Ladataan...
Nørrebro Summers

Kesillä on tapana loppua liian aikaisin, siltä se ainakin yleensä tuntuu kun alkaa just päästä pitkien, valoisten päivien ja rosén makuun ja sitten onkin jo elokuu. Puhumattakaan viime vuoden kesästä, jota ei oikeastaan koskaan edes tullut - putkahti viikonloppuvieraaksi tasan kaksi kertaa, joista toisen mä olin tietty kauheassa flunssassa. Kesän jälkeen jää nälkäiseksi kesälle, saa pienen maistiaisen ja sitten tuo taianomainen vuodenaika taas karkaa ulottumattomiin pitkän syksyn ja talven ajaksi.

Kuten me kaikki tiedetään, tänä vuonna oli toisin. Jos jätetään karmaisevat syyt kuumuuden taustalla ruotimatta, niin kesä on ollut Pohjolassa aivan mahtava. Se näyttäytyi Köpiksessä ekaa kertaa jo maaliskuun lopussa, katosi hetkeksi ja sitten lopulta jatkui ja jatkui vaan. Toi tullessaan monet niistä jutuista, jotka on roikkuneet mun kesä to do -listalla siitä saakka kun tähän kaupunkiin muutin. Myönnettäköön, lista oli loppujen lopuksi melko lyhyt; antakaa mulle tarpeeksi aikaa maleksia ympäriinsä, juoda viiniä ulkona, hengailla niiden muutaman ravintolan terassilla joista en ikinä tunnu saavan tarpeekseni, lukea puistoissa ja haalia ihania muistoja tuleviin talviin.

Ja yhtenä tärkeimmistä, tää kesä on antanut mulle tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta mietiskellä omia prioriteetteja ja työstää ajatusta siitä, millaista elämää mä oikeastaan haluan päivästä toiseen ja vuoden ympäri elää. Se oli jossain päin Sisiliaa, kun kuva alkoi piirtyä suhteellisen selvänä päähän - niin kuin sekin, etten mä ehkä oikeesti keksi kovin painavia syitä sille, miksi kyseistä elämää pitäisi tarkoituksella vielä vuosia viivästyttää.

 

 

Kesä on kerrankin ollut tarpeeksi. Siitä sen viimeistään huomasi, kun treffattiin Susan kanssa toissaviikolla töiden jälkeen ja kummankaan ei tehnyt mieli roséta. Siis ei tehnyt mieli, kelatkaa. Kesä on kerrankin jatkunut niin pitkään, että oon kyllästynyt lempijuomaani. 

Syksy kauhistuttaa monestakin eri syystä, mutta enempää kesääkään en tällä hetkellä haikaile. En silläkään uhalla, että tää saattoi hyvinkin olla mun viimeinen Nørrebro summer - huuuh, miten järkyttävältä tuntuu kirjoittaa noin. Toisaalta just tällaisessa kesäkaupunkiähkyssä voi olla erityisen hyvä hetki muuttaa landelle, nyt kun ei oo enää niin hirmuisen nälkäinen tälle kaikelle. Kröhöm, vaikka musta jotenkin tuntuu ettei kulu muutamaakaan kuukautta kun jo muistelen tätä kesää täydellisen onnellisena, suorastaan pyhänä aikana jolloin kaikki oli aivan törkeän hyvin... ja sitten F saakin taas ojennella paperipussia hengiteltäväksi ja pyöritellä silmiään mun menolle. Ei se vaan aina tajuu (enkä kyllä tajuu itekään, mutta älkää kertoko sille).

Loppukesän yritän keskittää hetkessä elämiselle, en käyttää ihan kaikkea aikaani tulevaisuuden skenaarioiden puntaroimiseen ja sekalaiseen suunnitteluun. Niin ja suursiivoukselle, rappio on meinaan vallannut kotimme tässä kesän aikana ja muutama kasvikin on heitteillejätön tuloksena kuollut. Alkakoon taas uusi ryhdistäytymisen aikakausi.

 

Postauksen kuvat Usticalta.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Oon tullut nähtävästi tässä keksineeksi ratkaisun nykyihmisen pariin suurimpaan pähkinään purtavaksi, nimittäin kuinka lopettaa töistä stressaaminen tyystin ja kuinka motivoitua urheilemaan liki päivittäin. Ratkaisu: HARKITSE TALON OSTAMISTA.

