Ladataan...
Nørrebro Summers

Apua, muuttolaatikot saapuivat eilen. Vaikka en vieläkään oikein osaa käsitellä tai ymmärtää koko asiaa, eihän me kai mihinkään olla oikeesti oikeesti omasta kodistamme muuttamassa, niin kovasti todellisuus näyttää kohti vyöryvän. Eräs liki kolmen vuoden mittainen, mutta paaaljon lyhemmältä tuntuva aikakausi päättyy ensi viikolla. Ensi viikolla, kelatkaa.

Varsinainen muutto - kodista konttivarastoon - tapahtuu näillä näkymin vähän myöhemmmin, mutta me aletaan jo ensi viikolla hiljalleen roudata valikoituja tavaroitamme tilapäisasuntoon ja majaillaan siellä varmaan 27.1. lähtien. Neliöitä meidän uudessa himassa tulee olemaan noin 35 nykyisen sadan sijaan, ei vaatekaappia, ei säilytystilaa yhtä lipastoa enempää. Meille on tulossa todella erilainen kevät. 

 

 

Tilapäiskotimme tulee lähinnä täyttymään kasveista (vihreistä vauvoistani en luovu), astioista ja muutamasta valikoidusta asuyhdistelmästä, joilla yritetään pärjätä kevääseen. Viedään mukanamme joitakin pienempiä huonekaluja, tyynyjä ja mattoja kodintuntua luomaan ja yritetään keksiä uusi tapa elää nykyisen sijasta. F:lle tää tuntuu olevan hauska pikku seikkailu, mutta mä oon vähän kauhuissani jos totta puhutaan. Vaikka mä aina oon olevinani meistä se seikkailullisempi, on tosipaikan tullen F se joka seilaa innolla kohti uutta.

En voi olla miettimättä, että toivottavasti tyhjän päälle hyppääminen oli se oikea ratkaisu.

Vaikka just nyt ei taloa pystytä sattuneista syistä ostamaan, selaan silti päivittäin myynti-ilmoituksia sydän syrjälläni ja samalla sekä odotan että pelkään bongaavani unelmieni talon oikeassa hintahaarukassa ja paikassa. Odotan, koska ois ihana nähdä että kyseinen talo ylipäätään on olemassa (on alkanut jänskättämään, että josko ei olekaan!). Pelkään, koska ois ihan pehvasta jos se tulis markkinoille just nyt kun ei sitä voidakaan ostaa.

 

 

Silti, kun oikein itseäni kuulostelen, niin vahvin tunne sielussa taitaa kuitenkin olla kupliva jännitys. Ajoittain horjuva luotto - mutta silti luotto - siihen, että jossain kohtaa tätä vuotta seisotaan muuttokuormamme keskellä meidän upeassa uudessa kodissa pienessä kaupungissa lähellä merta. Ja kaikki tää sekoilu ja epävarmuus käy silloin enemmän järkeen. Ehken saa niitä hinkumiani suuria ruutuikkunoita (joskin luoja tietää, että aion yrittää),  kahta kerrosta, kakluunia, korkeita huoneita, tunnelmallisia vanhan talon soppeja, mutta jotain siinä talossa on mihin ollaan rakastuttu. Ja sitten ehkä, jos oikein onni potkaisee, voidaan pysähtyä vuosikausiksi paikkaan joka tuntuu hyvältä ja oikealta. Alkaa nimittäin tää jatkuva muutos ja myllerrys vähän väsyttää.

Mutta toistaiseksi voin vaan odottaa. Vähän kaikkea. Ja pakata.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 
 
 
 
 
 

Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Kahden kuukauden ja kolmentoista päivän kuluttua me muutetaan. En tiedä vielä minne ja miten pitkäksi aikaa, mutta muutetaan silti. Jep, kuten varmaan suuri osa teistä Instan kautta jo bongasikin: meidän kämppä myytiin äkillisellä rytinällä ja nyt on muuttopäiväkin tiedossa. Tuntuu yhtäkkiä siltä, ettei me ehditty asua tässä asunnossa tyyliin silmänräpäystäkään. Mikä ei tietenkään voi pitää paikkaansa, koska keväällä tulisi kolme vuotta nørrebrolaisena täyteen. Kolme vuotta, minne hittoon ne katosi?!

