Ladataan...
Nørrebro Summers

Te ehkä muistatte kun viime kesänä kerroin siitä, että tiettyjä juttuja poikaystävä ei vaan tajuu. Tässä viiden vuoden rajapyykin kohdalla kuitenkin onneksi koko ajan enemmän. Mutta sitten toisaalta - kun kuvioihin on astunut mietinnät mahdollisesta omasta talosta jossain susirajan takana (eli kymmenien kilsojen päästä Köpiksen keskustasta, jaiks) on käynyt ilmi, ettei se taaskaan tajua.

Poikaystävän henkinen prosessi (henkinen prosessi on mun lempisanapari nykyään) menee jokseenkin näin: talo ois kiva, joo tosi kiva, ostetaan sellainen. Ja sitten se olettaa että mun prosessi on sama. Muahah. Juu ei ole. Esimerksiksi näitä se ei tajuu:

1. Mun aitoa huolta siitä, tuleeko kukaan enää kylään

Let's face it, jos mä asuisin vielä Stadissa ja joku frendi muuttaisi vaikka Porvooseen niin tuuuskinpa kävisin. Ehkä kerran tupareissa. Mitä meni muuttamaan sinne skutsiin.

2. Päivittäin vaihtuvaa tunnetilaa taloasian suhteen

Tänään mä voin kuvitella astuvani puutarhaan johtavasta ovesta pari porrasta alas ja tuntevani ikioman nurtsin varpaiden alla, ja ajatus tuottaa mulle iloa. Huomenna haluan vaan maata meidän olkkarin lattialla ja tuijottaa kattoon, koska taidan olla shokissa.

3. Sitä syvää ahdistusta, jota tylsät ikkunat mussa aiheuttaa

En minä voi ostaa taloa, jonka rumista, pienistä tavisikkunoista katselen kaihoisasti naapurin suuriin ruutuikkunoihin. Kauniit ikkunat on TOP 3:ssa mun talon must have -listalla, siinä missä poikkiksen listalla kai lukee "ikkunat joista ei vedä, kauheesti".

 

 

4. Kauhunsekaista ahdistusta siitä, että jumiudun loppuiäkseni pikkukaupunkiin

Mitä jos mua alkaakin kaduttaa? Mitä jos poikkis ei enää suostu muuttamaan keskustaan kerran sen jätettyään? Mitä jos... mitä jos... mä en enää ikinä jaksa käydä kaupungissa? Välillä mä mietin, että oonko mä edes täysissä järjissäni kun harkitsen keskustan jättämistä. Kynsin hampain riivin itseni Itä-Helsingin lähiöistä ensin Stadin ydinkeskustaan ja sitten Köpiksen siisteimpään kaupunginosaan, ja nyt oisin taas lähtemässä syrjäseudulle. Mikä mua vaivaa? Vai vaivaako mikään?

5. Pelkoa siitä, etten löydä uusia kavereita (niin koska en tietty tapaa enää vanhoja koska asun niin kaukana!!!!)

Just kun oon alkanut saada kaveripakan kuosiin Köpikseen muuton jälkeen, niin taas mennään. Voiko sitä paitsi pikkukaupungissa tai esikaupunkialueella asua ketään potentiaalista ystävää, joka ei oo pohjattoman tylsä? (No vitsi visti, muutanhan mäkin sinne. Ehkä.)

6. Sitä kun haluaa kaiken, muttei mitään

En mä taida sopeutua asumaan keskustassa forever, täällä on niin äänekästä, kaipaan metsää ja merta. Haluan kuitenkin asua keskustassa, koska täällä on hauskaa ja on ihan sairaan kivaa kävellä baarista himaan. Tahdon hiljaisuuden äärelle, mutten kauas. Haluan kuitenkin kauas, koska ei tuossa ihan lähellä oo mitään aluetta jossa tahtoisin - tai olisi varaa - asua. Enkä halua päättää, en oikeastaan mitään tällä hetkellä.

