Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Ensinnäkin, kivaa juhannusta sinne! Sää vaikuttaa kaiken maailman somejen perusteella Suomessa aika perinteiseltä jussisäältä, mutta muuten on täydellistä <3 Tanskassa juhannusta ei juurikaan juhlita (paitsi jotain kokkoja täällä poltellaan aina 23. kesäkuuta), eikä tuo mua varsinaisesti haittaa. Ehkä ensi kesänä kuitenkin voisin ajoittaa jussille Suomi-reissun.

Mutta joo, asiaan.

Mulle tuli tuossa lomaviikon, flunssaviikon ja niitä seuranneen ei helvetti mä oon ollut kauan poissa pelistä ja kaikki on aivan levällään -viikon jälkeen sellainen olo, etten oo ehtinyt oikein kunnolla elämään viime aikoina. Tai no okei, rentouttava Kreikan matka tuntui elämältä parhaimmillaan, mutta siis oon kaipaillut sellaista normaalin ihanaa kesähengailua omassa kaupungissa. Tää saattaa olla säidenkin puolesta paras kesä tsiljoonaan vuoteen, eli sitä suuremmalla syyllä tuntuu että pitäisi jotenkin onnistua nauttimaan täysillä. Ja viikot ne vaan hujahteli ohitse, minä tuskin mukana laisinkaan.

Joten kun me sunnuntaina palattiin meidän pikkukaupunkievakosta omaan kotiin, päätin että nyt mä kerta kaikkiaan alan elää tositarkoituksella. Nähtävästi mulle eläminen tositarkoituksella meinaa lähinnä viiniä, kavereiden kanssa terasseilla ja rafloissa hengailua sekä hieman normaalia myöhempiä iltoja (kröhöm, eli siis nukkumassa yhdeltätoista kymmenen sijaan). Vaikka duunissa on riittänyt paahtamista (ja instastooriseuraajat tietävät eräästäkin kesken excelin pyörittämisen tuhoutuneesta kovalevystä), tuntuu kuin oisin ollut lomalla koko viikon! Oon ollut vaan ihan tajuttoman onnellinen, rento, ystävien, rakkauden, rosén ja kesän ympäröimä. Elänyt, just niin kuin sunnuntaina laatimaani suunnitelmaan kuului. Vaikka etenkin eilinen pidemmäksi venynyt ilta saa silmäluomet tuntumaan vähän raskaammilta, on mulla todella hyvinvoiva olo. Tää viikko on ollut omaa henkistä huolenpitoa parhaimmillaan.

Ehkä kaikista siistein juttu on ollut mun vanhan Stadin ystävän työvisiitti Köpikseen, ja kun oon päässyt sen siivellä taas vähän kosketuksiin entiseen itseeni. Oon nykyään niin mukavuudenhaluinen, rutinoitunut - joku varmasti voisi patatylsäksikin kutsua - että on aivan huikean siistiä kun se ainut tyyppi joka saa mut tekemään spontaaneja suunnitelmia yhdeltätoista perjantai-iltana on täällä.

Tunnen itseni ja tiedän, että tällaista sosiaalisuus- ja kalenterintäyttöpuuskaa seuraa kohtuullisen ajan kuluessa jonkinasteinen erakoituminen, stoppi moiselle kotkotukselle. Mutta just nyt, niin kauan kuin tää kestää, elämä on aika lähellä täydellistä.

Täydellistä kesää.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Mulla on ollut viime aikoina jotenkin outo olo, ootte varmaan rivien välistä ja päältä ja ympäriltä lukeneetkin että tunteiden kirjo on muistuttanut lähinnä vuoristorataa. Tavallaan mä oon tosi onnellinen, stressikamppailu tuntuu taittuneen voiton puolelle ja kaikki on oikeesti hyvin. Silti sellainen ihmeellinen tyhjyys, melankolisuus on seurannut mukana jo jonkin aikaa. Se huipentui mun syntymäpäivänä viime tiistaina - päivänä jona yleensä oon ihan överi-innoissani kaikesta. Synttäripäivä oli tälläkin kertaa ihana, rakkauden, ystävien, Aperol Spritzien ja hyvän ruoan täyttämä. Mutta äh, pinnan alla sydämen syövereissä oli jotenkin jännästi surumielinen olo.

Lähetin seuraavana päivänä ääniviestin ystävälle Helsinkiin, jossa muun muassa kuvailin tätä outoa melankolisuutta joka mun päivää oli varjostanut. Ei kulunut montaakaan minuuttia, kun sain takaisin viestin, jossa ystävän vuosien ajalta tuttu ääni rauhallisesti totesi jotain tän tyyppistä:

joo mä mietinkin eilen että sulla on varmaan jotenkin ikävä olo, kun et heti vastannut mun onnitteluviestiin sadalla innokkaalla emojilla.

