Ladataan...

Päätin strategisesti tulla kotiin jo sunnuntaina, jättää yhden ihanan pääsiäismaanantain Stadin reissusta palautumiseen, sisustukseen, kirjoittamiseen, kokkailuun, laatuaikaan F:n kanssa, kaikkeen sellaiseen kivaan mitä vapaapäivänä kotosalla yleensä tehdään. Heräsin yhdeksän tunnin yöunien jälkeen umpiväsyneenä, aamun suihkukaan ei auttanut. Ei kaksi mukillista vahvaa kahvia, eikä se kun laitoin farkut jalkaan (ootteko te huomanneet, että vapaapäivänä ramaisee jotenkin enemmän ellei pue normaaleja vaatteita vaan jää oloasuun muhimaan - tai mikä pahinta, kylpytakkiin?). Jopa lyhyiden päikkäreiden jälkeen olin aivan loppu, mutta päätettiin silti lähteä ulos syömään kun oli niin aurinkoinen sää ja kaikkea.

Siinä neuletta päälle kiskoessa alkoi itkettää, ihan tuosta vaan, silmät täyttyivät kyynelistä ilman ennakkovaroitusta. F ihmetteli vieressä, että mikä mulle tuli ja sanoin etten tiedä, I swear I'm not sad but my eyes are leaking!! Pillitys loppui yhtä nopeasti kun alkoikin, mutta päätettiin haudata suunnitelma ravintolaan menosta ja F haki meille pizzat. Loppupäivän selailin puhelimella somea ja koomasin sohvalla, tekemättä yhtään mitään.

 

 

Enkä mä tosiaan tiedäkään mitä ihmettä mä eilen kävin läpi, tuo päivän kestänyt kaiken alleen jyräävä kuolemanväsymys ja kahden minuutin itkut. Tai ehkä mä tiedän sittenkin - mulla oli vaan niin.sairaan.ylikiva.viikonloppu.etten.vaan.kestänyt.sitä.

Vietin Laajasalossa perheen kanssa enemmän aikaa kuin vuosikausiin, pidin mun vanhaa isiä kädestä, kokkasin mummolle risottoa, maistelin skumppaa aurinkoisella parvekkeella Espoossa, leikin yli-innokkaan koiran kanssa (saatte nähdä hänestä kuvia tuota pikaa erään toisen postauksen yhteydessä), söin ostereita The Cockissa, pistäydyin viimein siinä salakapakassa mistä oon kuullut juttua monta kertaa (ei mainita karaokebaaria, jossa kärvistelin jonkin aikaa ennen salakapakkaa), tapasin ystävän vauvelin (ei mainita myöskään sitä, miten kyseinen vauveli ei varsinaisesti viihtynyt mun sylissä - lue: joutui suunnattomaan paniikkiin), söin ihania aamiaisia, join proseccoa terassilla, hain kiinalaista noutoruokaa ja juustonaksuja lauantai-illaksi Kalliossa, nauroin niiiiin paljon ja puhuin maailman puhki. En ois mitenkään voinut toivoa parempaa reissua, oli niin onnellista että meinasin koko ajan haljeta.

Niin, ehkäpä siksi eilinen oli vähän outo. Stadi, tuun taas pian takaisin <3

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Käydäkö Helsingissä omin päin ystäviä moikkaamassa vai poikkiksen kanssa meidän entistä yhteistä kotikaupunkia fiilistelemässä, yrittääkö tavata kaikkia kavereita edes pikaisesti pitkästä aikaa vaiko pyhittää tuntikausia niille läheisimmille. Varatako illallistunnit kotiruoalle perheen parissa vai kaupungin uusimpien trendiraflojen testaamiseen. Ikuisia, kinkkisiä, raastavia expatin ongelmia. Ikinä ei ehdi kaikkea.

Mä en käy Helsingissä tarpeeksi usein, en läheskään, sinne päinkään. Tuossa syksyllä taisin pyörähtää siellä muutamankin kerran, mutta nyt on taas vierähtänyt pitkä tovi. Niiden surkeiden syyskuukausien aikana Malmin sairaala tuli tutuksi, eräs perheenjäsen sieltä ponnisti takaisin nojatuoliinsa ja toisen hautajaisissa surtiin joulun alla. Mä lillun täällä vähän kuin irrallaan kaikesta, samalla kun elämä jatkuu - tai on jatkumatta - ilman mua siellä kotona. Ja sitten aina välillä mä palaan hetkeksi ja se on sellaista tiivistettyä tunteiden kirjoa, johon kuuluu niin paljon kaikkea ja toisaalta yllättävän vähän mitään ihmeellistä, ettei sitä oikein osaa kuvailla. Joka kertaa jää vaan se tunne että ehei, en käy tarpeeksi usein.