 

 

7. Kun jo valmiiksi tietää, että valinnasta tulee mahdoton

Asunnon valinta ja ostaminen oli melko mutkatonta. (Voi olla, että aika on vähän kullannut muistoja...) Mä halusin kämpän, jossa on suuret kauniit ikkunat, korkeat huoneet ja joko valtava olohuone minne mahtuu myös suuri ruokapöytä tai vaihtoehtoisesti ranskalaisilla ovilla yhdistyvän olohuoneen ja ruokailuhuoneen, ja sitten me ostettiin se ainokainen nuo vaatimukset täyttävä kämppä johon meillä oli varaa. Nyt kun ollaan käyty katsastamassa muutama talo, huomaan että (henkinen) prosessi on aivan erilainen. Tiedän jo nyt että valitaan me sitten mitä tahansa, joudun tekemään jäätäviä kompromisseja jonkun asian suhteen. Ellen sitten tuu pikapuoliin voittamaan muutamaa miljoonaa euroa (muutama miljoona Tanskan kruunu tuskin ratkaisisi vielä mitään) lotossa.

8. Että miksi on pakko obsessoida asiaa

Poikaystävän suhtautuminen taloasiaan on mutkaton: ostetaan mahdollisimman pian talo, sitten kun joku kiva tulee vastaan, eikä tässä välissä kannata hirveesti asiaa vatvoa. Arvaatteko mitä teen kaiket päivät? No vatvon asiaa! Kaikkia noita yllä listattuja juttuja ja kolmeasataatuhatta muuta. Ei mikään ihme, ettei tässä oo enää duunistressi painanut kun ei mulla oo ollut siihen aikaa.

+ 1. Kun on mennyt antamaan blogilleen nimeksi Nørrebro Summers

Niin. Miettikää sitä. Miten ois "Not in Nørrebro Anymore Summers"?

 

Luulisin, että vaikka mä en löytäisi näihin mietintöihin vastauksia niin vastaukset löytää mut. Hiljalleen, ehkä, toivottavasti. Ja toivottavasti teitä ei ala, tai oo jo alkanut, kyllästyttää nää taloläpinät - koska tämä on vain alkua. Oon nimittäin tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että tää on yhtään dramatisoimatta mun koko elämäni jättimäisin, monimutkaisin ja vaikein päätös. Siis esimerkiksi siihen verrattuna, että jätänkö kotimaani pysyvästi tanskalaisen miehen vuoksi tai oisinko valmis tekemään tanskalaisia vauvoja, joita en sais ottaa mukanani maitojunalla Suomeen kävi miten kävi (vastaus näihin tuli lopulta kuin apteekin hyllyltä). Tässä talohommassa on niin pirun paljon menetettävää, toisaalta niin paljon kaikkea onnellista ja ihanaa mitä en osaa edes kuvitella.

Päättäkää joku mun puolesta pliis, ja sanokaa mun poikkikselle että se ei nyt vaan taaskaan tajuu.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Aargh, nyt tästä alkaa tulla jo vähän noloa: kesä- ja heinäkuun taitteessa tulee täyteen kolme vuotta Tanskassa asumista, enkä vieläkään puhu tanskaa. Siis yhtään, edes ruokakaupan kassalla. Mulla on monta tanskalaista ystävää, omistan tanskalaisen asunnon (toisin sanottuna siis jäätävän suuren tanskalaisen asuntolainan), mulla on tanskalainen avomies ja tän hetken suunnitelmissa on asua täällä forever. Tarviitko kuitin? No thank you.

