Ladataan...

Kuten tietänette, ovat taloaatokset ja kaikki mahdolliseen Köpiksestä pois muuttamiseen liittyvät asiat olleet tapetilla viimeisten parin kuukauden ajan. 

Niin viattomasti se huhtikuussa nosti päätään, orastava talo- ja esikaupunkikuume. Silloin en ajatellut olevani hommaan vielä läheskään valmis, mutta yhdestä sateisesta lauantaista ystävien kauniissa kodissa se lähti rakentumaan ja hioutui yllättävän vikkelästi suunnitelmaksi tähdätä talon omistajaksi kolmen vuoden kuluttua. Sitten ajatus muhi takaraivossa parisen kuukautta, kuin voimia keräten, ja pullahti erään alkukesäisen viikon aikana jälleen pintaan. Mutta oho, millainen muskelimutatoitunut ajatusrintama se siinä vaiheessa jo olikaan! Kuvitelkaa suloisen kellertävä pieni untuvikko, joka on vaivihkaa kehkeytynyt tulta syökseväksi sulkajättiläiseksi jonka kovakyntinen sorkka (joo se on todellakin mutantti!!) armoa tuntematta talloo alleen tutun ja turvallisen tieltään. (Poikaystävä aina sanoo että mä ylidramatisoin kaikkea, mutten todellakaan tajua mitä se sillä muka tarkoittaa.)

Ja koska mä en vaan nähtävästi osaa olla tasaisen tyytyväinen ja rauhallinen ihminen kahta päivää pidempää, enkä keksinyt muutakaan draamailtavaa tähän hätään, kehitin joutessani kesän aikana talohommeleista pienoisen kriisin (lue: sellaisen, että aloin tuntea oloni nurkkaan ahdetuksi, ajatukset kiersivät pakkomielteistä kehää ja alettiin kränätä F:n kanssa aiheesta). En yhtäkkiä enää tiennytkään mitä elämältäni halusin seuraaville vuosille, paitsi että halusin vastauksia tuhanteen avoimeen kysymykseen. Halusin ratkaisun, ja ehkäpä muutaman sataa tuhatta ylimääräistä euroa siinä sivussa.

 

 

Ja sitten kuin taivaiden taikaiskusta me lähdettiin Italiaan, jossa mä hengailin tekemättä ja ajattelematta juuri mitään kaksi viikkoa. Ekat puolitoista noista viikoista en muistanut arkielämästäni ja Tanskaan liittyvistä ajatuskiemuroista ripaustakaan, mietin vaan kylmää valkkaria ja seafoodia (ja että voiko meduusan pistoihin kuolla). Loman loppupuolella - suunnilleen niillä main kuin saatiin pankista sähköpostia meidän tulevaan lainatapaamiseen liittyen - kuulostelin ekaa kertaa sieluani talojuttuihin liittyen ja siellä kumisi kuulkaa lähinnä rauha. Varmuus siitä, että oikea tapahtuu. Ja jos ei jostain syystä tapahdukaan, niin on sekin suhteellisen pieni ongelma moniin muihin ongelmiin verrattuna.

Mitä tulee perustavanlaatuisiin kysymysmerkkeihin ja siihen suureen päätökseen, josko oon valmis jättämään kaupungin vai en...

Oli silmiä avaava kokemus pysähtyä miettimään niitä juttuja, joita lomaltani oikeasti haluan ja mikä tekee musta kaikista onnellisimman. Olin valmis näkemään pirusti vaivaa ja lapioimaan lomabudjetista suuren siivun rahaa päästäkseni huomattavan syrjäiseen kolkkaan. Perus-Sisilia ei riittänyt, vaan tahdoin hypätä sieltä vielä lauttaan ja seilata keskelle avomerta pikkuiselle saarelle. En oikein itsekään tiedä miksi, muuten kuin että rakastan merta yli kaiken ja tahdoin mahdollisimman kauas kaikesta. Kun tästä vinkkelistä tarkastelee, eivät mun talohaaveet rannan läheltä, jostain tuolta skutsista, oo ihan niin absurdeja kuin miltä ne välillä tuntuu. Ehkä mä vaan etsin mun happy placea, paikkaa jossa sielussa ois vuoden ympäri vähän samanlainen olo kuin Ustican saarella. Sellaista, jonne mä malttaisin pysähtyä pidemmäksi aikaa.