Sen päivän iltana, kun kaupat lyötiin lopullisesti lukkoon, me kokattiin pikainen pastadinneri ja korkattiin jääkaapissa lojunut shampanja. Hetken aikaa mä siinä hangottelin vastaan, shamppista, tiistaina, ei kai nyt sentääns. Mun ylipuhumisessa ei montaa sekuntia vierähtänyt - jos nyt ei oo shampanjan aika niin milloin muka sitten? No niinpä, ei ikinä.

Oltiin vähän hysteerisessä ja levottomassa tilassa, kuunneltiin mahtipontista musaa ja tanssittiin ympäri olkkaria. Ei silleen leffoista tutulla sielukkaalla tavalla toisiimme nojautuen, vaan silleen että kummallakin oli oma sekopäinen performanssi meneillään ja yritettiin olla pahemmin potkimatta toista. Taisin henkilökohtaisesti myös laulaa vähän oopperaa ja todellakin otin balettiaskeleita. Tää syksy on mennyt erittäin vähällä alkoholilla ja sitäkin vähemmillä asuntokaupoilla, eli ei kai ihme että hommat niin kutsutusti eskaloitui. Nyt on senkin puolesta hyvä että muutetaan, koska ei me tähänkään voida jäädä kun vastapäisen talon asukkaat todistivat tuon episodin.

Jossain vaiheessa pullo tyhjeni, meille tuli turhaa känää jostain ihmeellisestä ja mentiin nukkumaan.

Nyt ajatukseen on alkanut hiljalleen tottua. Me muutetaan, yksi ajanjakso tuli tiensä päähän nopeammin kuin mitä me alunperin suunniteltiin. Jotenkin, salakavalasti me päädyttiin tästä viattomasta ajatusleikistä nykyiseen tilanteeseen reilussa puolessa vuodessa. Ei meidän pitänyt muuttaa kun 2021 vasta. Damn. Mutta joo siis alkanut tottua, sitähän mun piti sanoa.

Yritän olla liikaa miettimättä tulevaa ja stressaamatta turhasta, mutta kyllä tässä väkisinkin vähän mietityttää. Keksitäänkö me joku väliaikaisratkaisu pariksi kuukaudeksi ja pidetään sormet ristissä, että ennen kesää löytyy uusi koti? Pistetäänkö koko talohomma vähäksi aikaa jäihin ja vuokrataan ihana keskusta-asunto vaikka vuodeksi? Vai... saisinkohan mä vielä ylipuhuttua F:n tekemään tarjousta mun unelmatalosta, jonka se jo kertaalleen diskasi? Ja ennen kaikkea:

MITÄ MUN BLOGIN NIMELLE TAPAHTUU? AUTTAKAA!!? SOS.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Oiskohan pienen asunto-updaten aika? Tässä onkin ehtinyt sattua jo vaikka mitä ja toisaalta ei juuri mitään edellisen kämppäpäivityksen jälkeen.

Viime aikoina on tuntunut jotenkin absurdilta miettiä kämppähommia ja jotenkin tiedostaa, että kaiken tän sumun päälle me ehkä joudutaan kohta muuttamaan tai sitten ehkä ei. Voi olla, ettei kämppä mee kaupaksi lähellekään pyyntihintaa ja sitten päätetäänkin jäädä tähän vielä vuodeksi tai muutamaksi asumaan. Fiilikset on vaihdelleet päivästä toiseen, joskus jopa saman päivän kellonajasta toiseen. Toisinaan ajatukset karkaa tulevaan kevääseen ja siihen, miten upeeta ois silloin jo opetella puutarhanhoitoa pienessä merenrantakaupungissa. Ja toisinaan kelaan että damn it, osa musta ois helpottunut jos asuntoa ei myydäkään ja mun ei tartte tehdä tätä päätöstä vielä. Köpiksen asuntomarkkinat on tällä hetkellä vähän pysähtyneessä tilassa vastikaan muuttuneista lainasäädöksistä johtuen, eikä mikään oo varmaa.