Se virallinen (oikeastikin suurin ja käytännön kannalta konkreettisin) syy kielitaidottomuudelle on ajanpuute. Ekan puolen vuoden aikana mulla ois ollut mahdollisuus käydä intensiivisellä päiväkurssilla, mutten uskaltanut moiseen sitoutua jos olisinkin löytänyt kokoaikaisen normiduunin - eikä silloin jostain käsittämättömästä syystä tullut mieleenkään, että tilanteen muuttuessa olisin varmasti voinut vaihtaa päiväkurssin iltakurssiin tai keksiä jotakin muuta. Ja sittemmin säännölliseen työelämään hypänneenä "ei vaan oo ollut aikaa". On ehkä hyvä painottaa, että mä en todellakaan oo iltaihminen mitä keskittymiseen, työskentelyyn ja uuden oppimiseen tulee. Lukiossa ja ammattikorkeassakin heräsin aina vaativimpina tenttiaikoina mieluummin neljältä aamulla lukemaan, kuin että oisin lueskellut koulun tai duunin jälkeen. Mun aivot ei vaan toimi iltapäivästä eteenpäin, silloin mut on tarkoitettu rutiinitehtäviin tai rosén litkimiseen. Täältä on vieläpä ollut sula mahdottomuus löytää rennompia iltakursseja, esimerkiksi puolitoista tuntia kerran viikossa, vaan tarjolla olevat vaihtoehdot on vaativia ja intensiivisiä (oon suorittanut ekan tanskan moduulin ja se oli kerran viikossa kello 17-21... aivan järkyttävän hirveä kärsimysnäytelmä joka kerta ja aiheutti lähes viikoittain vuorokauden kestävän migreenin). Eli joo, tähän päälle kun laittaa vielä mun surullisen kuuluisat stressiongelmat, niin en oo kokenut resurssien varsinaisesti riittävän intensiiviseen kielenopiskeluun iltaisin.

Ollaan F:n kanssa moneen kertaan puhuttu yksityisopettajan palkkaamisesta mulle tunniksi pariksi yhtenä aamuna viikossa, ja vähän oon sitä vaihtoehtoa toimistollakin väläytellyt. Ajatusta ei missään nimessä oo torpattu ja varmasti se jossain raossa toteutuukin, mutta toistaiseksi - näillä mennään.

Oon itse asiassa vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään sen oikean syyn kielihaluttomuuteni taustalla. Jostainhan se nimittäin väkisinkin kumpuaa, ettei edes halua kahvia tanskaksi tilata tai ruokakaupan kassaa tanskaksi kiittää (no okei, sanon sentään aina tak tanskaksi mutta siihen se tosiaan jääkin).

 

 

Ja se pohjimmainen syy on, että tanskan kieleen edes jollain asteella siirtyminen aiheuttaa mussa vahvan identiteettikriisin. Niin kauan kun puhun englantia oon oma itseni, oon kontrollissa, oon kansainvälinen expatJos vaihdan tanskaan (vaikkakin sille kahvilan työntekijälle, ketä ei varmasti pätkääkään kiinnosta kuka mä oon ja mitä mä elämässäni teen) muutun kielitaidottomaksi ulkkikseksi, kenties sellaiseksi jonka huono kielitaito antaa osviittaa siitä etten muutenkaan oo kovin fiksu. Kaikki sanoo - ja tekin varmasti mietitte - että pitäisi vaan uskaltaa, että ei kukaan oikeasti tuomitse ja että edes yrittää antaa paljon enemmän pointseja kuin se että nössönä tukeutuu aina vaan englantiin. I get that, ja neuvoisin varmasti Suomessa asuvaa expatia samoin sanoin. Mutta jotenkin mulle henkilökohtaisesti oma kommunikaatioon ja itseni ilmaisuun sidoksissa oleva identiteetti on noussut valtavaksi kynnyskysymykseksi yrittää. Kai mä välitän niin paljon muiden mielipiteistä, etten halua edes tuikituntemattoman kahvilatyöntekijän pitävän mua hitaana - mahdollisesti tyhmänä - tyyppinä puolen minuutin ajan.

En halua luopua kontrollista. (Taas se sama kaava nostaa päätään, tässäkin asiassa.)

