Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Oiskohan pienen asunto-updaten aika? Tässä onkin ehtinyt sattua jo vaikka mitä ja toisaalta ei juuri mitään edellisen kämppäpäivityksen jälkeen.

Viime aikoina on tuntunut jotenkin absurdilta miettiä kämppähommia ja jotenkin tiedostaa, että kaiken tän sumun päälle me ehkä joudutaan kohta muuttamaan tai sitten ehkä ei. Voi olla, ettei kämppä mee kaupaksi lähellekään pyyntihintaa ja sitten päätetäänkin jäädä tähän vielä vuodeksi tai muutamaksi asumaan. Fiilikset on vaihdelleet päivästä toiseen, joskus jopa saman päivän kellonajasta toiseen. Toisinaan ajatukset karkaa tulevaan kevääseen ja siihen, miten upeeta ois silloin jo opetella puutarhanhoitoa pienessä merenrantakaupungissa. Ja toisinaan kelaan että damn it, osa musta ois helpottunut jos asuntoa ei myydäkään ja mun ei tartte tehdä tätä päätöstä vielä. Köpiksen asuntomarkkinat on tällä hetkellä vähän pysähtyneessä tilassa vastikaan muuttuneista lainasäädöksistä johtuen, eikä mikään oo varmaa.

Olo on kuitenkin rauhallinen. Mikä tahansa vaihtoehto on hyvä. Tiedostan, että ainakaan nyt mun onnellisuus ja elämänlaatu ei oo kämpästä kiinni. Tai siis - oon onnekas joka tapauksessa. 

Jos mun pitäisi lyödä vetoa jonkin vaihtoehdon puolesta, niin veikkaisin että kyllä me tähän ostaja löydetään, muttei sitä unelmataloa. Ei ylläri pylläri yhtään nappaisi, mutta veikkaan että päädytään tästä määrittelemättömäksi ajaksi vuokralle, maksamaan lähes pari tuhatta euroa kuussa mitäänsanomattomasta 65 neliön asunnosta jollain ankealla alueella. Gotta love Köpiksen vuokrakämppätilanne. Tuossa vaihtoehdossa eniten riipii väliaikaisuus, se että pitää pysyä valmiustilassa. Ja mä en nyt varsinaisesti kukoista epävarmoissa olosuhteissa, joita ei voi suunnitella saatika hallita. Mutta silti, tän kerran elämässäni oon päättänyt olla suuremmin välittämättä. Me keksitään varmasti jotain.

Ja mitä niihin unelmataloihin tulee... Mulle on alkanut valjeta, että talon metsästyksestä saattaa tulla pirun pitkä projekti. Ollaan käyty tähän mennessä katsomassa noin kymmentä taloa, vähän haistelemassa ilmaa ja hakemassa tuntumaa siitä, mitä me etsitään. Siinä missä alkukesästä asetin asuntoportaalin hakufiltteriin 23 kiinostavaa kaupunkia tai aluetta, ovat ne nyt karsiutuneet käytännössä kolmeen. F on paljon joustavampi, mutta mä en enää pääse pois ajatuksesta että me asuttais maksimissaan kilsan päästä rannasta. Sen lisäksi F näyttää kelpuuttavan minkä tahansa parakin. Mulle tärkeintä on käytännöllisyys ja elämä siellä talossa, sulle näyttää olevan ne pirun ruutuikkunat, se sanoo. Mutta kun mulle ne pirun ruutuikkunat ja muutama muu pakollinen ominaisuus ovat myös sitä elämää. Etsin pysähdyspaikkaa kymmeneksi vuodeksi, ja haluaisin sen olevan seesteinen koti, jonka kauniista ikkunoista näkyy paljon vihreää (en sentään haaveile että niistä näkyy merensinistä, että mun mielestä F vois lopettaa ton nalkutuksen).

Noin kymmenestä nähdystä talosta yhteen F rakastui, ja näin jälkiviisaana se oliskin ollut pirun hyvä ostos. Yhteen mä rakastuin (sen ikkunasta näkyi merensinistä!), mutta se on kallis ja vaatisi vielä ehkä sadalla tonnilla remonttia (valitettavasti euroissa, ei kruunuissa). Yhteen me molemmat rakastuttiin, mutta ei oltu vielä valmiita silloin ja sittemmin ollaan huomattu että sijaintikin ois ollut väärä. Ja sitten oli se yksi, joka tuntui molemmista siltä että nyt hitto vie natsasi - mutta ei siitäkään taida tulla mitään.