Meillä on duunissa actionviikot meneillään ja paine melko kova, jonka johdosta mä oon silloin tällöin töistä lähtiessä tuntenut lievää stressiä sielussani (huom. lievää, oon yhä edelleen ihanan stressivapaa ja iloitsen siitä joka ikinen päivä <3). Kuitenkin viimeistään kotiin päästyäni oon unohtanut duunit tyystin ja aivot luukuttaa repeatilla jotakin sellaista kuin mikä ois hyvä budjetti talolle, onko mahdollista löytää kaunis ja kyseiseen budjettiin sopiva talo joka ei oo hajoamassa käsiin, ääärh miksei tänäänkään oo julkaistu mitään kivaa uutta taloilmoitusta, pitäiskö meidän nyt vaan pistää tää oma kämppä myyntiin ja get it over with, millä hinnalla me saadaan tää myytyä, ehditäänkö me löytää Sitä Oikeaa Taloa ennen kuin mahdolliset uudet asukkaat tulee tähän kämppään, pitääkö meidän muuttaa välissä vuokralle, mistä hemmetistä me löydetään kohtuuhintainen tilapäiskämppä tässä vuokralaisen kauhukaupungissa, minne me tungetaan kaikki meidän kamat jos nykyinen koti on myyty ja seuraavaa ei vielä löytynyt, onko missään mitään järkeä feat. kadunkohan mä sitten lopulta kuitenkin kaupungin jättämistä karvaasti.

Näihin pakonomaisiin ajatusratoihin ja asuntoportaalin selaamiseen ei auta mikään muu kuin urheilu (normaalisti myös hengaus kavereiden tai F:n kanssa auttaa kaikkeen, muttei enää koska me puhutaan kaikkien kaa vaan taloista). Niinpä mä oonkin viimeiset viikot elänyt liikkeessä - milloin heitellyt frisbeetä, milloin pomppinut trampoliinilla (onko mitään siistimpää kuin Köpiksen katukuvaan ilmestyneet julkiset trampoliinit?!), kävellyt pitkiä matkoja, käynyt salilla, juossut, kaikkea sellaista mikä estää taloista puhumisen, ilmoitusten selaamisen ja laskelmien tekemisen.

Sellaista täällä. Oon muutamaan kertaan avannut blogin ja yrittänyt kirjoittaa jotain, mutten oo saanut oikein muuta inspistä kuin raapustaa näytölle TALOOOOOOOOOO sydänverelläni niin oon sitten jättänyt välistä.

 

 

Kontrollifriikkeyshän se tässäkin nostaa ah niin tuttua päätään, en osaa oikein rauhoittua ennen kuin loppuratkaisu on selvillä. Ei mikään ihme, ettei Köpiksen alkuaikojen vuoden määräaikainen työkuvio sopinut mulle lainkaan (marmatin siitä muun muassa täällä). Musta on ihanaa ottaa tilanne haltuun, langat tukevasti käsiin ja tuudittautua siihen uskoon, että jutut on nyt selvillä. Loppuratkaisu.

Kovin viattomasti alkanut talo- ja esikaupunkikuume pääsi parissa kuukaudessa pullistumaan mittasuhteisiin, joista ei enää taida olla paluuta. Ajatusprosessit on käynnistyneet, sydän haikailee pikkukaupunkiin meren rannalle syistä joita en itsekään vielä oikein ymmärrä, lainalupaukset kahdelta eri pankilta on takataskussa, kuva siitä millainen meidän talon tulee olla on piirtynyt selvemmäksi, jo parikin sellaiselta näyttävää taloa on mennyt sivu suun kun ei vielä oltu valmiita. Nyt tarvii vaan jotenkin rämpiä läpi tästä helvetin kiirastulesta, jota myös vanhan asunnon myymiseksi ja uuden ostamiseksi kutsutaan. Chattailin tällä viikolla ystävän kanssa joka on vähän samassa tilanteessa ja hän oli päättänyt pistää edellisen kämpän lihoiksi ennen uuden löytymistä, koska ehdollisia ostotarjouksia tehdessä menisi järki. Ennen tätä keskustelua kuvittelin että mulla ja ehdollisilla ostotarjouksilla oli a good thing going on, mutta enää en ookaan varma. Jos mun järkevältä ja rauhalliselta ystävältä menisivät prosessin tuoksinnassa vähän niin kuin muumit sekaisin laaksossa, NIIN OOTTEKO TAVANNEET MUT?

Eli kai mä tässä yritän sanoa, että saatetaan pistää rakas, kaunis, ensimmäinen yhdessä ostamamme koti myyntiin nopeammin kuin uskoimmekaan. Ja että taidankin lähteä tästä lenkille. 

 

Onko joku siellä ruudun toisella puolella ollut joskus samantyyppisessä tilanteessa - ja jos joo, niin miten ratkaisitte kahden asunnon välisen kuilun? Ehdolliset ostotarjoukset kehiin vai välissä vuokralle, niin pirun epäkäytännöllistä kuin se onkin (varsinkin isosta asunnosta muuttaessa, kun huonekaluja on kertynyt jo maan perhanasti)?

 

Kuvituksena jokseenkin traagisesti meidän ruokailuhuone, josta nähtävästi haluan päästä pysyvästi eroon. Nyyh. Kyllä pääsee itku poikineen kun hommat alkaa tosissaan etenemään, jo pelkkä ajatus tekee vähän surulliseksi. Miksei vaan voi saada kaikkea?

