sitten vähän ajan päästä taas ei. Mä oon sitä paitsi ollut aina sitä mieltä, että

mieluummin kadun jotakin tehtyä, kuin annan jossittelun tekemätöntä kohtaan syödä mieltä.

Onhan mulla jo toivealuekin mielessä. Ajettiin sinne viime viikonloppuna meidän laina-autolla ja mun sydämen täytti pakahduttava onni, vähän kuin oisin saapunut kotiin. Tää se on, voiko tällaista paikkaa ollakaan. Aloin tässä viikon mittaan miettimään, että hourehdinkohan mä flunssassani ihan sekavia, joten ajettiin sinne tänään uudestaan. Tää se on, kyllä. Syötiin satamaravintolassa rapuja, käveltiin varpaat hiekassa, fiilisteltiin taloja, kurkittiin sisään kahviloihin ja pystyin todellakin kuvittelemaan itseni sinne - elämään itseni näköistä, leppoisaa elämää. Ehkä. Tuli olo, että oon aivan käsittämättömän onnekas kun kyseessä ei ookaan mikään abstrakti haihatus tai hölmö haave, vaan kenties toteutuva sellainen.

Mutta katsotaan miten tässä käy. Tavallaan tuntuu, ettei tällaisista jutuista saisi näin alkuvaiheessa vielä puhuakaan mutten voi itelleni mitään. Töissäkin jo kerroin kaikille, että aion by the way muuttaa pikkuiseen kaupunkiin ja jättää meuhkan taakseni. Enkä mä tällä hetkellä muusta oikein osaa puhuakaan, sellainen mä oon kun jostain kunnolla innostun.

 

 

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Kerran vuodesta, alkukesäisin, mut näyttää ahmaisevan aivan jäätävä flunssa. Sellainen, joka pyyhkäisee jalat alta viikoksi ja jonka ensimmäisten jylläystuntien aikana voin jo näpytellä viestin töihin, oon sitten muuten kipeä ja todennäköisesti poissa aika pitkään. Sama hommeli tapahtui viime tiistaina, jolloin koin ihanan lomaviikon jälkeen karun herätyksen kuumeilevana vuodepotilaana ja niissä hommissa onkin mennyt meikäläisen aika sen jälkeen. Ehdin tuossa viikonlopun turhauttavina tunteina povata jo itselleni melko varmaa kuolemaa, mutta nyt viimein alkaa valo pilkistää tunnelin päässä (meidän parisuhteessa man flu ei ole käsite, mutta Marja flu on). Huomenna yritän päästä töihin.

Tän sisätiloissa ja pitkälti yksin vietetyn viikon johdosta mulla on ollut todella paljon aikaa. Aikaa olla hiljaa, miettiä, torkkua ja sitten taas miettiä. Osana päivistä pää on ollut niin kipeä, etten oo voinut muuta tehdäkään kuin makoilla silmät kiinni jääpussi otsalla. Jokunen päivä sitten jouduttiin ennakkoon buukattujen Airbnb-vieraiden johdosta evakkoon ja tultiin F:n äidin tyhjillään olevaan kotiin erääseen pieneen kaupunkiin Kööpenhaminan pohjoispuolelle, ja täällä sitä aikaa on vasta ollutkin. Ja liiallinen aika - se on aina ollut meikäläisen mielikuvitukselle ja pilvilinnojen maalailuun taipuvaiselle sielulle hieman vaarallista. Kun vaan on ja hengailee, karkailevat tottelemattomat ajatukset kaikkiin sellaisiin paikkoihin minne niiden ei esimerkiksi olisi ennen vuotta 2021 lupa laisinkaan karata.

Kuten vaikkapa taloihin ja sellaisiin sympaattisella tavalla vähän villiintyneisiin puutarhoihin.

Ette sitten kerro kenellekään, mutta käytiin eilen sopivan tilaisuuden koittaessa vaivihkaa katsomassa yhtä taloa. Kannoin mukanani pahvista Kleenex-pakettia, olin vielä aika voipunut, kiertelin hiljalleen kauniin pihan varjoisia soppeja, hiippailin varpasilteni valoisissa kerroksissa, katselin ikkunoista eri ilmansuuntiin, vilkuilin sivusilmällä korkeuksiin kohoavaa muratin peittämää ulkoseinää ja yritin näyttää siltä etten oo kovin vakuuttunut. Istahdettiin näytön jälkeen laina-autoomme kulman takana, katsottiin toisiamme ja F pyöritti silmiään turhautuneena: 

perhana, meidän ei kuulu rakastua ekaan näkemäämme taloon.

Vähän niin kuin meidän ei kuulunut alkaa etsiä töitä Köpiksestä heti kun muutettiin ekaa kertaa yhteen, vaan katsoa ensin miten yhteiselo alkaa sujumaan (alettiin etsiä töitä Köpiksestä varmaan seuraavana päivänä). Ja vähän niin kuin meidän ei pitänyt ostaa heti asuntoa kun mäkin löydän kunnon työn Tanskasta, vaan odottaa vähintäänkin koeajan loppuun (tehtiin tarjous ehkä kaksi viikkoa mun ekan työpäivän jälkeen).

Eli joo, mä alan olla valmis palaamaan taas yhteiskunnan täysipainoiseksi jäseneksi ihan älyttömän pitkältä tuntuneen loman sekä flunssailun jäljiltä. Samalla jännästi kuitenkin tuntuu, että se todellisuus mihin mä palaan on vähän muuttunut. Me taidetaan olla nyt ihmisiä, jotka alkaa pikkuhiljaa etsimään omaa taloa. Vaikka sen juuri oikean talon löytämiseen täytyykin varata vuosi pari aikaa, kuulen rakkaan Helsingin ystäväni klassikkoreaktion kaikuvan korvissani: apua mitä tääl tapahtuu?

 

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta