Ladataan...
Nørrebro Summers

Pahin on tapahtunut. Musta on tullut se ihminen, joka uudistuu syksyllä ja freesaa elämäntapansa. Ja käyttää ällöjä sanoja kuten freesaa.

Se alkoi viattomasti loppukesästä, kun talokuumeilut ja kämppäkiirastulet ajoivat mut säännöllisen urheilun pariin. En vaan jaksanut jatkuvaa asuntohuminaa pääni sisällä, joten pakenin frisbeen heittelyn, trampoliinilla pomppimisen ja juoksemisen pariin. Se auttoi.

Sitten oli se kohtalokas kahden viikon takainen sunnuntai, kun mun poikaystävä ehdotti (en vieläkään käsitä että kyseinen tyyppi ehdotti tätä) että vietettäisiin seuraava viikko kasvissyöjinä. Yleensä se mulkoilee mua sen näköisenä että harkitsee eroa, jos meen edes vihjailemaan mitään vastaavaa, joten kyllähän mä syöttiin heti tartuin. Vegeviikko hujahti oikein luontevasti ja nopsasti ohi, joten päätettiin yhteistuumin jatkaa eloa kasvissyöjinä hamaan tulevaisuuteen - joskin ollaan sovittu, että jos oikein mieli tekee vaikka sushia tai syntistä bursaa niin cheat day silloin tällöin on ihan ookoo.

Mun ihon kunto on huonontunut tasaisesti viime kuukaudet, koska en oo jaksanut enää noudattaa aknen karkottanutta ruokavaliota. Menköön samaan syssyyn tän vegeilyn kanssa, mä päätin. Ja luovuin taas myös sokerista sekä suurelta osalta vehnä- ja maitotuotteista.

 

 

Ihan kun tässä kaikessa ei ois jo tarpeeksi pönkittämään fiilistä siitä, että oon ihan sairaan hyvä ihminen, sellainen jonka hillitysti hymyilevä, valaistuneen näköinen naama pitäisi viipymättä printata kaikkien terveys- ja fitnessjulkaisujen kanteen, niin meistä tuli kanssa siistejä. Kelatkaa, se pariskunta joka pistää astiansa SUORAAN tiskikoneeseen (kasvis!!!)ruokailun jälkeen eikä jätä hikisiä (urheilu!!!)vaatteitaan myttyyn kylppärin lattialle. En haluaisi lesottaa, mutta meillä on ollut siistiä jo yhdeksän päivää. Yhdeksän.

No ähäkutti, ei siinä vielä kaikki! Aloin kanssa syömään vitamiineja ja omegakapseleita tuossa viime viikonloppuna. Oon muistanut ottaa ne siitä alkaen joka ikinen päivä.

Olin lisäksi kolme viikkoa ilman tipan tippaa alkoholia. Mitä helvettiä? Itsekään en ymmärrä mitä tapahtui. Kyseessä oli puhdas sattuma, mutta kertonee jotain mun ylevyydestä että noin pääsee käymään (sanoiko joku siellä että oon esimerkillinen ihmisen malli, olin kuulevinani?). Ei nyt viitsitä puhua siitä, että Susa on palannut kaupunkiin ja eilen luuhasin yötä myöten kylillä enkä tosiaan kuivin suin.

Oon myös saanut ihan sairaasti rahaa säästöön tässä ja viime kuussa, siis suuremman siivun liksastani kuin ikänä aiemmin. Oletan että sillä saattaa olla jotain tekemistä tän himassa nyhväämisen, vahinkotipattoman sekä kasvisruokailun kanssa. Mutta mä siis käytännössä hukun ma$$iin.

 

Jos totta puhutaan, haluan oksentaa aina kun joku mesoaa elämäntapamuutoksestaan tai muuten vaan paremmuudestaan. Vielä pahempaa jos tyyppi yrittää innostaa syyllistää muitakin mukaan. Tekis mieli näpäyttää elämäntapameuhkaajia sanomalla, etten huomaa olossani suurempaa eroa entiseen verrattuna... mutta valitettavasti mulla on ihan sairaan hyvä fiilis. Tai siis ei tänään koska on kolmen viikon tauon jälkeen krabbe, mutta muuten. En pelkästään oo sata kertaa energisempi, mutta jopa mun aivotoiminta ja keskittymiskyky tuntuvat terävöityneen - ja kalliin kesän jälkeen on ihanaa päästä tankkaamaan myös säästötiliä uuteen uskoon.

Itseni tuntien muutun taas nahjukseksi ennen pitkää, mutta just nyt nautin näistä viboista ihan supermotivoituneena. I disgust myself!

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Kertoilin tuossa toissaviikolla, että ollaan päädytty laittamaan asuntomme myyntiin. Tajusin, että oon puhunut tässä kuukausien varrella paljonkin niistä henkisistä syistä miksi tähän ratkaisuun ollaan hiljalleen päädytty, mutten oikeastaan juuri lainkaan meidän käytännön kelauksista päätöksen taustalla. Koska härregyyd selvisin kolmen postauksen verran melkein jauhamatta näistä jutuista (no okei kyllähän mä sitä sivusin sunnuntaina), niin nyt ois varmaan hyvä hetki taas jatkaa.

Right?

Alunperin meidän vakaa aikomus, tai siis mikään muu ratkaisu ei ollut edes käynyt mielessä, oli majailla nykyisessä asunnossa siihen saakka kunnes The Perfect House tulee vastaan ja sitten tehdä ostotarjous sillä ehdolla, että oma kämppä saadaan myytyä. Ajatuksena oli valita välittäjä ja tehdä myynti-ilmoitus sekä muut paperityöt valmiiksi, jotta meidän asunto olisi vuorokaudessa markkinoilla siitä hetkestä laskettuna kun löydetään hyvä talo ja tehdään tarjous. Kuten mä elokuussa kirjoittelin, tää kaikki vähän niin kuin heitti volttia siinä vaiheessa kun mun samanlaisessa tilanteessa elävä viilipyttymäinen ystävä  kertoi päätyneensä pistämään nykyisen kämpän ensin lihoiksi välttyäkseen ehdollisten ostotarjousten kurimukselta - koska muuten siltä menisi järki. Nuo sanat sukkuloivat aivojeni ja sieluni syövereissä muutaman päivän ja sitten oli pakko tunnustaa itselleni, että kyllä. Multa se vasta menisikin tuollaisessa tilanteessa järki.

Meidän kohtalon sinetöi se, kun tavattiin eräs välittäjä ja rakastuttiin siihen niin palavasti kuin vain asuntonsa myyntiä epäröivä pariskunta voi välittäjäänsä rakastua. Siis silleen platonisesti, älkää nyt heti kuvitelko jotain epäilyttävää. Kun me seurattiin välittäjän siluetin katoamista hämärään rappukäytävään ja suljettiin ovi sen perässä, katsoin F:ää merkityksellisesti silmiin ja kuiskasin: he's the one. Tää varmaan taas kuulostaa mun perus liioittelulta, mutta niin se oikeesti kävi. Tuli sellanen olo, että jos se saa näin tehokkaasti myytyä ajatuksen myydä meidän kämppä tuudittaen meidät samalla pehmoiseen turvallisuuden tunteeseen, niin eiköhän se saa myös samaisen kämpän myytyä jos tää kaupaksi on käydäkseen. Ja siitä se sitten lähti. (Kuten Insta-stooreja seuraavat tietävät, on matkaan tullut jo pari töyssyä, mutta niistä toisella kertaa lisää. Vähän veikkaan että jossain vaiheessa pääsen kirjoittamaan Nämä 48 asiaa olivat aiheuttaa minulle hermoromahduksen asunnon myyntiprojektin aikana -tyyppisen postauksen.)

 

 

Vaikka mua välillä tuppaa hieman ahdistamaan se, ettei taaskaan oikein voi suunnitella tulevaa enkä tiedä onko meidän asunto myyty kuukauden vai puolen vuoden päästä (toivottavasti hommassa ei ainakaan sitä kauempaa kestä, puuh) on vahva fiilis siitä, että tää järjestys sopii meille parhaiten. Tai siis kaikista parhaiten sopisi se, että joku tarjoaa meille ihan sairaan tukun rahaa tästä kämpästä ja sanoo, että sen puolesta saadaan asua tässä niin pitkään kunnes löydetään unelmien talo. Mutta toiseksi parhaiten.

Olin alussa tosi paljon sitä ajatusta vastaan, että jouduttaisiin muuttamaan määrittelemättömän pitkäksi ajaksi vuokralle tässä välissä, mutta nyt oon siihenkin ajatukseen jo tottunut. Siitä vois hyvinkin tulla hauska ja erikoinen elämänvaihe. Luotan, että löydetään tarvittaessa ookoo tilapäisratkaisu (lue: ankea, superkallis koppero joltain hirveeltä alueelta) ja seuraava askel on toivottavasti pysyvämpi koti. Meidän ikioma talo <3

Tähän en todellakaan uskalla tuudittautua, mutta elätellään toiveita siitä että jo ensi kesää voitaisiin viettää pienessä kaupungissa rannan tuntumassa. Nää päivät ja viikot ilman ainoatakaan potentiaalista kotia meidän hinkumalta alueelta tosin hiukkasen verottaa uskoa tähän. MunMeidän kriteerit täyttävät talot, jotka ei räjäytä pankkitilejä säpäleiksi, on niiiiin harvassa, että senkin takia tultiin siihen tulokseen että jos Se Oikea tulee vastaan meidän pitää iskeä dollarit tiskiin saman tien. Siinä vaiheessa en halua alkaa stressata nykyisen kämpän myymisestä - ja mahdollisesti päätyä paniikin kiirastulessa ja olosuhteiden pakosta hyväksymään kymmeniä eurotonneja liian pienen tarjouksen.

Nyt me siis odotamme. Sitä että joku ostaa meidän kämpän ja sitä että joku haluaa luopua kaunisikkunaisesta talostaan, joka ei oo mätänemässä käsiin. 

 

Kaikki mun talokuumeilut löytyvät täältä.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Mä oon aina ollut huomattavan hyvä lähtemään. Kun olin lapsi, muutettiin paikasta toiseen parin vuoden välein, enkä tainnut olla samassa koulussa kertaakaan yli kahta vuotta putkeen. Musta tuli joissakin asioissa vähän tunnekylmä kameleontti, joka jätti entisen elämänsä taakseen katsomatta ja sujahti uuteen sulavasti, valikoi uudelta luokalta kiinnostavimman näköiset tyypit ja ujuttautui niiden ystäväksi - ja sitten lähti taas, toistaen saman kuvion yhä uudestaan ja uudestaan. Kun ikää tuli lisää, ei muuttaminen toiselle koulualueelle enää tarkoittanut automaattisesti kaiken päättymistä, ja onnistuinkin kantamaan useita ystävyyksiä mukanani vuosikaudet. Multa oli kuitenkin jäänyt oppimatta eräs äärimmäisen tärkeä taito: pysyvyys ja se, että välillä pysyvyyden eteen pitää tehdä pirusti töitä.

Kun parikymppisyys toi tullessaan saippuasarjamaiset juonenkäänteet, bilelomat, suhdedraamat ja känniavautumiset tanssilattian laidalla, ei mulla ollutkaan mitään keinoja tai työkaluja ratkaista tilanteita - paitsi lähteminen. Oli suorastaan pelottavan helppo antaa ystävyyksien katketa riitojen tuoksinnassa ja löytää tilalle uusia kavereita. En kadu elämässäni mitään enempää, kuin että annoin muutaman pitkäaikaisen ystävyyden ihan mielettömien tyyppien kanssa kuolla kasaan. Ihan vaan koska en osannut muutakaan, häippäsin loukattuna enkä katsonut vuosikausiin taakseni. Näiden tosiystävyyksien tilalle tuli bilekaveruudet, jotka muutamassa vuodessa kuihtuivat omaan pinnallisuuteensa. Lopulta olin tilanteessa, jossa mulla ei ollutkaan enää kahtatoista sydänystävää, tai edes niitä kymmentä bilekaveria, onneksi sentään vielä kourallinen aitoja ystäviä. Yksi on ollut matkassa tarhasta asti ja suuri osa muista suunnilleen parinkympin puolestavälistä tai sitä myöhemmältä ajalta, vuosilta jolloin pahimmat draamavaiheet, lapsuuden sekä teini-iän traumoista toipuminen ja kaikki se sekoilu alkoi olla voiton puolella. Oon onnellinen ja kiitollinen näistä tyypeistä, mutta tunnen myös välillä raastavaa katumusta ja kipua siitä, että niin moni tippui matkasta. Ehkä tää vaan oli se karvas opin tie, hinta joka mun täytyi maksaa matkalla sirpaleisesta lapsuudesta tavalliseen, hyvään elämään.

 

 

Lienee tarpeetonta kertoa, että sovelsin samaa lähtemisen logiikkaa myös orastaviin parisuhteisiini aina siihen saakka, kunnes kohtasin erään tanskalaisen miehen, joka kliseisesti pelasti mut itseltäni. Oikein hävettää kelailla, miten aiemmin checkasin itseni ulos haastavista tilanteista mitään selittelemättä tai taakseni katsomatta. Kun muistelen itseäni kakkosella alkavan ikäisenä, en tunnista enää sitä muijaa - onneksi. Luojan kiitos juuri oikealla hetkellä mun elämään ilmestyi juuri oikea mies, tyyppi jonka kanssa muun muassa opin sen, että riita ei välttämättä tarkoita eroa (mulle tää oli ihan täysi yllätys, ekat puolitoista vuotta luulin aina että oltiin erottu kun meillä oli riita). Opin myös sen, että anteeksi voi pyytää vaikka kokisikin toisen olleen väärässä tai aiheuttaneen riidan. Se, että pyytää anteeksi ei oo merkki siitä, että tunnustaa oman häviönsä (niin ja siis köhöm, opin senkin että ihmissuhde ei oo jatkuva kilpailu, jossa toinen on voittaja ja toinen häviäjä).

Vaikka kolmeakymppiä kohti olin rauhoittunut murto-osaan entisestä itsestäni ja oppinut toivottavasti loppuiäkseni läksyn siitä, miten kallisarvoisia ihanat tyypit elämässä ovat, ihan kaiken suhteen en vieläkään osannut jäädä. Tanskaan pysyvästi muuttaminen ja Stadin elämän jättäminen ei tuntunut missään, ja monta kertaa oli fiilis että duuneissakin ongelmat ratkeaisi helpoiten häipymällä ja puhtaalta pöydältä aloittamalla. Viime talven syvissä stressivesissä uiskennellessa pohdin F:n kanssa paljon sitä, että mikä tässä nyt ois mulle oikeesti fiksuinta. Toisaalta mun heiveröinen psyyke ja vuosien ajan pahentuneet stressioireet puolsivat sitä, että ehkä nykyinen ura on vaan mun persoonalle liian haastava. Toisaalta taas F painotti monta kertaa sitäkin, että ehkä kuitenkin kaikista parantavinta, terveellisintä ja parasta mulle ois saada kokemus siitä, miten ratkaisen tilanteen jäämällä. Fiksu jäbä, ei pelkästään kuuma ja hauska.

Kuten tiedätte, päätin jäädä - enkä voisi olla päätöksestä onnellisempi. Se todella näyttäisi tilkinneen mussa vuosikausia tekeillä olleita säröjä.

 

 

En väitä, että oon pysyvästi valaistunut ja auvoinen forever, mutta joitakin haitallisia käytösmalleja oon onnistunut karistamaan ja toisaalta saanut haalittua yhtä sun toista hyödyllistä elämäni työkalupakkiin, joka vielä kymmenen vuotta sitten ammotti vastaavien tilanteiden suhteen tyhjillään. Siitä huolimatta - tai kenties siitä johtuen - alitajunnassa on viime aikoina välkkynyt pelko talon ostoon ja suunnitteilla olevaan Köpiksestä pois muuttoon liittyen.

To be continued...

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Pages