Ehkä tässä näkyy koulukiusaamisen ja vuosia jatkuneen syrjinnän aiheuttamat haavat konkreettisesti. En enää kestä ajatusta siitä, että mulle nauretaan tai pyöritellään silmiä mun huonoudelle. Enhän mä oikeasti usko että kukaan (kiva tai normaali) ihminen niin tekisi, mutta tää epävarmuus kumpuaa jostakin niin syvältä etten oikein oo osannut navigoida reagointitavasta poiskaan. Vaikka mä kuinka päätän että seuraavan kerran tilaan kahvini tanskaksi, jäädyn ihan täysin kun mun pitäisi "tehdä itseni naurunalaiseksi" siinä kassalla ja näyttäytyä valossa, jonka itse miellän itselleni noloksi ja vaivaannuttavaksi. Elämässä ei aina voi loistaa ja olla virheetön, mutta mulle on todella vaikea asia tietentahtoen pistää itseni haavoittuvaan, epävarmaan asemaan.

Oonkin yrittänyt olla itselleni tosi armollinen myös tässä asiassa. Prioriteetti numero yksi elämässäni on parantua kroonisesta stressistä ja saada ahdistus hallintaan - projekti, joka on onneksi edennyt todella lupaavasti - ja tanskan opettelu seuraa perässä ehkä sijalla kahdeksan. Kielitaitoa tärkeämpiä  juttuja mulle on viettää nykyistä enemmän laatuaikaa poikkiksen ja ystävien kanssa sekä harrastaa enemmän eheyttävää, kehoa huoltavaa liikuntaa. Hiljalleen, toivottavasti, todennäköisesti tanska tulee sieltä omalla painollaan kun on tullakseen.

Ja hei, kyllä tässä on jo edistystä tapahtunut. Huomaan sanavarastoni kehittyvän jatkuvasti huomaamatta itsekseen, ja mitä enemmän kieltä osaa ja ymmärtää, sitä nopeammin uutta omaksuu. Pystyn nykyään käymään jos jonkinmoisia keskusteluja tanskaksi F:n kanssa - jota ei todellakaan tapahtunut vielä vuosi sitten. Töissäkin oon läpändeeroksena joskus puhunut vähän tanskaa ja huomaan luontevasti puuttuvani englanniksi tanskankielisiin keskusteluihin, joita yhtäkkiä ymmärränkin aika hyvin. Onneksi en koe kielellistä identiteettikriiseilyä F:n ja lähimpien työkavereiden kanssa, koska tiedän että ne tyypit tuntee mut läpikotaisin ja tykkää musta silti. Voin siis rauhassa olla just niin hidas ja dorka kuin huvittaa (liittyen kieleen tai johonkin ihan muuhun).

Kolme vuotta Tanskassa on kulunut pelottavan nopeassa hujauksessa, mutta ehkäpä viiden vuoden kohdalla uskallan jo tilata kahvit ja hodarit tanskaksi. Toivoa ainakin sopii, saakeli.

 

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Sananen tanskalaisesta terveydenhuollosta: kaikki on yksityistä, lähes kaikki on täällä pysyvän osoitteen omaaville ilmaista. Likinäköisten silmien laseroinnit ja hedelmöityshoidot tietyin ehdoin, visiitit sairaaloihin ja erikoislääkäreille (poislukien hammaslääkärit, joiden hinnat kuulemani mukaan huitelevat astrologisissa lukemissa). Paljon on siis hyvääkin, ja hyvin erilaista kuin koti-Suomessa. Täällä ei oo lainkaan suuria terveyskeskuksia, työterveyshuoltoa taikka Mehiläisen ja Terveystalon kaltaisia jättejä, jonne odotuksen turhauttaessa lompakkoa kaivelemalla pääsee aina suurin piirtein kävelemään suoraan sisään, kun jokin askarruttaa mieltä.