Olo on kuitenkin rauhallinen. Mikä tahansa vaihtoehto on hyvä. Tiedostan, että ainakaan nyt mun onnellisuus ja elämänlaatu ei oo kämpästä kiinni. Tai siis - oon onnekas joka tapauksessa. 

Jos mun pitäisi lyödä vetoa jonkin vaihtoehdon puolesta, niin veikkaisin että kyllä me tähän ostaja löydetään, muttei sitä unelmataloa. Ei ylläri pylläri yhtään nappaisi, mutta veikkaan että päädytään tästä määrittelemättömäksi ajaksi vuokralle, maksamaan lähes pari tuhatta euroa kuussa mitäänsanomattomasta 65 neliön asunnosta jollain ankealla alueella. Gotta love Köpiksen vuokrakämppätilanne. Tuossa vaihtoehdossa eniten riipii väliaikaisuus, se että pitää pysyä valmiustilassa. Ja mä en nyt varsinaisesti kukoista epävarmoissa olosuhteissa, joita ei voi suunnitella saatika hallita. Mutta silti, tän kerran elämässäni oon päättänyt olla suuremmin välittämättä. Me keksitään varmasti jotain.

Ja mitä niihin unelmataloihin tulee... Mulle on alkanut valjeta, että talon metsästyksestä saattaa tulla pirun pitkä projekti. Ollaan käyty tähän mennessä katsomassa noin kymmentä taloa, vähän haistelemassa ilmaa ja hakemassa tuntumaa siitä, mitä me etsitään. Siinä missä alkukesästä asetin asuntoportaalin hakufiltteriin 23 kiinostavaa kaupunkia tai aluetta, ovat ne nyt karsiutuneet käytännössä kolmeen. F on paljon joustavampi, mutta mä en enää pääse pois ajatuksesta että me asuttais maksimissaan kilsan päästä rannasta. Sen lisäksi F näyttää kelpuuttavan minkä tahansa parakin. Mulle tärkeintä on käytännöllisyys ja elämä siellä talossa, sulle näyttää olevan ne pirun ruutuikkunat, se sanoo. Mutta kun mulle ne pirun ruutuikkunat ja muutama muu pakollinen ominaisuus ovat myös sitä elämää. Etsin pysähdyspaikkaa kymmeneksi vuodeksi, ja haluaisin sen olevan seesteinen koti, jonka kauniista ikkunoista näkyy paljon vihreää (en sentään haaveile että niistä näkyy merensinistä, että mun mielestä F vois lopettaa ton nalkutuksen).

Noin kymmenestä nähdystä talosta yhteen F rakastui, ja näin jälkiviisaana se oliskin ollut pirun hyvä ostos. Yhteen mä rakastuin (sen ikkunasta näkyi merensinistä!), mutta se on kallis ja vaatisi vielä ehkä sadalla tonnilla remonttia (valitettavasti euroissa, ei kruunuissa). Yhteen me molemmat rakastuttiin, mutta ei oltu vielä valmiita silloin ja sittemmin ollaan huomattu että sijaintikin ois ollut väärä. Ja sitten oli se yksi, joka tuntui molemmista siltä että nyt hitto vie natsasi - mutta ei siitäkään taida tulla mitään.

Yksi on sentään hyvä: on eräs kaupunki, joka on tässä kesän ja syksyn aikana alkanut tuntua kodilta. Ei siellä oo eikä tapahdu mitään ihmeempiä, mutta kaipaan sinne jatkuvasti. Lähden Köpiksestä hieman ahdistuneena ja mietin, että mitäköhän mä oon tekemässä ja onko mitään järkeä muuttaa pois täältä, mutta aina kun juna lähenee tuon kaupungin asemaa, mut valtaa selittämätön varmuuden tunne. Tuntuu hyvältä kävellä sen hiljaisilla kaduilla, tallustella pitkin upottavaa rantahiekkaa, haistella merta ja lounastaa sataman kalaravintolassa. 

En tiedä vielä miten tää tarina etenee, mutta toivon että yksi seuraavista luvuista vie meidät just siihen kaupunkiin. Eikä sieltä nyt niiiiin hankala oo päästä pois, puolisen tuntia junalla Köpikseen. It'll be fine. I'll be fine.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Pages