Ladataan...
Nørrebro Summers

Ootte saletisti nähneet Linkkarissa tai muualla somessa sen kuvan, jossa esitetään sun oma comfort zone, mukavuusalue yhtenä pallurana ja melko kauas siitä on sijoitettu toinen pallura, jossa lukee where the magic happens. Jos ei soita kelloja, niin kyseisen meemin voi kurkata vaikka täältä. Kaikki sellaiset valveutuneet, fiksut, menestyneet, inspiroivat ihmiset sitä toitottaa: koko ajan pitäis olla pomppimassa altaan syvään päähän, jättikokoisiin saappaisiin ja mukavuusalueen ulkopuolelle. Jotta vois kehittyä, katsokaas, saada uutta haastetta ja oppia aina lisää (oppiminenkin on muuten aika pitkälti p*skaa, mutta siitä lisää toisena kertana).

Kuka mä oon puhkikuluneita motivaatiolauseita ja konkareiden kokemuksia kyseenalaistamaan, joten sinne mä sitten oon joukon jatkeena aina pyrkinyt. Uusille apajille, kasvamaan ja etenemään. Taikoja tekemään, etten sanoisi.

Paitsi vaan että mä oon tässä alkanut pikkuhiljaa tiedostamaan, että mä en viihdy kaukana mukavuuspallurastani. En. Itse asiassa vietin tuossa juuri kyseisen palluran ulkopuolella pari vuotta putkeen, joka teki musta ahdistuneen sekä onnettoman, ja murensi etenkin ammatillista itsetuntoa aika rankasti. Monenakin kertana tuli lesottua erinäisissä yhteyksissä sitä, miten kookkaisiin saappaisiin mä oon päätynyt ja miten haastavia duuneja mulla on. Ja sitten tosiasiassa kelailin 87% ajasta vaan sitä, että millonkohan a) joku tajuaa että mä en tiedä mistään mitään tai b) mä romahdan lopullisesti ja joudun viettämään stressisaikulla kuukausia. Ei siksi, että mulla ois ollut huono duuni tai työyhteisö, vaan siksi, että olin aivan liian kaukana mukavuusalueeltani - paikassa, jonne olin itse itseni usuttanut.

Ystäväiseni, mukavuusalueen ulkopuolella on p*skaa.

 

 

En sitä vielä silloin tiennyt, mutta tän vuoden huhtikuussa mä kuitenkin aloin huomaamattani lipua kohti comfort-palluraani. Olin harkinnut pidemmän aikaa työpaikan, jopa alan vaihtoa, mutta päättänyt sitten kuitenkin - sisuunnuksissani ja koska mulla on innostava, kärsivällinen pomo - jäädä nykyiseen duuniin. Kelasin, että edessä on pitkä, kivinen (tietysti lopulta palkitseva, muuten en ois jäänyt) tie. En osannut ajatellakaan, että se huhtikuinen perjantai kun kämmin mutten lietsoontunutkaan stressiin olis mun uusi normi jo nyt. Varmastikin edessä olisi haastava matka kroonisesta stressistä parantumiseen, siihen ettei ahdistus oo perusolotila. Mutta niin siinä vaan kävi; samassa tahdissa kun aloin rutinoitua, tuntea osaavani hommani hyvin ja välillä jopa aivan perhanan hyvin, stressikäyrä laski tasaisesti. Jos ysiltä illalla korvanappiini kiiri viesti siitä, miten oon taas kämminyt jotain, en enää välittänyt koska tiesin että ekan laahausvuoden jälkeen alan viimeinkin loistaa mun työssä ja tekevälle sattuu.

Oon ollut viimeiset kuukaudet koko ajan enenevissä määrin omalla mukavuusalueellani ja täällä on ihan sairaan kivaa. Mukavuusalueella on itsevarma ja rauhallinen olo, on resursseja panostaa vaikkapa siihen että tukee työkavereita tai heittää läpyskää liian kovaan ääneen monta kertaa päivässä. Mukavuusalueella työtahti on sopivan tehokas, sellainen että on koko ajan mielekästä puuhaa muttei paniikinomainen kiire taikka olo ettei oikein osaa tehdä mitään. Mukavuusalueella on tilaa olla luova ja ideoida, tehdä juurikin sitä ylimääräistä taikaa, koska päivät on jokseenkin hallinnassa ja kaikki rahkeet ei pala säätämiseen. Mukavuusalueella lähtee hyvällä omallatunnolla kahdeksan tunnin jälkeen töistä himaan, koska on saanut niin paljon jo aikaiseksi ja kuitenkin tietää, ettei ne duunit tekemällä lopu. Ennen kaikkea mukavuusalueella uskaltaa ja osaa piirtää selkeät rajat työaikojen suhteen, sanoa tiukasti ei joillekin jutuille sekä olla oma omituinen itsensä - koska kokee olevansa osaava, arvokas, riittävä työntekijä. Ei mikään huijari tai hermoheikko.

 

 

Että joo. En osaa tätä paremmin kuvailla viime kuukausien matkaa. Se on ollut tosi hyvä matka ja oon mahdottoman onnellinen, että pysyin sisukkaasti mukana enkä luovuttanut just ennen tätä jättimäistä ahaa-elämystä.

Puhuttiin pomon kanssa tästä matkasta pari viikkoa sitten ja oltiin molemmat sitä mieltä että suunta on just oikea. Yhdessä vaiheessa se nousi piirtämään taululle sellaisen vuoristoratamaisen kaavion, joka hahmotti mun henkistä prosessia ja huomautti, että meikämandoliinin seuraava alamäki tulee todennäköisesti syksyllä ja sen jälkeen vielä makeempi nousu. Että voisin nyt jo varautua siihen, että ajaudun uusien isojen projektien myötä sinne mukavuusalueen ulkopuoleiselle avomerelle, mutta että mitä todennäköisemmin takaisin räpiköiminen on tällä kertaa helpompaa. Ja just niin kelailen minäkin. Voisko joku piirtää siitä meemin, sen ikuisen out of comfort zone -läpän tilalle?

 

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...

Apua, ikinä ei pitäisi antaa yli viikkoa kulua kahden postauksen välillä, koska sitten hommasta muodostuu ihan mahdoton esterata. Ei tässä oo oikeen ollut ylimääräistä aikaakaan (koska oon ollut kesäpäissäni ja elämä on ollut älyttömän ihanaa), ja sitten niinä muutamana kertana kun oon jotain yrittänyt kirjoittaa, on tuntunut että kaikki postausideat on ihan liian vähäpätöisiä julkaistavaksi näin pitkän tauon jälkeen (esimerkiksi se kun halusin kirjoittaa eräästäkin puuroravintolasta). Kun on elellyt blogihiljaiseloa, pitäisi mukamas olla jotain tosi painavaa sanottavaa kun tänne taas palaa. Toisaalta - on ollut liikaakin kaikkea, niin en oo enää tiennyt mistä aloittaa. Ja soppa on valmis.

 

Koska en nytkään tiedä yhtään sen paremmin mistä ihmeestä aloittaa, niin ajattelin listata viime viikkojen happeningit (en nimittäin varmana ala horisemaan taas siitä pirun talosta). Näitä siis olen lähinnä puuhannut:

- Horissut siitä pirun talosta, tunnustetaan tää ihan ekana alta pois. Talokuume ja siihen liittyvät sekalaiset pakokauhut ajatukset ovat vieneet aivokapasiteetista noin 72%. Harkitsen postaussaagan aloittamista aiheesta.

- Viettänyt tosi paljon aikaa kanaalien varrella drinkki kädessä.

- Meuhkannut frendille (drinkki kädessä) siitä, miten huolestunut sitä välillä on jengin alkoholinkäytöstä somen perusteella. Ja sitten pysähtynyt miettimään että hetkonen, onkohan jengi huolissaan mun alkoholinkäytöstä somen perusteella.

- Tehnyt tanskalaisissa perhejuhlissa niin nolon munauksen, etten kehdannut tunnustaa sitä edes poikkikselle pariin viikkoon (kommelluksen selostamisesta tässä ei tulis yhtään mitään, mutta sanotaan sen verran että siihen liittyy eräs sosiaalisesti rampa suomalainen muicceli, 70-vuotias herra ja sellainen tyhjästä ilmestynyt wadup bro -tyyppinen salainen kädenpuristus halauksen sijaan).

 

 

- Käyttänyt järjettömän paljon rahaa. Kesät on mulle taloudellisesti riipivää aikaa.

- Ollut ihanan stressitön (mitä nyt siitä rahankäytöstä pikkasen...). En ois vielä muutama kuukausi sitten osannut kuvitellakaan, että tällainen olomuoto voi olla mulle olemassa.

- Syönyt paljon persikoita.

- Elänyt sotkun keskellä. Siivoukseen pätee muuten sama homma kuin blogiinkin, eli liian pitkän tauon jälkeen mistään vähäpätöisestä tehtävästä ei oikeen viittis enää aloittaa ja toisaalta on niin kauheesti kaikkea ettei osaa ryhtyä mihinkään.

