Ladataan...
Nørrebro Summers

Lilyssä on meneillään #onkopakkojaksaa-kampanja, jonka yhtenä ajatuksena on tuoda esiin se, miten yleistä työuupumus oikeastaan on. Mun blogia seuranneet tietänevät jo hyvin, että painin aiheen parissa pitkän aikaa - ja että synkimpinä ajanjaksoina todellakin tuntui siltä etten jaksa. Juuri mitään. Tuntui kuin olisin elänyt säkissä, jossa on hämärää eikä riittävästi happea, enkä enää yhdessä vaiheessa tiennyt auttaako tilanteeseen mikään muu kuin uran vaihto toisenlaiseen. Ehkä oon vaan liian hauras luomaan kunnianhimoista uraa ja työskentelemään vaativissa tehtävissä, mietiskelin vielä tän vuoden alkukeväästä, ehkä mun pitäisi ottaa pari askelta takaisinpäin ja "tyytyä" päällikkötason tehtävien sijaan olemaan vaikkapa koordinaattori tai hakeutua asiakaspalvelijaksi kansainväliseen B2B-firmaan (kirjoitan tyytyä lainausmerkkeihin, koska noissa muissakaan tehtävissä ei oo todellakaan mitään vikaa, mutta mulle se olisi tarkoittanut usean vuoden tarkoituksellista takaisinkelausta kynsin hampain rakennetulla uralla - ja palkassa).

Viime joulun alla pari vuotta jatkunut ja todella moniulotteiseksi hivuttautunut stressi sekä uupumus pysäyttivät mut. Olin puskenut läpi pirun hektisen syksyn, ylityöt, päiviä varjostavat epäilykset omista taidoista sekä alati huononevan ammatillisen itsetunnon ja sitten jossain vaiheessa kun kiire alkoi hieman hellittää, mä romahdin. Se oli todella hämmentävä tilanne, pomolla oli meidän megakiireisen syksyn jälkeen vihdoin aikaa istahtaa alas sen tiimiläisten kanssa rauhassa yksitellen ja kysyä fiiliksiä - ja kun mun vuoro tuli mä pillitin kaksi tuntia lasiseinäisessä neukkarissa. Pystyin lukemaan yllätyksen sen kasvoilta, damn, ois varmaan pitänyt kysellä tältä tyypiltä kuulumisia vähän säännöllisemmin. Mun pomo on supertyyppi, yksi suurimmista syistä miksi päätin ottaa nykyisen duunin vastaan, ja se oli tosi ymmärtäväinen mun tilannetta kohtaan. Ainut juttu mitä se ihmetteli oli se, että 

miksi ihmeessä mä en sanonut aiemmin mitään.

 

 

Miksi mä olin istunut työpöytäni ääressä kuukausikaupalla itkua pidätellen? Miksi mä olin viettänyt iltoja toimistolla muun tiimin mukana, vaikka musta tuntui että alkava paniikkikohtaus puristaa rintaa? Miksen mä ollut uskaltanut kertoa, että olin solmussa jo tän duunin aloittaessani, ihan toipilas vielä edellisen työuupumuksen ja pahojen stressioireiden jäljiltä? No siksi lähinnä, että hävetti. En missään vaiheessa kokenut, että kumpikaan työpaikka on vaatinut multa mitenkään liikoja, tai että oisin oikeasti tehnyt huomattavan pitkää päivää. En ollut mielestäni ansainnut olla uupunut ja stressaantunut, olin vaan liian heikko pärjäämään kohtuullisten odotusten äärellä. Epäonnistuja, rikkinäinen, hauras, virherekrytointi.

En edelleenkään oikein ymmärrä, että miten mä tän romahduksen jälkeen lopulta luovin läpi viime talven ilman päivääkään stressisaikkua tai muita suurempia seuraamuksia. Jatkettiin viikottaisia juttutuokioita pomon kanssa ja työstettiin tilannetta vähän kerrallaan. Niinä synkkinä aikoina kun musta tuntui etten oo ansainnut nykyistä duuniani, etten jaksa kantaa sitä kaikkea mikä rooliini kuuluu, mulle toitotettiin viikoittain että mä riitän, tällaisena, ja että mua ei oo missään vaiheessa palkattu taidoiltani kaikkien muiden klooniksi. Näissä keskusteluissa mä aina pillitin koska oon ihan mahdoton itkupilli ja talven aikana meidän tiimin vakioläpäksi muodostui se, että jokaisessa palsussa missä mä oon mukana pitää olla paketti Kleenexeja. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta just toi vitsailu oli iso osa mun pelastusta. Fiilis siitä, että samalla tavalla kuin joku tunnetaan nopeasta temperamentistaan, toinen siitä ettei se osaa delegoida, kolmas ei aina muista viedä projektejaan loppuun saakka, on mun herkkyys vaan luonteenpiirre ja se on täysin okei. Huvittava, mutta okei. Samaan aikaan kerrytin osaamista, aloin loistaa yhä enemmän sekä löytää mukavuusalueeni. Ja kappas, eräänä päivänä ei enää itkettänyt sitten yhtään ja pystyin sanomaan pomolle olevani nyt ookoo.