Rahalla tai työsuhde-eduilla ei oo täällä mitään vaikutusta terveydenhuoltoon, mikä on toki periaatteessa tosi jees, oikeudenmukaista ja silleen. Jokaiselle osoitetaan oma yleislääkäri, joka todennäköisesti pyörittelee pikkuruista praktiikkaansa yksin tai maksimissaan parin muun yleislääkärin kanssa. Jos oma lääkäri sattuu olemaan mulkvisti, hänet voi pienellä rahallisella korvauksella vaihtaa toiseen (joskin uuden lääkärin löytäminen saattaa olla sula mahdottomuus, sillä lähes jokaisen praktiikan potilaskiintiöt natisee liitoksissaan ja usein on vaan kaikkia epämääräisiä hyypiöitä jäljellä). Kauhutarinoita ikävistä lääkäreistä kuulee paljon, mutta mulla on ollut hyvä tuuri ja nykyinenkin on superihana. Sen vastaanotto sijaitsee noin kilsan päässä meiltä, vanhassa kauniissa huoneistossa, jossa on narisevat puulattiat ja ruutuikkunat.

 

 

Jos oma lääkäri on vaikkapa lomalla, osoittaa hän itselleen tuuraajan, toisen pienen yksityisen praktiikan. Toivottavasti mukavan lääkärin. Akuutihkossa tilanteessa ajan lääkärille saa yleensä tosi nopeasti, ja kunhan kremppana on jotakin yleislääkärin alueelle kuuluvaa, saat hyvää hoitoa heti. Tästä pitkästä alustuksesta päästäänkin mun varsinaiseen ranttauksen aiheeseen, nimittäin mitä tapahtuu silloin, kun tarvitsetkin erikoislääkärin apua. Silmälääkäriä, gynekologia, korvalääkäriä, päänsärkyeksperttiä, mitä näitä nyt on. Koska silloin, voi luoja, asiat käyvät hankaliksi ja raastaviksi.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa kahden vuoden takainen korvatulehdukseni, joka iski äkillisesti ja rajusti, vieden mukanaan tasapainon ja tiputtaen kuuloni noin puoleen normaalista. Sain empaattista hoitoa yleislääkäriltä, joka ei kuitenkaan voinut tehdä mitään koska kyseessä oli vähän erikoisempi tapaus, eli korvalääkärin alue. Sain pitkän listan läpi soiteltavia korvaspesialisteja - niin, koska kaikki erikoislääkäritkin pitävät omaa yksityistä yhden miehen tai naisen praktiikkaa, ei oo mitään yhteistä numeroa mihin voisi kilauttaa vaan vastaanotot pitää soittaa yksitelleen läpi, usein vielä pitkän linjoilla jonotuksen kautta. Tapahtuma-aikaan oli heinäkuu, suosituin lomakuukausi. Lääkäreillä ei oo velvotteita pitää vastaanottojaan auki, eli noin 90% lekureista oli lomalla. Käytin humisevine korvineni tuntikausia spesialistien läpi soittamiseen, mutten löytänyt Köpiksestä ketään, joka ei ois ollut lekottelemassa jollain kesämökillä. Lopulta lähdin sairaalaan, koska en kestänyt enää.

Sairaalassa, however, mut otti vastaan yleislääkäri, joka ei voinut tehdä mitään koska kyseessä oli vähän erikoisempi tapaus, eli korvalääkärin alue (kuulosti tuossa vaiheessa jo tuskallisen tutulta). Kävin siis sairaalassa makoilemassa pari tuntia vain kuullakseni korvahuminan läpi, että pitää jatkaa soittelua. Lopulta onneksi löysin kuin löysinkin lomailemattoman korvalääkärin, sain superhyvää hoitoa ja tilanne helpotti nopeasti. Sairastumisesta, ja kärsimyksen alkamisesta, oli siinä vaiheessa kulunut kaksi vuorokautta.