Stadiin palaamiseen jotenkin tottuu ja siihen outoon oloon mikä siellä vallitsee, mutta lähdöstä tulee aina vaan vaikeampaa. Tai niin on ollut tähän asti, kukaanhan ei tiedä miten se menee tällä kerralla. 

 

 

Tänään mä saavun kaupunkiin ilman seuralaistani, ja mun kalenterissa on kerrankin tyhjää tilaa vaikka kuinka. Vuorokauden mittaisia slotteja kaikista rakkaimmille, brunsseja, yksi uusi vauva, yö mummolassa, yksi uusi hauva, lounaita, viiniä, kaikkea sellaista mitä parempaa ei vaan ole olemassa. Yhtä hyvää voi olla, muttei parempaa. 

Täältä taas tullaan, Stadi. 

Ja ihanaa pääsiäisviikonloppua teille! Nautiskelkaa. <3

---

Pssst. Reissua pääset seurailemaan livenä Insta-stoorien kautta - @marjapilami

 

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Aika myöhään perjantai-iltana mä kävelin Hesaria pitkin frendille pikkuista matkalaukkua perässäni kiskoen, hämärässä oli yllättävän lämmin tallustaa, kulmat näyttivät tutuilta ja tavallaan vieraalta. Ohimolla jyskytti, kai se johtui väsymyksestä, kuoppaisesta lennosta, seonneista ruoka-ajoista, ehkä mulla vaan oli ollut mielessä liikaa kaikkea. Mun edellä käveli pariskunta, kaksi laitapuolen kulkijaa, jotka riitelivät kyllästyneesti jostain. Mä en oikein sopinut siihen maisemaan kokomustissani, nilkkureissani, trolleyta vetäen, repussani puoliksi syöty Joe & The Juicen gluteeniton voileipä. Oli taas se aiemmilta Helsingin matkoilta tuttu jollakin tapaa epätodellinen, leijuva, menneen ja tulevan välillä hajoileva outo olo.

Ja sitten siinä samalla, kaikista päällimmäisenä ajatuksena:

mä en tunne yhtään mitään.

 

 

Jotenkin tän syksyn draamat, huolet ja kaiken kattava outous kulminoitui yhtäkkiä siihen, että oli täysin turta olo. Kyllähän mun ois pitänyt tietää, että jossain vaiheessa tilanne taas normalisoituu, mutta hetkisen mä siinä mietin että oonkohan mä mennyt vähän rikki. Ehkä mä oonkin, mutta kuitenkin viikonlopun,

parhaiden tyyppien kanssa vietettyjen pitkien kallisarvoisten tuntien, viinilasillisten, räppikeikan, öisen kävelyn ystävän kanssa, elämäni suurimman sankarin sairaalasängyn jalkopäässä istumisen, kotikonnuilla kyläilyn, lounaiden, dinnereiden, Marianne-pussin, yhden keskivaikean krapulan, kymmenien naurujen, neljien itkujen (surusta, haikeudesta, onnesta, yhdet niistä metrossa), syliin kaadettujen tulikuumien kahvien, surkeiden yöunien ja kaiken muun sellaisen aikana,

tunto pikkuhiljaa palautui.

Ja itse asiassa se humpsahti takaisin sellaisella voimalla, että nyt täytyykin loppuviikoksi ottaa hyvin aikaa, rauhoittua tuntemaan nää kaikki jutut. Oon pelottavan hyvä etäännyttämään itseni hankalista fiilareista, mutta nyt tuntuu että oon tehnyt sitä vähän turhan kauan, lipunut jo liiankin kauas pois. Olkoon tää sellainen viikko, kun sydän saa omassa tahdissaan pakahtua; ikävästä, rakkaudesta, toivosta, menetyksestä ja ehkä niistäkin oloista, joihin en osaa lätkäistä muuta nimilappua kuin joku outo viba mahassa.

Viikonloppu, just näiden ihmisten kanssa, niin hepposelta kuin se ensi alkuun näyttikin, oli tärkein tapaus tänä vuonna. Vaikka se muistutti kaikesta mitä oon menettänyt ja mikä on muuttunut, se muistutti ennen kaikkea hyvästä - ystävyydestä ja eräistä harmaista silmistä, joissa on aina kimmeltänyt seikkailu.

Tähän reissuun, ystäväiseni, me kuulkaa syvennytään vielä. Joskus, kunhan saan ajatukseni järjestykseen.

 

En muistanut ottaa juuri yhtään kuvia - näihin muutamaan mitä räpsin, tiivistyy koko juttu. Tai no melkein.

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Poukkoilevan ohessa yksi pysyy: Köpis-love

Lähde, ennen kuin sinusta tulee m*lkku

Erilaisia iltoja ja eri versioita itsestä

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Pages