Usean vuoden stressitaistelun aikana sanonta mikä ei tapa, se vahvistaa vaikutti suurelta huijaukselta, koska olin saanut niin monta säröä että saatoin hajota pienestäkin töyssystä. Ei todellakaan ollut mitenkään vahvistunut olo. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että vaikka säröt näkyvät vielä pitkän aikaa, oon lopulta onnistunut kääntämään koettelemuksen vahvuudeksi. Oon oppinut paljon omasta luonteestani ja joutunut tutkailemaan omia reaktioita sekä käyttäytymismalleja syvästi, peilaamaan ihan lapsuuteenkin asti. En enää edes yritä kiriä ja vertailla suoritustani muihin työpaikalla - jos joku haluaa tehdä pitkää päivää ja kerätä sen kautta tunnustusta, go the extra mile, niin hyvä sille! Kahdeksan tuntia on mulle sopiva duunin määrä päivässä, enkä enää koe mitään tarvetta selitellä sitä sen enempää. Puhun myös tosi mielelläni kokemuksistani stressin ja uupumuksen parissa vaikkapa lounaspäydässä kaiken kansan edessä, en tunne enää häpeää aiheesta. Päin vastoin - olin suorastaan ylpeä viime viikolla, kun saatoin napata hihasta uupumuksen kanssa taistelevaa työkamua ja viedä sen kävelylle korttelin ympäri. Kysellä fiiliksiä ja syitä niiden takana, puhua omista epävarmuuksista, ahaa-elämyksistä ja lopulta toipumisesta, pyrkiä olemaan se tyyppi ketä itse oisin epätoivoisesti vuosi sitten kaivannut.

 

 

On tosi tärkeää ymmärtää, että eri ihmiset jaksaa eri verran - ja kuormittuu eri tavalla samoista asioista. Se, että mä vertailin mun jaksamista muiden jaksamiseen ja mietin miten oon niin heiveröinen toisiin verrattuna, oli todella vaarallinen polku kulkea. Toisaalta jaksamishaasteisiin saattaa löytyä ratkaisu helpostikin, kuten vaikka työtapojen muutoksella tai paremmalla perehdytyksellä. Näitä ratkaisuja kukaan lähtee harvemmin etsimään jos ei tiedä niiden olevan hukassa, eli on supertärkeää että tuntemuksista puhuu ääneen. Kertoo, että nyt ei meinaa enää jaksaa - jo kauan ennen kun ei enää jaksa. Mun kohdalla tän tajuaminen tarkoitti myös sitä, että aloin taas luottamaan siihen että musta todellakin on vaativiin tehtäviin ja kipuamaan uralla ylöspäin. Mä en tosin pysty saatika aio tehdä sitä liian aggressiiviseen tahtiin, vaan omilla ehdoillani, mahdollisimman pehmeästi. Tahdon olla elävä esimerkki siitä, että myös herkkä voi pärjätä - ja jos ei pärjää niin pitäkää tunkkinne, mä perustan vaikka sitten majatalon.

Mä oon jaksanut hyvin jo neljä kuukautta. Se on upea tunne, vahva.

 

Postauksen kuvat meidän Sisilian lomalta, jossa jotakin ennenkokematonta tapahtui: mua ei pätkääkään ahdistanut tai ärsyttänyt palata duuniin ja arkeen. Suorastaan odotin innolla paluuta mun jännän työn ja ihanan tiimin luo. En oo ikinä ennen ajatellut, että lomaltapaluubluesilta voisi välttyä - mutta kyllä vaan voi.

Lisää stressiin ja työelämään liittyviä juttuja löydät stressi-tagin sekä duuni-tagin alta.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Ootte saletisti nähneet Linkkarissa tai muualla somessa sen kuvan, jossa esitetään sun oma comfort zone, mukavuusalue yhtenä pallurana ja melko kauas siitä on sijoitettu toinen pallura, jossa lukee where the magic happens. Jos ei soita kelloja, niin kyseisen meemin voi kurkata vaikka täältä. Kaikki sellaiset valveutuneet, fiksut, menestyneet, inspiroivat ihmiset sitä toitottaa: koko ajan pitäis olla pomppimassa altaan syvään päähän, jättikokoisiin saappaisiin ja mukavuusalueen ulkopuolelle. Jotta vois kehittyä, katsokaas, saada uutta haastetta ja oppia aina lisää (oppiminenkin on muuten aika pitkälti p*skaa, mutta siitä lisää toisena kertana).

