Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Oiskohan pienen asunto-updaten aika? Tässä onkin ehtinyt sattua jo vaikka mitä ja toisaalta ei juuri mitään edellisen kämppäpäivityksen jälkeen.

Viime aikoina on tuntunut jotenkin absurdilta miettiä kämppähommia ja jotenkin tiedostaa, että kaiken tän sumun päälle me ehkä joudutaan kohta muuttamaan tai sitten ehkä ei. Voi olla, ettei kämppä mee kaupaksi lähellekään pyyntihintaa ja sitten päätetäänkin jäädä tähän vielä vuodeksi tai muutamaksi asumaan. Fiilikset on vaihdelleet päivästä toiseen, joskus jopa saman päivän kellonajasta toiseen. Toisinaan ajatukset karkaa tulevaan kevääseen ja siihen, miten upeeta ois silloin jo opetella puutarhanhoitoa pienessä merenrantakaupungissa. Ja toisinaan kelaan että damn it, osa musta ois helpottunut jos asuntoa ei myydäkään ja mun ei tartte tehdä tätä päätöstä vielä. Köpiksen asuntomarkkinat on tällä hetkellä vähän pysähtyneessä tilassa vastikaan muuttuneista lainasäädöksistä johtuen, eikä mikään oo varmaa.

Olo on kuitenkin rauhallinen. Mikä tahansa vaihtoehto on hyvä. Tiedostan, että ainakaan nyt mun onnellisuus ja elämänlaatu ei oo kämpästä kiinni. Tai siis - oon onnekas joka tapauksessa. 

Jos mun pitäisi lyödä vetoa jonkin vaihtoehdon puolesta, niin veikkaisin että kyllä me tähän ostaja löydetään, muttei sitä unelmataloa. Ei ylläri pylläri yhtään nappaisi, mutta veikkaan että päädytään tästä määrittelemättömäksi ajaksi vuokralle, maksamaan lähes pari tuhatta euroa kuussa mitäänsanomattomasta 65 neliön asunnosta jollain ankealla alueella. Gotta love Köpiksen vuokrakämppätilanne. Tuossa vaihtoehdossa eniten riipii väliaikaisuus, se että pitää pysyä valmiustilassa. Ja mä en nyt varsinaisesti kukoista epävarmoissa olosuhteissa, joita ei voi suunnitella saatika hallita. Mutta silti, tän kerran elämässäni oon päättänyt olla suuremmin välittämättä. Me keksitään varmasti jotain.

Ja mitä niihin unelmataloihin tulee... Mulle on alkanut valjeta, että talon metsästyksestä saattaa tulla pirun pitkä projekti. Ollaan käyty tähän mennessä katsomassa noin kymmentä taloa, vähän haistelemassa ilmaa ja hakemassa tuntumaa siitä, mitä me etsitään. Siinä missä alkukesästä asetin asuntoportaalin hakufiltteriin 23 kiinostavaa kaupunkia tai aluetta, ovat ne nyt karsiutuneet käytännössä kolmeen. F on paljon joustavampi, mutta mä en enää pääse pois ajatuksesta että me asuttais maksimissaan kilsan päästä rannasta. Sen lisäksi F näyttää kelpuuttavan minkä tahansa parakin. Mulle tärkeintä on käytännöllisyys ja elämä siellä talossa, sulle näyttää olevan ne pirun ruutuikkunat, se sanoo. Mutta kun mulle ne pirun ruutuikkunat ja muutama muu pakollinen ominaisuus ovat myös sitä elämää. Etsin pysähdyspaikkaa kymmeneksi vuodeksi, ja haluaisin sen olevan seesteinen koti, jonka kauniista ikkunoista näkyy paljon vihreää (en sentään haaveile että niistä näkyy merensinistä, että mun mielestä F vois lopettaa ton nalkutuksen).

