Ladataan...
Nørrebro Summers

Apua, muuttolaatikot saapuivat eilen. Vaikka en vieläkään oikein osaa käsitellä tai ymmärtää koko asiaa, eihän me kai mihinkään olla oikeesti oikeesti omasta kodistamme muuttamassa, niin kovasti todellisuus näyttää kohti vyöryvän. Eräs liki kolmen vuoden mittainen, mutta paaaljon lyhemmältä tuntuva aikakausi päättyy ensi viikolla. Ensi viikolla, kelatkaa.

Varsinainen muutto - kodista konttivarastoon - tapahtuu näillä näkymin vähän myöhemmmin, mutta me aletaan jo ensi viikolla hiljalleen roudata valikoituja tavaroitamme tilapäisasuntoon ja majaillaan siellä varmaan 27.1. lähtien. Neliöitä meidän uudessa himassa tulee olemaan noin 35 nykyisen sadan sijaan, ei vaatekaappia, ei säilytystilaa yhtä lipastoa enempää. Meille on tulossa todella erilainen kevät. 

 

 

Tilapäiskotimme tulee lähinnä täyttymään kasveista (vihreistä vauvoistani en luovu), astioista ja muutamasta valikoidusta asuyhdistelmästä, joilla yritetään pärjätä kevääseen. Viedään mukanamme joitakin pienempiä huonekaluja, tyynyjä ja mattoja kodintuntua luomaan ja yritetään keksiä uusi tapa elää nykyisen sijasta. F:lle tää tuntuu olevan hauska pikku seikkailu, mutta mä oon vähän kauhuissani jos totta puhutaan. Vaikka mä aina oon olevinani meistä se seikkailullisempi, on tosipaikan tullen F se joka seilaa innolla kohti uutta.

En voi olla miettimättä, että toivottavasti tyhjän päälle hyppääminen oli se oikea ratkaisu.

Vaikka just nyt ei taloa pystytä sattuneista syistä ostamaan, selaan silti päivittäin myynti-ilmoituksia sydän syrjälläni ja samalla sekä odotan että pelkään bongaavani unelmieni talon oikeassa hintahaarukassa ja paikassa. Odotan, koska ois ihana nähdä että kyseinen talo ylipäätään on olemassa (on alkanut jänskättämään, että josko ei olekaan!). Pelkään, koska ois ihan pehvasta jos se tulis markkinoille just nyt kun ei sitä voidakaan ostaa.

 

 

Silti, kun oikein itseäni kuulostelen, niin vahvin tunne sielussa taitaa kuitenkin olla kupliva jännitys. Ajoittain horjuva luotto - mutta silti luotto - siihen, että jossain kohtaa tätä vuotta seisotaan muuttokuormamme keskellä meidän upeassa uudessa kodissa pienessä kaupungissa lähellä merta. Ja kaikki tää sekoilu ja epävarmuus käy silloin enemmän järkeen. Ehken saa niitä hinkumiani suuria ruutuikkunoita (joskin luoja tietää, että aion yrittää),  kahta kerrosta, kakluunia, korkeita huoneita, tunnelmallisia vanhan talon soppeja, mutta jotain siinä talossa on mihin ollaan rakastuttu. Ja sitten ehkä, jos oikein onni potkaisee, voidaan pysähtyä vuosikausiksi paikkaan joka tuntuu hyvältä ja oikealta. Alkaa nimittäin tää jatkuva muutos ja myllerrys vähän väsyttää.

Mutta toistaiseksi voin vaan odottaa. Vähän kaikkea. Ja pakata.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 
 
 
 
 
 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Jos mä jotain oon viime aikoina oppinut niin sen, että elämää voi kuvitella suunnittelevansa, muttei suunnitella. Osan suunnitelmista purkaa ihan itse kun keksiikin haluavansa jotakin muuta, ja osaa kohti elämä heittää sen kuuluisan curveballin ja kaikki muuttuu. Jos on oikein onnekas, kuten meikäläinen, tajuaa kuitenkin niiden kaikista tärkeimpien palasten olevan vielä kohdallaan.