Kuka mä oon puhkikuluneita motivaatiolauseita ja konkareiden kokemuksia kyseenalaistamaan, joten sinne mä sitten oon joukon jatkeena aina pyrkinyt. Uusille apajille, kasvamaan ja etenemään. Taikoja tekemään, etten sanoisi.

Paitsi vaan että mä oon tässä alkanut pikkuhiljaa tiedostamaan, että mä en viihdy kaukana mukavuuspallurastani. En. Itse asiassa vietin tuossa juuri kyseisen palluran ulkopuolella pari vuotta putkeen, joka teki musta ahdistuneen sekä onnettoman, ja murensi etenkin ammatillista itsetuntoa aika rankasti. Monenakin kertana tuli lesottua erinäisissä yhteyksissä sitä, miten kookkaisiin saappaisiin mä oon päätynyt ja miten haastavia duuneja mulla on. Ja sitten tosiasiassa kelailin 87% ajasta vaan sitä, että millonkohan a) joku tajuaa että mä en tiedä mistään mitään tai b) mä romahdan lopullisesti ja joudun viettämään stressisaikulla kuukausia. Ei siksi, että mulla ois ollut huono duuni tai työyhteisö, vaan siksi, että olin aivan liian kaukana mukavuusalueeltani - paikassa, jonne olin itse itseni usuttanut.

Ystäväiseni, mukavuusalueen ulkopuolella on p*skaa.

 

 

En sitä vielä silloin tiennyt, mutta tän vuoden huhtikuussa mä kuitenkin aloin huomaamattani lipua kohti comfort-palluraani. Olin harkinnut pidemmän aikaa työpaikan, jopa alan vaihtoa, mutta päättänyt sitten kuitenkin - sisuunnuksissani ja koska mulla on innostava, kärsivällinen pomo - jäädä nykyiseen duuniin. Kelasin, että edessä on pitkä, kivinen (tietysti lopulta palkitseva, muuten en ois jäänyt) tie. En osannut ajatellakaan, että se huhtikuinen perjantai kun kämmin mutten lietsoontunutkaan stressiin olis mun uusi normi jo nyt. Varmastikin edessä olisi haastava matka kroonisesta stressistä parantumiseen, siihen ettei ahdistus oo perusolotila. Mutta niin siinä vaan kävi; samassa tahdissa kun aloin rutinoitua, tuntea osaavani hommani hyvin ja välillä jopa aivan perhanan hyvin, stressikäyrä laski tasaisesti. Jos ysiltä illalla korvanappiini kiiri viesti siitä, miten oon taas kämminyt jotain, en enää välittänyt koska tiesin että ekan laahausvuoden jälkeen alan viimeinkin loistaa mun työssä ja tekevälle sattuu.

Oon ollut viimeiset kuukaudet koko ajan enenevissä määrin omalla mukavuusalueellani ja täällä on ihan sairaan kivaa. Mukavuusalueella on itsevarma ja rauhallinen olo, on resursseja panostaa vaikkapa siihen että tukee työkavereita tai heittää läpyskää liian kovaan ääneen monta kertaa päivässä. Mukavuusalueella työtahti on sopivan tehokas, sellainen että on koko ajan mielekästä puuhaa muttei paniikinomainen kiire taikka olo ettei oikein osaa tehdä mitään. Mukavuusalueella on tilaa olla luova ja ideoida, tehdä juurikin sitä ylimääräistä taikaa, koska päivät on jokseenkin hallinnassa ja kaikki rahkeet ei pala säätämiseen. Mukavuusalueella lähtee hyvällä omallatunnolla kahdeksan tunnin jälkeen töistä himaan, koska on saanut niin paljon jo aikaiseksi ja kuitenkin tietää, ettei ne duunit tekemällä lopu. Ennen kaikkea mukavuusalueella uskaltaa ja osaa piirtää selkeät rajat työaikojen suhteen, sanoa tiukasti ei joillekin jutuille sekä olla oma omituinen itsensä - koska kokee olevansa osaava, arvokas, riittävä työntekijä. Ei mikään huijari tai hermoheikko.