 

 

Ja sillä hetkellä se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vaikka mä oon maailman onnellisin mun uusista Köpis-ystävyyksistä (joista yksi on kivunnut jo sinne luottoystävien kirkkaimpaan kastiin <3), niin piru vieköön mä kaipaan mun Stadin kavereita. Niitä samaisia tyyppejä, jotka onnistuu päättelemään että mulla on paska olo kun en tunnin sisään lähetä niille sydänsilmäisiä kissaemojeja sisältävää viestivastausta syntymäpäivänäni. Mä en missään nimessä oo ikinä kelannutkaan voivani korvata vanhat frendit yks yhteen uusilla, ja toisaalta en halua vertailla uusien ystävyyksien syvyyttä vanhempiin. Mutta oon jotenkin ajatellut että tää luiskahtaminen uuteen elämään uusien ihmisten kanssa on sujunut tosi kivuttomasti, suorastaan helposti ja hauskasti, ja että vanhojen ystävien lokeroiminen nostalgiseen Helsinki-boksiin on ollut oletettua helpompaa (ei siis lokeroiminen siinä mielessä että you're all dead to me now bishes, vaan silleen että tiedostaa ystävyyden ottaneen uuden, erilaisen muodon "etäsuhteen" takia).

Mutta äh ja äh. Tässä kolmen etävuoden kohdalla oon onnistunut kehittämään tästäkin kaamean kriisin. Mä haluan, tarvitsen, mun frendit tänne. En palata Stadiin ehei, vaan kaikki parhaat frendit asumaan tänne. On ihan sairas, sielua korventava ikävä. Miksei voitais kaikki yhdessä, ne uudet ja vanhat ja mä, elää Köpiksessä together forever? Jooko?

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Istuttiin jokin aika sitten työkavereiden kanssa perjantai-iltaa Kødbyenin Fiskebarin terassilla (the place to be kesäiltaisin!) ja tajusin että oon ollut siellä viimeksi aika tasan vuosi sitten. Viihtyisä mesta, hyviä ostereita ja simpukoita, en tiedä miten ei oo tässä välissä tullut käytyä. Näin jälkikäteen ajateltuna tää vuosi on mennyt yhdessä hujauksessa, kesä vaihtunut syksyyn ja siihen loputtoman pimeään säkkiin jota myös Tanskan talveksi kutsutaan, sitten uuteen kevääseen ja hiljalleen alkukesään. Vuoteen mahtui kivojen juttujen, proseccon ja seafoodin lisäksi myös surua ja huolta perheenjäsenten sairastumisten tiimoilta, oman terveyden takkuilusta johtuen ja sitten oli myös täysin turhaa, sielua ahdistavaa draamaa - jonka onneksi saksin elämästäni elokuun puolivälissä kylmästi pois.

Kun silloin lähes vuosi sitten istuin Fiskebarin terassilla, vietettiin mun synttäri-iltaa mimmikavereiden kesken. Meitä oli yhteensä ehkä kahdeksan tyyppiä, oli ihan täydellinen sää, olin pakahtua ilosta ja ylpeydestä kun jo kahden Tanska-vuoden jälkeen pystyin viettämään juhlapäivääni niin kivassa, suuressa ystäväporukassa. Ja sitten kuitenkin, jossain alitajuntani syövereissä mua nakersi se, että kaikki ei tässä kuviossa oo ihan oikein. Uskottelin sen illan jälkeen itelleni vielä muutaman kuukauden, että tää on se juttu ja nää on ne mun tyypit, mutta sitten vaan jotenkin... mulle riitti.

 

 

Mut kaksikymppisenä tunteneet tietävät, että draama ei ole vieras käsitys mulle laisinkaan. Useammankin kerran on tullut seisottua myrskyn silmässä, oon varmaan jollain asteella nauttinutkin siitä että ympärillä sattuu ja tapahtuu. Ja sitten mä väsyin siihen hommaan ihan täysin. Ehkä kun tää aikuisuus urastresseineen, kaikenkirjavine kasvukipuineen ja sekalaisine paineineen tuntuu olevan tarpeeksi dramaattista jo muutenkin - niin en mä sitten, kiitti vaan, tarvii enää ihmissuhteiden puolelta mitään yläasteelta tuttua klikkienmuodostusshaibaa ja pahan mielen lietsomista. Mieluummin oon vaikka yksin, tai Susan kaa kahdestaan forever. <3

Ja niin mä sitten tajusin tällä viimeisimmällä Fiskebar-reissulla, että siitä isosta ryhmästä on elämässäni jäljellä enää vaan muutama tyyppi. Toisaalta pari uutta ihanaa on tullut lisää. Eikä siinä, ne vuoden takaisetkin mimmit on mukavia, erityisen kiinnostavia ja karismaattisia, varmasti hyviä ystäviä jollekin toiselle, mutta eivät olleet oikea match just mulle. Podin jonkin aikaa huonoa omaatuntoa siitä, että vielä tässä iässä täytyy käydä läpi tällaista kaveridraamaa, mutta toisaalta lienee ymmärrettävää että ystäväporukan kokoaminen tyhjästä uudessa maassa vaatii jonkin verran säätöä alkuvaiheessa. Ja sen suhteen mun on vaan pakko olla tosi ehdoton, että jos mulle tulee jossain seurassa ahdistunut, joukkoon kuulumaton, yläastefiiliksiin takautunut ja jatkuvasti väärinymmärretty olo, niin

se on adios. En mä vaan jaksa enää, ihan silkkaa mukavuudenhaluani.

Silloin loppukesästä tää päätös vetäytyä niistä aiemmista kuvioista taka-alalle kirpaisi ja jonkin aikaa suretti, mutta nyt kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Oikealta päätökseltä, ehdottomasti. Ja onpa ihana tajuta, että mun elämä on ollut 

drama-free since August 2017.

 

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

Pages