Yksi on sentään hyvä: on eräs kaupunki, joka on tässä kesän ja syksyn aikana alkanut tuntua kodilta. Ei siellä oo eikä tapahdu mitään ihmeempiä, mutta kaipaan sinne jatkuvasti. Lähden Köpiksestä hieman ahdistuneena ja mietin, että mitäköhän mä oon tekemässä ja onko mitään järkeä muuttaa pois täältä, mutta aina kun juna lähenee tuon kaupungin asemaa, mut valtaa selittämätön varmuuden tunne. Tuntuu hyvältä kävellä sen hiljaisilla kaduilla, tallustella pitkin upottavaa rantahiekkaa, haistella merta ja lounastaa sataman kalaravintolassa. 

En tiedä vielä miten tää tarina etenee, mutta toivon että yksi seuraavista luvuista vie meidät just siihen kaupunkiin. Eikä sieltä nyt niiiiin hankala oo päästä pois, puolisen tuntia junalla Köpikseen. It'll be fine. I'll be fine.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Oon alkanut viime vuosina pelkäämään syksyä, koska silloin yleensä menee pieleen. Tapahtuu jotain kamalaa ja elämä peittyy sumuun. Mietin tätä taas loppukesästä, onnellisena ja tasapainoisena. Että mitäköhän seuraavaksi ja milloinkohan pamahtaa. Vai voisko olla niin, että tää syksy on erilainen ja kirous hellittää otettaan.

Lokakuun ensimmäisen tienoilla se kuitenkin taas alkoi. Ihan viattomasti duunikiireiden kautta, joka laukaisi migreenikierteen ja yleisen ahdistuksen, heiveröisen olon. Tunsin kuinka kesän aikana haalittu voima hiljalleen varisi pois. Samalla pelkäsin aina kun puhelin soi, olin pelännyt jo jonkin aikaa. Huoli painoi rintaa, oli sellainen olo että elämä on muuttumassa. Ja sieltä se sitten tuli keskellä työpäivää, syksyn kauneimman viikonlopun jälkeen, se puhelu. Sen saaminen tuntui just siltä mitä olin kuvitellutkin. Äkkiä Suomeen jos vielä tahdon hyvästellä.

 

 

Laitoin pomolle tekstarin, pakkasin kamat ja hyppäsin aamun ekaan koneeseen. Ehdin. Just ja just. Mummo oli mun rakkaimpia ihmisiä, puski mut oikealle tielle ja opetti katsomaan maailmaa toisella tavalla. Kaikkien turbulenssien keskellä mummo oli läpi mun elämän rauha ja pysyvyys, tärkein peruskallio. Tuntui merkitykselliseltä olla siinä, pitää kädestä kiinni, saattaa viimeiselle matkalle, kiittää. Sen jälkeen mun sydän särkyi joksikin aikaa - ja kun kaavin sitä taas kasaan, päätin että taputtelen mukaan myös hieman universumiin vapautunutta mummon sitkeyttä ja vahvuutta. Mummo oli niin monella tapaa mun esikuva, ehkä mä nyt voisin tulla vähän enemmän sen kaltaiseksi.

Seuraavalla viikolla palasin Helsinkiin ennalta suunnitellun syysloman tiimoilta ja tuntui erilaiselta. Ihan hyvältä, mutta samalla tyhjältä. Yksi juuri oli katkaistu. Vietin aikaa ystävien kanssa, muistelin menneitä, fiilistelin tulevaa, olin sama kuin aina ennen mutta jotenkin muuttunut. Helsinki oli sama kuin aina ennen mutta jotenkin muuttunut. Oli harmaata, viimaista ja syksy oli kääntymässä talveen. Mummon hautajaisissa katsoin kappelin ikkunasta, kuinka ensimmäiset valkoiset hiutaleet leijaili taivaalta. Sillä hetkellä halusin uskoa, että se oli merkki, ehkä mummon vikat terkut. Me pärjätään kyllä, jotenkin.

Hautajaisten jälkeen ikävä on iskenyt aina just silloin kun sitä vähiten odottaa. Just kun puuhaa tai miettii jotain ihan muuta, istuu vaikka junassa tai pureutuu töissä edellisen viikon myyntilukuihin. Sydäntä alkaa puristaa ja kyyneleet tulee jostain. Tuntuu kestämättömältä ettei mummoa enää oo. 

Kuukauden pimeyden jälkeen alan kuitenkin olla valmis astumaan päivänvaloon (joskin marraskuu näyttää olevan vähän eri mieltä tuosta valoasiasta...). Ahdistus ja pelko kaikkoaa, on aika katsoa eteenpäin ja muistaa ne jutut mitkä tekee hyvää. Jos nimittäin jotain opin mummolta, niin sen ettei tuleen jäädä makaamaan.