 

 

Reilua, yksityistä, kaikille yhdenmukaista, mutta kirosin jo silloin täkäläisen systeemin alimpaan maanrakoon. Epämääräisiä sairasteluja ja kömmähdyksiä puoleeni vetävänä oman elämäni sankarittarena odotin jo kauhulla sekalaisia edesottamuksiani Tanskassa. Suomessa olin kuulunut työterveydenhuollon piiriin 18-vuotiaasta - eli jo esimerkiksi opiskeluaikoina, kauan ennen tulotason nousua ja euroakaan ylimääräistä pätäkkää, olin ollut superhyvässä asemassa terveydenhuollon suhteen. Silloinkin kun olin persaukinen ja piti käydä vaikka gynellä, jota työterveys ei kattanut, maksoin mielelläni siitä että pääsin yksityiselle lääkärille nopeasti mikäli jokin painoi mieltä. Tanskaan muutto ja tänne asettuminen on muuten sujunut hyvin enkä oo ollenkaan kaivannut Suomeen, mutta pikkuhiljaa täkäläinen terveydenhuolto on alkanut ajamaan mua epätoivon partaalle (oman elämänsa sankaritar on tässä haalinut kaikkia jänniä vaivoja, tietysti).

Tänä syksynä oon ollut vähän huolissani terveydestäni, yrittänyt päästä kuulemaan lohduttavia sanoja mahdollisimman pian. Maksoi mitä maksoi. Mutta täälläpä ei vaan voi maksaa itseään lääkäriin. Oon kuluttanut tuntikausia turhautuneisuuden kyyneleet silmissäni yksityisiä praktiikoita läpi soitellen, koittanut saada suht pikaisesti aikaa, jottei tarttis valvoa öitä miettien eri skenaarioita (mielikuvitus keksii sitä enemmän kauhukuvia, mitä pidempään se pääsee itsekseen muhimaan, sen oon tässä huomannut). Yhden ajan onnistuinkin saamaan; kuuntelin viisi minuuttia kauhean lääkärin pelon lietsontaa ja sitten mut lähetettiin taas himaan soittelemaan. Oon harkinnut jopa Suomeen lentämistä tän takia, ihan vaan mielenrauhan vuoksi, mutta se tuntuu hätävarjelun liioittelulta.

Pakkohan mun on luottaa, että nääkin täällä tietää mitä ne tekee. Siispä varrotaan.

Vakituiset lukijat tietävät, että koko tää meikäläisen syksy ihan jostain elokuun puolivälistä saakka on muutenkin ollut aika pehvasta. En oikeesti usko, että mulla on yhtään mitään hätää, mutta jotenkin tää epätietoisuus ja pitkittyneen odotuksen lietsova, valloilleen päässyt mielikuvitus on ollut vähän liikaa. Kaiken muun päälle. Oon nukkunut aivan surkeasti viime aikoina (muun muassa viime yönä mietiskelin kaikkea "tosi piristävää" yhdestä kuuteen, kunnes F löysi mut olkkarin sohvalta ja raahasi takaisin nukkumaan), ollut väsynyt ja siipi maassa. On myös tosi kivoja päiviä, mutta enemmän jokseenkin hankalia. Älkää siis ihmetelkö, jos syksyn epäsäännnöllisehkö postaustahti jatkuu.

Tuntuipa muuten tosi hyvältä vähän rantata ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kelailin tuossa aamulla, että riittäisköhän tänään rahkeet uuteen sisustuspostaukseen, mutta onneksi en lähtenyt sille tielle itseäni väkisin kampeamaan kun ei nyt vaan yhtään oo sellainen olo.

 

 

Suomi, kaamea ikävä sinne just nyt.

P.S. Surullisen kuuluisa blogimuuttoni ei oo edistynyt sitten yhtään, en oo varma saadaanko mun vanhoja postauksia siirrettyä uuteen alustaan. Kuten jo aiemmin sanoin, en täältä lähde ilman vanhojen postausten lastiani, eli mikäli niitä ei saada automaattisesti siirrettyä, olisi edessä varmaankin postaus ja kuva kerrallaan manuaalinen kopiointi, puolentoista vuoden ajalta. Voitte kaikesta yllä olevasta päätellä, että siihen projektiin ei ihan just nyt oo rahkeita, eli toistaiseksi täällä ollaan. Toisaalta - eipä tämä oo siellä huolten kärkipäässä, eli ratkaisua voin rauhassa odotella.

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Pages