Noin kymmenestä nähdystä talosta yhteen F rakastui, ja näin jälkiviisaana se oliskin ollut pirun hyvä ostos. Yhteen mä rakastuin (sen ikkunasta näkyi merensinistä!), mutta se on kallis ja vaatisi vielä ehkä sadalla tonnilla remonttia (valitettavasti euroissa, ei kruunuissa). Yhteen me molemmat rakastuttiin, mutta ei oltu vielä valmiita silloin ja sittemmin ollaan huomattu että sijaintikin ois ollut väärä. Ja sitten oli se yksi, joka tuntui molemmista siltä että nyt hitto vie natsasi - mutta ei siitäkään taida tulla mitään.

Yksi on sentään hyvä: on eräs kaupunki, joka on tässä kesän ja syksyn aikana alkanut tuntua kodilta. Ei siellä oo eikä tapahdu mitään ihmeempiä, mutta kaipaan sinne jatkuvasti. Lähden Köpiksestä hieman ahdistuneena ja mietin, että mitäköhän mä oon tekemässä ja onko mitään järkeä muuttaa pois täältä, mutta aina kun juna lähenee tuon kaupungin asemaa, mut valtaa selittämätön varmuuden tunne. Tuntuu hyvältä kävellä sen hiljaisilla kaduilla, tallustella pitkin upottavaa rantahiekkaa, haistella merta ja lounastaa sataman kalaravintolassa. 

En tiedä vielä miten tää tarina etenee, mutta toivon että yksi seuraavista luvuista vie meidät just siihen kaupunkiin. Eikä sieltä nyt niiiiin hankala oo päästä pois, puolisen tuntia junalla Köpikseen. It'll be fine. I'll be fine.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Kertoilin tuossa toissaviikolla, että ollaan päädytty laittamaan asuntomme myyntiin. Tajusin, että oon puhunut tässä kuukausien varrella paljonkin niistä henkisistä syistä miksi tähän ratkaisuun ollaan hiljalleen päädytty, mutten oikeastaan juuri lainkaan meidän käytännön kelauksista päätöksen taustalla. Koska härregyyd selvisin kolmen postauksen verran melkein jauhamatta näistä jutuista (no okei kyllähän mä sitä sivusin sunnuntaina), niin nyt ois varmaan hyvä hetki taas jatkaa.

Right?

Alunperin meidän vakaa aikomus, tai siis mikään muu ratkaisu ei ollut edes käynyt mielessä, oli majailla nykyisessä asunnossa siihen saakka kunnes The Perfect House tulee vastaan ja sitten tehdä ostotarjous sillä ehdolla, että oma kämppä saadaan myytyä. Ajatuksena oli valita välittäjä ja tehdä myynti-ilmoitus sekä muut paperityöt valmiiksi, jotta meidän asunto olisi vuorokaudessa markkinoilla siitä hetkestä laskettuna kun löydetään hyvä talo ja tehdään tarjous. Kuten mä elokuussa kirjoittelin, tää kaikki vähän niin kuin heitti volttia siinä vaiheessa kun mun samanlaisessa tilanteessa elävä viilipyttymäinen ystävä  kertoi päätyneensä pistämään nykyisen kämpän ensin lihoiksi välttyäkseen ehdollisten ostotarjousten kurimukselta - koska muuten siltä menisi järki. Nuo sanat sukkuloivat aivojeni ja sieluni syövereissä muutaman päivän ja sitten oli pakko tunnustaa itselleni, että kyllä. Multa se vasta menisikin tuollaisessa tilanteessa järki.

Meidän kohtalon sinetöi se, kun tavattiin eräs välittäjä ja rakastuttiin siihen niin palavasti kuin vain asuntonsa myyntiä epäröivä pariskunta voi välittäjäänsä rakastua. Siis silleen platonisesti, älkää nyt heti kuvitelko jotain epäilyttävää. Kun me seurattiin välittäjän siluetin katoamista hämärään rappukäytävään ja suljettiin ovi sen perässä, katsoin F:ää merkityksellisesti silmiin ja kuiskasin: he's the one. Tää varmaan taas kuulostaa mun perus liioittelulta, mutta niin se oikeesti kävi. Tuli sellanen olo, että jos se saa näin tehokkaasti myytyä ajatuksen myydä meidän kämppä tuudittaen meidät samalla pehmoiseen turvallisuuden tunteeseen, niin eiköhän se saa myös samaisen kämpän myytyä jos tää kaupaksi on käydäkseen. Ja siitä se sitten lähti. (Kuten Insta-stooreja seuraavat tietävät, on matkaan tullut jo pari töyssyä, mutta niistä toisella kertaa lisää. Vähän veikkaan että jossain vaiheessa pääsen kirjoittamaan Nämä 48 asiaa olivat aiheuttaa minulle hermoromahduksen asunnon myyntiprojektin aikana -tyyppisen postauksen.)