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Ladataan...

Maanantai oli eka kerta kenties koskaan kun ei ahdistanut aivan jäätävästi mennä takaisin duuniin loman jälkeen. Kerroin perinteisenä ehkä vähän liiankin rehtinä suomalaisena saman myös pomolle, siis ei siinä että duuneissa ois kaikkien näiden vuosien varrella varsinaisesti ollut mitään vikaa (tai no, kröhömm) mutta kyseenalaistan aina koko elämäni tarkoituksen ekaa työpäivää edeltävänä iltana. Tiiäksä. (En jotenkin usko että se ihan täysin tietää.) Kerroin kanssa sen, että yritän lähteä uuteen syksyyn sillä asenteella, etten ota niin kovin vakavasti seuraavaa emämunaustani tai sellaista tilannetta kun en taas osaa mielestäni yhtään mitään ja oon ihan turhake. 

Yritin kanssa lounasruokalan kastikejonossa vääntää yhdelle puolitutulle työkaverille (tositapahtumiin perustuvaa) puujalkavitsiä siitä, että naisen kuusi lihapullaa on viisi lihapullaa, mutta se setti meni tosi pahasti metsään. Hei anteeks, tää kuulosti paljon paremmalta mun päässä, palaillaan. On sellainen olo, että arki on alkanut ja mä oon siellä missä mun kuuluu olla - mutta että ehkä joku päivä voisin oppia vähän miettimään ennen kuin puhun. Olkoon se vaikka vuoden 2019 juttuja, tai 2020. Ei kaikkea voi eikä tarvitse saavuttaa kerralla.

Muuten elokuun ekat arkiset päivät ovat kuluneet leppoisasti:

vähän viiniä ja simpukoita mun ja Susan vanhassa kantiksessa, lainatapaaminen ekassa pankissa (jaiks!!!!), frisbeen heittelyä ja trampoliineilla pomppimista F:n kanssa. Oon yrittänyt lukea lomalta jääneen trillerin jämiä, mutta se on ihan liian pelottava iltalukemiseksi. Kaiken kaikkiaan on sopivan mukava fiilis, ei sellainen yliriemukas tila josta tietää rämähtävänsä alas ennemmin tai myöhemmin, vaan sanalla sanoen kiva.

 

 

Elämä on kivaa, duuni on kivaa, Köpis on kiva, kesä on kiva, tuleva syksy tuntuu kivalta, julkinen liikenne ja pyöräurpot on perseestä, meidän koti on kiva, poikaystävä saa mut nauramaan niin kovaa että meinaan oksentaa jaloilleni, kaverit on kivoja ja erilaisten tulevaisuuden skenaarioiden pohtiminen on kivaa. Tuossa maanantain ja tiistain aikana koin hetkellisen tuskastumisen ja kyseenalaistin elämäni tarkoitusta, mutta siihenkin auttoi se frisbeen heittely.

Voisko tää olla se vuosi, kun kaikki ei ala luisumaan päin helvettiä lokakussa? Voisko?

P.S. F on innostunut muutaman vuoden tauon jälkeen tosissaan kuvauksesta, eli oon saanut leikkiä aika paljon oman elämäni fäshönmodelia! Oon vaan alkanut miettimään, että pitäisköhän mun joskus käyttää jotain toistakin kassia kuin tuota ainaista Makian kangasnyssykkää. En oo vielä kuitenkaan käyttänyt, eli lähitulevaisuudessa saatatte nähdä muutamankin kuvasarjan, jossa hengailen lukemattomissa asuissa ja paikoissa tuo sama kassi kainalossa. Toisaalta tää tirisevän kuuma kesä on entisestään vahvistanut tunnetta siitä, etten halua ostaa enää koskaan turhaa räyhnää, eli näillä mennään.

P.P.S. Sinä lukija joka erään aiemman postauksen kommenttikentässä ilmaisit huolesi Nørrebro Summersin mahdollisesta muuttumisesta selfieblogiksi ja annoin sulle luvan tulla läpsäisemään mua jos niin tapahtuu, MÄ NIIN TIEDÄN MILTÄ TÄÄ NÄYTTÄÄ JA MITÄ SÄ NYT AJATTELET JA TÄÄ EI OO SITÄ MILTÄ SE NÄYTTÄÄ JA NYT ON SYYLLINEN LUIKKUOLO! Lupaan, että kotikuvia ja muuta sälää jossa ei oo tietoakaan mun pärstästä on pian luvassa (ja sen jälkeen taas ehkä kuvia musta ja tuosta kassista). Otin olohuoneen uudet sisustuskuvatkin kokonaan uusiksi, koska niihin ekoihin olin unohtanut laastarinväriset rintsikat sohvalle.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Pages