Täällä tilanne on edellisestä päivityksestä muuttunut sen verran, että mut vapautettiinkin yllättäen töistä eilen, eli nyt se aikakausi on ihan oikeesti ohi. Liksa onneksi rullaa vielä muutaman kuukauden (siis sitten kun se joskus keväämmällä palkkaturvan kautta könttänä maksetaan), mutta mä oon täysin vailla velvotteita ja aikatauluja. Mulla on hyvin aikaa alkaa pakkailemaan meidän nykyistä elämää pahvilaatikoihin ja valmistautua parin viikon päästä koittavaan tilapäisasuntoon muuttoon.

Musta tuntuu etten vielä oo oikeesti edes käsittänyt tätä muutosta. Sitä, miten vakaa talous, vakityö josta tykkään ihan hirmuisen paljon, ihana omistusasunto keskustassa ja unelmatalon metsästys kuin yhdessä hujauksessa vaihtuvat työttömyyteen ja kalustettuun minikaksioon. Vain joksikin aikaa, asunnon osalta omasta päätöksestä, mutta silti. Tätä tilannetta en ois puoli vuotta sitten osannut edes kuvitella.

 

 

Nyt tuntuu tyhjältä, mutta lähinnä vapaalta. Vaikka oli tavallaan kiva käydä vielä töissä ja saada ryhtiä arkeen parin ylimääräisen viikon ajan, tuntuu reilummalta että tällaisessa tilanteessa saa keskittyä täysillä omaan hyvinvointiin ja tulevaan, menneessä vellomisen sijaan. Aion antaa itselleni tosi paljon aikaa rentoutua ja nauttia elämästä, levätä ja reflektoida viime vuosien kokemuksia. Lukea, nukkua, tavata ystäviä ja tehdä sellaisia Köpis-juttuja, jotka aina roikkuvat to do -listalla, mutta jäävät arjessa tekemättä. Nauttia siitä, että yllärityöttömyyden johdosta mulla on tänä talvena mahdollisuus ulkoilla päivänvalon aikaan niin paljon kuin mieli tekee. Seuraavat viikot mun pääfokus on omassa olossa, ja siitä tulee kivaa.

Samalla oon heittänyt verkot vesille mahdollisimman laajasti, pistänyt matoa koukkuun uuden duunin suhteen. Parista jutusta oon jo kieltäytynyt, ja muutama kiinnostava keskustelu on buukattu. Tuntuu hyvältä, että ympärillä tuntuu olevan nyt jonkin verran pöhinää, ja ainakin tällä hetkellä uskon että uusi työ voi hyvinkin löytyä jo keväällä. Toisaalta aion pitää tiukasti kiinni omista toiveista seuraavan duuniaskeleen suhteen ja yritän uskaltaa olla tarttumatta sellaiseen, joka ei saa suurta perhosparvea mahaan. Vaikka tää outo, tyhjä tilanne tuntuu hassulta ja vähän pelottavalta, koen tän myös mahdollisuutena maalata itselleni mahtava uusi vuosi ja muutama seuraavakin.

Ja hei, nyt mulla on ainakin aikaa ja innostusta blogille. Ja kerrankin perhana tuntuu, että on jotain uutta kerrottavaa :D

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Ladataan...

Konkurssiuutisesta on nyt yhdeksän päivää. Siitä kun kuulin, että multa sekä tuhansilta työkavereilta Pohjoismaissa loppuu duunit seinään. Uutisessa oli sellaisenaankin paljon sulateltavaa, mutta mun osalta tilanteesta on tehnyt vielä absurdimman se, että valikoiduin niiden tyypien joukkoon, joiden työvelvoite ei siihen päättynytkään. Meitä on toimistolla pieni pöllämystynyt tiimi, jotka tekee parhaansa liiketoiminnan kunniakkaassa loppuun saattamisessa, vaikka meiltä kaikilta on kadonnut taloudellinen turva alta ja tulevaisuus näyttää utuiselta.