Kuten mä toissapäivänä kirjoitin, lomareissu ei varsinaisesti antanut vastauksia, mutta kysymyksiä on nyt paljon vähemmän. On luottavainen olo siihen, että vastaukset löytyvät hiljalleen myös. Iiks.

 

P.S. Lisäsin kaikki talokuumeiluun liittyvät postaukset oman taginsa alle, ja ne löytyvät jatkossa yhdestä paikasta täällä.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

 

Ladataan...

Jos jokin on aina ollut varmaa, niin se että lomailu on mun juttu. Viime vuonnakin taisin pitää yhteensä hieman yli kuusi viikkoa lomaa, joka oli työpaikan vaihdosta johtuen lähes kaikki palkatonta (okei sainhan mä edellisen duunin pitämättömät lomat rahana, mutta palkattomalta se silti tuntui ja jos olisin valinnut pitää vähemmän lomaa, olisi lompakkoon kertynyt tukku ylimääräistä käteistä). Oon tullut laskelmissani siihen tulokseen, että kuusi viikkoa lomaa vuodessa riittää melko mukavasti - silti se seitsemän olisi optimaalinen. Ehkä vielä jonakin päivänä.

Sen ohella että tiedän rakastavani lomailua, on Sen Täydellisen Loman konsepti hakenut vuosien varrella muotoaan. Oon testannut sinkkuaikoina villejä bailulomia (voi luoja, enää en pysy hereillä yhteentoista), poikkiksen kanssa eri variaatioita kaupunkilomista lökölomiin ja saarihyppelyihin, matkoja lähelle ja kauemmas. Samalla kun nykyiset lomamieltymykset ovat asettuneet uomiinsa, on alkanut myös päästötietoisuus nostaa päätään: mä lennän aivan saakelisti liikaa. Ei siinä vielä kaikki, että lennän yleensä lomalle jonnekin, lentelen myös säännöllisesti Suomeen ja teen satunnaisia työmatkoja lentäen. Ei hyvä, ahdistaa ja hävettääkin.

 

 

Nyt Sisilian reissun aikana kävi viimeistään selväksi, että jos asiaa pysähtyy huolella tarkastelemaan, niin en mä totta puhuen edes halua tehdä lomallani juuri mitään. Musta on ihanaa, että on lämmin ja voi viettää suuren osan ajasta ulkona eikä tartte jännittää sään pilaavan kaikki suunnitelmat (niin siis mitkä suunnitelmat?). Toisaalta myös muutama pilvi ja kohtuuden rajoissa pysyvä sade ei haittaisi yhtään. En halua makoilla lomalla montaa päivää himassa, koska silloin se ei tunnu oikealta lomalta ja mua vaan alkaa väsyttää ja laiskottaa. Tahdon päästä irti arjesta, tutuista rutiineista ja tavallisesta ympäristöstä - silti tietty tuttuus ja mukavuus ei haittaa. On kiva nähdä ja kokea, mutta toisaalta en tahdo sitoutua pakollisiin juttuihin tai mihinkään mikä muistuttaa suorittamista. Tahdon elää päivän kerrallaan spontaanisti, olla ympäristössä jossa on mahdollista vaikka tehdä joku kiva päiväretki tai sitten päättää aamulla että tänään ei by the way tehdä yhtään mitään. Ja tuntuu siltä, että mitä enemmän elintaso tosielämässä nousee, sitä enemmän mä kaipaan lomalla sellaista luonnonläheistä yksinkertaisuutta. Rakastan esteettisiä yksityiskohtia, tiettyjä ylellisyyksia, majapaikan näppärää sijaintia ja niin edespäin, mutta en mä kaipaa lomalla luksusta. Joku söpö pieni mökki vesirajasta, kiitos.