- Tehnyt paniikissa tuntikausien suursiivouksen ennen meidän Suomi-vieraiden saapumista.

 

 

- Kävellyt pitkiä matkoja, rakastanut Köpistä ja ollut onnellinen.

- Huomannut, että mulla on kerrankin tarpeeksi aikaa, tilaa ja energiaa miettiä kaikenlaista sekä puntaroida tulevaa. En oo tosin osannut toistaiseksi tehdä uusilla aatoksillani mitään, vaan kerännyt ne myttyyn ja päättänyt käydä niitä tarkemmin läpi tuossa syssymmällä.

- Alkanut jo potea lievää syysahdistusta. Tuntuu, että kesä on kohta ohi!!! En halua.

- Lukenut kirjoja. Siis useita kirjoja, ihan tuosta vaan heivannut duunin jälkeen puhelimen nurkkaan ja kaivanut Kindlen esiin.

 

Toivottavasti teillä on ollut yhtä ihanaa <3

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Ensinnäkin, kivaa juhannusta sinne! Sää vaikuttaa kaiken maailman somejen perusteella Suomessa aika perinteiseltä jussisäältä, mutta muuten on täydellistä <3 Tanskassa juhannusta ei juurikaan juhlita (paitsi jotain kokkoja täällä poltellaan aina 23. kesäkuuta), eikä tuo mua varsinaisesti haittaa. Ehkä ensi kesänä kuitenkin voisin ajoittaa jussille Suomi-reissun.

Mutta joo, asiaan.

Mulle tuli tuossa lomaviikon, flunssaviikon ja niitä seuranneen ei helvetti mä oon ollut kauan poissa pelistä ja kaikki on aivan levällään -viikon jälkeen sellainen olo, etten oo ehtinyt oikein kunnolla elämään viime aikoina. Tai no okei, rentouttava Kreikan matka tuntui elämältä parhaimmillaan, mutta siis oon kaipaillut sellaista normaalin ihanaa kesähengailua omassa kaupungissa. Tää saattaa olla säidenkin puolesta paras kesä tsiljoonaan vuoteen, eli sitä suuremmalla syyllä tuntuu että pitäisi jotenkin onnistua nauttimaan täysillä. Ja viikot ne vaan hujahteli ohitse, minä tuskin mukana laisinkaan.

Joten kun me sunnuntaina palattiin meidän pikkukaupunkievakosta omaan kotiin, päätin että nyt mä kerta kaikkiaan alan elää tositarkoituksella. Nähtävästi mulle eläminen tositarkoituksella meinaa lähinnä viiniä, kavereiden kanssa terasseilla ja rafloissa hengailua sekä hieman normaalia myöhempiä iltoja (kröhöm, eli siis nukkumassa yhdeltätoista kymmenen sijaan). Vaikka duunissa on riittänyt paahtamista (ja instastooriseuraajat tietävät eräästäkin kesken excelin pyörittämisen tuhoutuneesta kovalevystä), tuntuu kuin oisin ollut lomalla koko viikon! Oon ollut vaan ihan tajuttoman onnellinen, rento, ystävien, rakkauden, rosén ja kesän ympäröimä. Elänyt, just niin kuin sunnuntaina laatimaani suunnitelmaan kuului. Vaikka etenkin eilinen pidemmäksi venynyt ilta saa silmäluomet tuntumaan vähän raskaammilta, on mulla todella hyvinvoiva olo. Tää viikko on ollut omaa henkistä huolenpitoa parhaimmillaan.

Ehkä kaikista siistein juttu on ollut mun vanhan Stadin ystävän työvisiitti Köpikseen, ja kun oon päässyt sen siivellä taas vähän kosketuksiin entiseen itseeni. Oon nykyään niin mukavuudenhaluinen, rutinoitunut - joku varmasti voisi patatylsäksikin kutsua - että on aivan huikean siistiä kun se ainut tyyppi joka saa mut tekemään spontaaneja suunnitelmia yhdeltätoista perjantai-iltana on täällä.

Tunnen itseni ja tiedän, että tällaista sosiaalisuus- ja kalenterintäyttöpuuskaa seuraa kohtuullisen ajan kuluessa jonkinasteinen erakoituminen, stoppi moiselle kotkotukselle. Mutta just nyt, niin kauan kuin tää kestää, elämä on aika lähellä täydellistä.

Täydellistä kesää.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Pages