Toimistolla meillä on silti hyvät oltavat, juodaan latteja, jaetaan vinkkejä uusista työpaikoista, tuetaan toisiamme ja yritetään suhtautua tilanteeseen tummanpuhuvalla huumorilla. Kukaan ei sentään uhkaa meidän turvallisuutta, kukaan toimistolla ei uhkaile meitä.

Meidän lukuisissa myymälöissä on kuitenkin vielä paljon henkilökuntaa, tyyppejä kuten minä, jotka saivat viime viikon perjantaina kuulla että työpaikkaa ei käytännössä enää oo mutta työvelvoite jatkuu. Siinä tilanteessa ei paljoa marinat auta. Voit ehkä marssia lääkärille ja anoa pitkää saikkua, mutta muuten duunit jatkuu normaalisti pesänhoitajien vaatimusten mukaan. Ne jatkuu, vaikka huoli tulevaisuudesta ja jopa tehdystä työstä saatavasta palkasta painaa mieltä. Moni meistä varmaan kokee samaa puristavaa tunnetta, sellaista kuin keskisuuri eläin istuisi rinnan päällä. On hankala keskittyä. Työpaikan äkillinen menettäminen aiheuttaa ahdistusta ja oman työnantajan meneminen konkkaan jopa häpeää. Ei kai kukaan luule, että meidän tiimi on ollut niin paska, että ollaan aiheutettu tää tilanne.

Ja sitten on se uhka. Miettikää meidän myymälöiden työntekijöitä, jotka täysin pesänhoitajien sanelemien ehtojen mukaisesti yrittävät palvella asiakkaita parhaansa mukaan ammattimaisina ja kärsivällisinä. Niitä tyyppejä, jotka eivät marssineet lääkärin kautta saikulle työvelvoitteesta kuultuaan, vaan palasivat rakkaan työpaikkansa raunioille tehdäkseen parhaansa niissä myymälöissä jotka on vielä auki. En pystynyt käsittämään korviini kantautuneita uutisia siitä, että meidän pesänhoitajat (jotka ovat empaattisia, mukavia tyyppejä hekin ja tekevät vain työtänsä) ovat joutuneet palkkaamaan myymälöihin lisää vartijoita koska myymälähenkilökuntaa kohtaan käyttäydytään uhkaavasti. Aikuiset ihmiset, jotkut jopa omien lastensa kanssa, ovat saapuneet meidän myymälöihin, paiskoneet tavaroita, kiroilleet, riehuneet henkilökunnalle. Joku on kirjoittanut someen uhkauksia, ilmoittanut lähtevänsä seuraavana päivänä läheiseen myymälään ottamaan kuluttajanoikeutensa vaikka väkisin. Iltapäivälehtien klikkiotsikot ja provosoivat artikkelit tuntuvat lietsovan pettymystä ja vihaa.

Vaikka mun on jokseenkin hankala motivoitua painamaan duunia tässä tilanteessa toimistolla, ei mulla oo mitään syytä valittaa. Taloudellinen turva on mennyttä, mutta muuten oon turvassa. Ei pelota mennä aamulla töihin, ei pelota katsoa kuka toimiston ovesta seuraavaksi astuu sisään ja miten vihaisen näköisenä.

Toivon todella, että tän viikon aikana pöly on laskeutunut ja kuumina käyvät tunteet sen verran tasoittuneet, että tilanteeseen totaalisen syyttömät ja viikon takaiseen perjantaihin saakka itseni lailla täysin tilanteesta tietämättömät myymälätyöntekijät saavat työrauhan. Ymmärrän ehdottomasti asiakkaiden turhautumisen ja pettymyksen, kokisin samoin varmasti itsekin. Mutten sitä, jos ne puretaan juuri työnsä äkillisesti menettäneisiin, kamalassa tilanteessa parhaansa tekeviin ihmisiin.

Ladataan...