Sisilian reissun aikana pysähdyin muutaman kerran oikein ihmettelemään, miten suurta rauhan ja onnellisuuden tunnetta mä koin tosi tavallisten asioiden äärellä. Nyrkkipyykkäys, pyykkipoikien nipistäminen ropisevan märkiin vaatteisiin, kahvin keittäminen mutteripannulla, aamiaisen kasaaminen värikkäälle tarjottimelle ja illallisen kattaminen terassille. Se kun luin varjossa murhadekkaria tai mutustelin jätskiä, ostin sulavalla italian kielitaidollani (köhömm) tuoretta leipää kylän marketista. Simppeleitä, tavanomaisia, arkisia asioita, jotka eivät oikeastaan katso laisinkaan paikkaa.

Miksi siis tarttisi joka kerta jahdata entistä eksoottisempaa ja elämyksellisempää matkakohdetta, jos mä vaan käytännössä haluan hengailla menemään, lukea, syödä ja keittää kahvia?

 

 

Toimikoon tää oivallus ohjenuorana niin mun seuraaville matkasuunnitelmille kuin arkielämällekin. Jos voisin jotenkin kanavoida saman onnen pyykkäämiseen ja kokkaamiseen kotioloissa, niin johan oltaisiin aika hyvän elämänlaadun äärellä.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

Ladataan...

Joskus on matkattava kauas nähdäkseen lähelle, tiedättehän. Istuin meidän reissun viimeisenä päivänä loma-asunnon terassin varjossa kahvimuki kädessäni, katsoin valtavan maalauksen lailla eteen levittyvää sinisen, vihreän ja harmaan eri sävyissä välkehtivää Välimerta ja mietin kuinka pirun onnekas olenkaan. En se tyyppi, jolle on kauhottu kaikkea hyvää kultalusikalla naaman eteen syntymästä saakka, vaan sellaisella ihanan tavallisella tavalla. Osa askelista on mennyt matkan varrella pahasti metsään ja osa oikeaan suuntaan, mutta just nyt on riittävän hyvä. Parempi kuin hyvä, niin hyvä ettei tarttis enää tavoitella kuuta taivaalta.

 

 

Olin tässä kesän aikana taas vaihteeksi ehtinyt vetää kierroksia vähän kaikesta ja miettiä pääni puhki päättymättömiä ajatuskiemuroita, mutta kaksi viikkoa Sisilian uneliaissa majataloissa, palmujen alla, rantakallioilla, osterioissa, dekkareita lukien ja skoottereita kapeiden katujen reunalla väistellen oli just se resepti mikä ylikuumenneen olotilan hiljalleen onnistui purkamaan. Reissun lopulla mielessä oli rauhaa, sopivaa etäisyyttä kaikkeen arkiseen ja vaikkei juurikaan uusia vastauksia, niin paljon vähemmän kysymyksiä. Huima määrä uutta inspiraatiota sekä ideoita, jotain mistä toivottavasti ammentaa vielä pitkän aikaa. Matkan viimeisenä päivänä sydän oli täynnä. Ei leffoista tutulla happily ever after -tavalla täynnä, vaan just sillä ihanan tavallisella tavalla.

Tuntuu, että mä joka vuosi kesäloman jälkeen oon valmis loppukesään ja syksyyn, alan odottaa uutta vuodenaikaa innolla ja tarmolla - kunnes lokakuu sitten tulla tupsahtaa, lyö palleaan, vetää maton jalkojen alta ja sulloo pimeään säkkiin puoleksi vuodeksi kitumaan. Mutta tänä vuonna mulla on oikeesti toiveikas olo, on niin kivaa olla taas kotona ja alkaa hiljalleen valmistautua vuoden seuraavaan lukuun. Oon iloinen siitä, että Sisilian ja työpöydän äärelle palaamisen välillä on muutama päivä hengähdysaikaa, mutta odotan mä jo salaa vähän maanantaita.

Ennen kaikkea mä odotan sitä, että päivä toisensa jälkeen vierii eteenpäin ja mä saan elää just tätä arkea ja elämää. Ah, meidän oma koti <3

 

 

Reissujuttuja ja muuta fiilistelyä on luvassa vielä lisää tulevina päivinä. Ensin mun täytyy vaan toipua myöhäisen paluulennon ja helteisten yöunien (ilmastointi I miss you already!) aiheuttamasta jäätävästä jetlagista.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

Pages