 

 

Että joo. En osaa tätä paremmin kuvailla viime kuukausien matkaa. Se on ollut tosi hyvä matka ja oon mahdottoman onnellinen, että pysyin sisukkaasti mukana enkä luovuttanut just ennen tätä jättimäistä ahaa-elämystä.

Puhuttiin pomon kanssa tästä matkasta pari viikkoa sitten ja oltiin molemmat sitä mieltä että suunta on just oikea. Yhdessä vaiheessa se nousi piirtämään taululle sellaisen vuoristoratamaisen kaavion, joka hahmotti mun henkistä prosessia ja huomautti, että meikämandoliinin seuraava alamäki tulee todennäköisesti syksyllä ja sen jälkeen vielä makeempi nousu. Että voisin nyt jo varautua siihen, että ajaudun uusien isojen projektien myötä sinne mukavuusalueen ulkopuoleiselle avomerelle, mutta että mitä todennäköisemmin takaisin räpiköiminen on tällä kertaa helpompaa. Ja just niin kelailen minäkin. Voisko joku piirtää siitä meemin, sen ikuisen out of comfort zone -läpän tilalle?

 

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Oon mietiskellyt tällä viikolla paljon mennyttä (syystä myöhemmin lisää) ja sitä, miten mun elämää on aina tuntunut sävyttävän jos jonkinmoinen huoli tai stressinaihe. Tuntuu vähän siltä kun mut ois ohjelmoitu jatkuvasti olemaan varautuneena pahimpaan, pienestäkin töyssystä menemään kriisinhallintamoodiin. Kun oon koko ajan varautunut ja valmiiksi puolustuskannalla, on kai sitten alitajuntani mielestä jotenkin helpompi ja nopeampi reagoida jos hommat menee pieleen. Toisin sanottuna mulla on ihan järjettömän vahva kontrollin tarve, en missään olosuhteessa päästä lankoja käsistäni.

Ja tiedättekö mitä? Tää homma on alkanut tosissaan ärsyttää ja ahdistaa viime aikoina. Osaan jo tässä elämänvaiheessa päätella mistä lapsuuteni ja nuoruuteni kuvioista tää suojautumismekanismi sekä pakonomainen kontrollointi kumpuaa - ja että noita samaisia kuvioita ei enää vuosikausiin oo ollut olemassa laisinkaan. Toistan vanhasta tottumuksesta turvattomuuden tunteen lietsomana haitallisia kaavojani, jotka ei todellisuudessa suojele mua yhtään miltään. Ois siis aika opetella hellittämään otetta niistä kämmenet kovaksi hiertäneistä ohjaksista joissa hammasta purren oon kolmisenkymmentä vuotta roikkunut.

Oon turvassa, onnellinen, vapaa ja paikkani löytänyt - niin pitkälti kun se elämässä mahdollista on. Ei tartte aina huolehtia, varautua kaikkeen mikä saattaa mennä pieleen tai olla menemättä. Ja sitä paitsi, oon tarpeeksi vahva kohtaamaan ongelmia kun niitä eteen putkahtaa.

 

 

Edessä on pitkä, haastava tie. Alitajuntaan ohjelmoiduista käyttäytymismalleista sekä niskavilloissa lymyävistä ikivanhoista peloista on nimittäin aika hidas ja hankala päästä eroon. Ne tuppaavat seuraamaan mukana vuodesta toiseen, muuttamaan muotoaan ja soveltamaan itseään uusiin elämäntilanteisiin, levittäytymään kuin huoneenlämpöinen öljy pinnalta toiselle. Toisaalta oon radikaalisti kasvanut ihmisenä viiden, saatika kymmenen, vuoden takaiseen ongelmapesäkkeeseen verrattuna - joten tiedän että muutos on mahdollista. Hidasta, mutta mahdollista.

Tiedostaminen ja työstäminen, niillä se hiljalleen hoituu.

Mulle näyttäytyy koko ajan selkeämpänä, että suurin osa näistä viime vuosia varjostaneista ahdistukseen ja stressiin liittyvistä ongelmista kumpuaa pakkomielteisestä kontrollintarpeesta - jonka oon vasta äskettäin tajunnut juontavan juurensa turvattomuudesta. Mä rakastan tällaisia oivalluksia yli kaiken, koska just siitä vyyhdit yleensä alkaa purkautumaan ja tuloksena on paljon parempi elämä. Varsinkin kun näin aikuisiällä osaa jo tarkastella tilannetta rauhaisan kiinnostuneesti ja todeta sille ahdistuneelle lapsi-itselleen, 

että ei oo mitään hätää enää. You got this.

 

Pitäkää huolta, ihanat <3

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

Pages