 

 

Vaikka mua välillä tuppaa hieman ahdistamaan se, ettei taaskaan oikein voi suunnitella tulevaa enkä tiedä onko meidän asunto myyty kuukauden vai puolen vuoden päästä (toivottavasti hommassa ei ainakaan sitä kauempaa kestä, puuh) on vahva fiilis siitä, että tää järjestys sopii meille parhaiten. Tai siis kaikista parhaiten sopisi se, että joku tarjoaa meille ihan sairaan tukun rahaa tästä kämpästä ja sanoo, että sen puolesta saadaan asua tässä niin pitkään kunnes löydetään unelmien talo. Mutta toiseksi parhaiten.

Olin alussa tosi paljon sitä ajatusta vastaan, että jouduttaisiin muuttamaan määrittelemättömän pitkäksi ajaksi vuokralle tässä välissä, mutta nyt oon siihenkin ajatukseen jo tottunut. Siitä vois hyvinkin tulla hauska ja erikoinen elämänvaihe. Luotan, että löydetään tarvittaessa ookoo tilapäisratkaisu (lue: ankea, superkallis koppero joltain hirveeltä alueelta) ja seuraava askel on toivottavasti pysyvämpi koti. Meidän ikioma talo <3

Tähän en todellakaan uskalla tuudittautua, mutta elätellään toiveita siitä että jo ensi kesää voitaisiin viettää pienessä kaupungissa rannan tuntumassa. Nää päivät ja viikot ilman ainoatakaan potentiaalista kotia meidän hinkumalta alueelta tosin hiukkasen verottaa uskoa tähän. MunMeidän kriteerit täyttävät talot, jotka ei räjäytä pankkitilejä säpäleiksi, on niiiiin harvassa, että senkin takia tultiin siihen tulokseen että jos Se Oikea tulee vastaan meidän pitää iskeä dollarit tiskiin saman tien. Siinä vaiheessa en halua alkaa stressata nykyisen kämpän myymisestä - ja mahdollisesti päätyä paniikin kiirastulessa ja olosuhteiden pakosta hyväksymään kymmeniä eurotonneja liian pienen tarjouksen.

Nyt me siis odotamme. Sitä että joku ostaa meidän kämpän ja sitä että joku haluaa luopua kaunisikkunaisesta talostaan, joka ei oo mätänemässä käsiin. 

 

Kaikki mun talokuumeilut löytyvät täältä.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Ladataan...

Mitäpä tätä kiertelemään: me ollaan päätetty laittaa meidän asunto myyntiin. 

Olin ihan ekaksi kirjoittamassa jotain runollista siitä, etten oikein itsekään tajua miten tähän ratkaisuun näin nopeasti päädyttiin, mutta sitten naapuri aloitti bassot tapissa lasten diskon kello 9.30 lauantaiaamuna, pomppujen sekä huutojen säestyksellä, ja mä pääpiirteittäin muistin että miksi. En kestä ihmisiä tahi meuhkaa, ellen oo itse vapaaehtoisesti niiden pariin hakeutunut. Kaupungin jatkuva taustahäly, se ettei kotiovelta edes oikein pysty kävellä mihinkään suuntaan löytääkseen hiljaisuuden, tekee musta vähän raivohullun ahdistuneen ja levottoman.