Mulla ois mummosta vielä niin paljon kerrottavaa, ehkä palaan niihin vielä.

 

 

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...

Ladataan...
Nørrebro Summers

Jatkokertomuksen ensimmäinen osa löytyy täältä.

Oon aina ollut todella hyvä lähtemään ja huono jäämään. Vaikka oon viimeisen vuosikymmenen aikana oppinut paljon paremmaksi ratkomaan asiat muulla tavalla kuin kytkintä nostamalla, on mieleen välillä pulpahtanut huoli suunnitteilla olevaan talon ostoon Kööpenhaminan ulkopuolelta liittyen. 

Onko talossa ja pikkukaupunkielämän havittelussa kyse pohjimmiltaan siitä, että me ihan viattomasti vailla pinnan alla piileviä vaikutteita, yhteistuumin tultiin siihen päätelmään, että toisenlainen tapa elää sopii meille paremmin? Piste. Vai onko tää mun lähtemisten uusi ulottuvuus - massiiviseen mittakaavaan aikuiselämässä vyörynyt sellainen? Onko muutto jo muutaman Nørrebro-vuoden jälkeen vaan sattumaa, vai sitä, että mulle on aina luontevinta lähteä, minne vaan, tehdä mitä vaan paitsi jäädä?

 

 

Eikä mulla taida olla noihin kysymyksiin varmaa vastausta, enhän mä voi tietää. Oon puhunut näistä ajatuksista F:n kanssa ja yhden sellaisen kaverin, joka on kaltaiseni krooninen lähtijä. F:n kanssa jutellessa sieluun leviää rauha tulevaisuuden suhteen, varma olo siitä että kaikki menee hyvin (ja jos ei mee, niin turha sitäkään on etukäteen murehtia) ja on vaan hölmöä ylianalysoida itseään. Mä oon ihan eri tyyppi nyt kuin aiemmin. Toisaalta lähtemiseen taipuvainen kaveri oli päättänyt varata itselleen ajan terapiaan, koska sitä levottomuus ja jatkuva tyytymättömyys status quoon ahdistaa liikaa (tyytymättömyys on kai väärä sana, ei kyse oo siitä ettei me oltais tyytyväisiä - mutta jotenkin ei vaan osata enää pysähtyä kaiken tän juoksemisen jälkeen).

Kenties mua on häirinnyt odotettua enemmän se, että ei koskaan ostettu tätä kämppää miksikään loppuelämän kodiksi tai edes kymmenen vuoden. Koska muuttopäivä aina siinsi korkeintaan viiden vuoden päässä horisontissa, en ehkä pystynyt rauhoittua ja oikeasti löytää paikkaani täällä. Tätä teoriaa mä toitotan. Nyt on sellainen olo, että oisin todellakin valmis poistamaan itseni jatkuvan muutoksen limbosta ja pysähtyä kotielämän, ruoanlaiton ja puutarhanhoidon pariin esimerkiksi viideksitoista vuodeksi. Ehkä jossain vaiheessa kuvaan astelee suomalais-tanskalainen baby, ja ois tosi kiva jos pliiiiiis voisin tarjota mahdolliselle Marja Juniorille elämän, jossa on turvaa ja pysyvyyttä.  Ettei sen tarttis sekoilla ittensä kanssa kolmeekytä vuotta niin kuin meitsin.

Ja vaikka lopulta elettäis elämämme ihan kahdestaan, tai vaikka minä sinkkuna (kuvitelkaa tähän screamnaamio, koska nyt tuntuu siltä että jos me erottais mä kuolisin tähän paikkaan), niin turva ja pysyvyys kuulostaa just siltä mitä mä tarvitsen ja etsin.

 

En ihan uskalla uskoa vielä, että oon pysyvästi päässyt murtautumaan lähtemisen kierteestä, mutta toivon kovasti että oon. Ainakin suurin piirtein. Koko 33-vuotiaan elämäni aikana vasta viimeiset kuukaudet on tuntuneet siltä, että ympärillä ja pään sisällä oleva meuhka on sen verran hiljennyt että oon oikeasti kuullut itseni ja ajatukseni. On rohkaisevaa ja iloiseksi tekevää, ettei sieltä kaiu korviin mitään kovin häiritsevää vaan ainoastaan varovainen pyyntö siitä, että

voitaisko kohta ihan vaan jäädä tähän. Ja vihdoin tuntuu että joo. Voidaan.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

Pages