Niin paljon kuin mä rakastankin tiettyjä asioita kaupungissa asumisessa ja oon kaivannut lähiöstä cityyn lähes koko aikuisikäni, on totuus vaan se että tähän elämänvaiheeseen tämä ei taidakaan olla se paras ratkaisu. Ois ollut sairaan siistiä asua keskustassa silloin, kun ravasin baareissa ja elin kaupunkia enemmän, mutta kovin moni juttu on viime vuosina muuttunut. Lähinnä mä nautin kotona tai ystävien kanssa hengailusta, hyvästä ruoasta ja satunnaisista viini-illoista (jotka nekin voi yhtä hyvin tapahtua jonkun himassa kuin baarissa) sekä voimia palauttavasta rauhasta. Ja let's face it, en mä nyt niiiiiin kauas Köpiksestä suunnittele muuttavani että tässä ois varsinaisesti syytä minkäänlaiseen ylidramatisointiin (voin toki silti luvata, että ylidramatisoinnilta ei kohdallani vältytä).

 

 

Elämä on siihenkin verrattuna tosi erilaista, mitä se oli mun ensimmäisen Köpis-vuoden ajan. Silloin mä olin paljon sosiaalisemmalla vaihteella, nälkäinen saamaan uusia ystäviä ja luomaan itseni muotoisen painauman upouuteen kaupunkiin. Kävin aika usein baareissa ja jopa klubeilla - mutta kelatkaa, oon viimeksi käynyt Köpiksessä aamuyön puolelle venyvästi ulkona ulkona (jos ei siis esimerkiksi firman pikkujouluja jne. oteta mukaan) tuossa vuoden 2016 maaliskuussa - ironisesti noin kuukautta ennen kuin muutin, noh, keskustaan. Jonkin aikaa mä oon tässä venaillut, että josko taas saisin kipinän baareissa käymiseen, tai elämään eksyisi yöelämään houkuttavia uusia kavereita, mutta eipä niin taida tapahtua. Jos me löydetään se meidän unelmatalo, muutetaan pikkukaupunkiin ja saan innostuksen lähteä Köpikseen bailaamaan, niin ehkä mä voin tällä tahdilla kolmen vuoden välein sen öisen 150€ taksireissun maksaa. (Tai sitten ottaa... yöjunan. Tää vaihtoehto saa hengityksen vähän pinnalliseksi. En oo kai vieläkään unohtanut niitä jokaviikkoisia 40 minuutin yödösämatkoja Steissiltä Itä-Helsingin lähiöön, kun joku vuoroin meinasi oksentaa päälle, ahdisteli tai yritti torkkua vasten.)

Kuten tuossa kesällä kirjoittelin, on tää tähänastisen elämäni ehdottomasti vaikein ja pelottavin päätös, mutta nyt se on vähän niin kuin tehty. Tai siis, ei kai vielä konkreettisesti koska mitään ei oo oikeastaan tapahtunut paitsi että löydettiin meille välittäjä josta hirmuisesti tykätään, mutta ensimmäinen todellinen askel on otettu. Varmaankin tässä syksyn aikana pullautetaan tämä meidän rakas koti markkinoille ja katsotaan mitä tapahtuu. Tuntuu aivan älyttömän epätodelliselta, mutta Nørrebro-aika lähenee loppuaan.

Jos mulle oltais viime syksynä sanottu, että ollaan jo 2,5 asumisvuoden jälkeen muuttamassa pois mun unelmakämpästä (siis sikäli jos tämän joku sopivalla hinnalla tahtoo ostaa), niin oisin vaan nauranut. En oikeen itsekään tiedä mitä tässä tapahtui. Lähinnä tekee mieli mennä lattialle makaamaan ja pysyä siinä kunnes tilanne on ratkennut ja joku muu hoitanut kaikki mietiskelyt sekä päätökset mun puolesta. Mutta sellaista vaihtista ei taida nyt olla, pitää vaan pitää hatusta kiinni ja luottaa siihen että niin käy kuin on tarkoitettu. Ja muistaa, että tässä on kuitenkin kyse vaan kämpästä.

 

 

Mutta voih, mistä kämpästä <3<3<3

Nyt se lasten diskokin on tietty jo loppunut (lasten biletyksessä on se hyvä puoli, että ne ei nähtävästi jaksa puolta tuntia pidempää) ja katson taas ympärilleni ja mietin: am I stupid, am I cray?

Kaikki talokuumeilupostaukset löytyvät täältä.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

Pages