Ladataan...

Ruokailuhuoneen edelliset tuolit me ostettiin silloin pari vuotta sitten upouuteen asuntoon, kun kaikkeen ei vaan ollut kerralla varaa ja jossain piti syödessään istua. Niin ihanat kuin ne olivatkin ja toimivat aikansa, tiesin että eräänä päivänä tanskalainen design tulee syrjäyttämään ne. Tuo tuoliensyrjäytyspäivä koittikin hieman suunniteltua aiemmin, kun just ne oikeat yksilöt tulivat vastaan meidän ollessa muutenkin keväisen sisustusbuumin riivaamia. Pari vanhoista tuoleista me sijoitettiin seisoskelemaan muualle asuntoon ja loput kipattiin vintille odottamaan sitä päivää, kun me toivottavasti muutetaan haaveissa häilyvään suureen ruutuikkunaiseen taloon Köpiksen pohjoispuolella ja tarvitaan taas vaikka mitä.

Mutta niin siis saapui kuusi Normann Copenhagenin käsinojallista Form -tuolia ruokapöytäämme kehystämään ja muutti tuosta vaan koko ruokailuhuoneen ilmeen raikkaammaksi. Ah. Oon niin rakastunut, etten vaan raaski karsia kuvakimaraani - täältä siis tulee kunnon pläjäys.

Mitäs tykkäätte uudesta, aiempaa vaaleammasta ja modernimmasta lookista?

 

 

Materia ei tee onnelliseksi, mutta iloiseksi kauniit asiat mut kyllä saa. Ja tunne siitä, että on sijoittanut setelinsä aikaa kestävään tyyliin sekä laatuun - toivottavasti joidenkin vuosien sijaan kymmeniksi.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Oon vaahdonnut blogissa viime aikoina siitä, että pitäisi muistaa arvostaa enemmän kaikkea ja ihan tosissaan pyrkiä olemaan onnellinen hetkessä. Taisin jossain vaiheessa kirjoittaa jotakin sen suuntaista, että lieneekö viiveellä iskevää kolmenkympin kriisiä, kun tässä on hiljalleen alkanut havahtua siihen tosiasiaan ettei eläkään forever and ever. Sillä on oikeesti väliä, miten päivänsä käyttää. Joskus mua suorastaan ahdistaa ajatus siitä, että kuolo hönkäilee niskaan ja saattaa hotkaista mut hetkenä minä hyvänsä - just kun mulla alkaa olla pakka niin sanotusti kasassa - ja sitten toisaalta mä iloitsen siitä, että elämän ja terveyden rajallisuuden tiedostaminen auttaa mua elämään, siis ihan oikeesti elämään eikä vaan olemaan.

Vähän kuin se pirun onnellinen kevät 2015 Helsingissä, kun etsin töitä Tanskasta ja tiesin muuttavani maasta mutten ollut vielä varma milloin.

Kuolema ja expatiksi ryhtyminen, same same. Hyviä motivaattoreita kumpainenkin alkaa nauttimaan siitä mitä elämän brunssipöydässä on juuri sinä päivänä tarjolla (mikä sulava aasinsilta näihin postauksen kuviin - voilá).

 

 

Yksi juttu minkä oon pyrkinyt karsimaan elämästäni ja rutiineistani kokonaan on hötkyily ja jatkuvan kiireen illuusio. Siksipä en sano, että tällaisen hetkessä elämisen taidon pitäisi luonnistua heti paikalla, edes tässä kvartaalissa (hän ylevästi lausuu kun tätä kvartaalia on jäljellä yksi päivä). Ei mulla oikeesti oo mikään kiirus senkään suhteen, tai siis ei kiireen tuntu ainakaan auta sitä asiaa. Hiljalleen yritän opettaa pääkopalleni uusia ajatusmalleja ja uutta tapaa elää arkea nousuineen, laskuineen ja tasankoineen.

Se tarkoittaa kivoja harrastuksia, enemmän lukemista, enemmän kirjoittamista, kodin tuunaamista sellaiseksi että täällä on zen olla, aikaa ystävien ja F:n kanssa. Itsetutkiskelua tositarkoituksella. Oon yrittänyt tehdä duuniakin ihan eri tyylillä kuin ennen, keskittyen yhteen asiaan kerrallaan ja jättäen aikatauluun realistisen määrän ilmaa niitä aina mystisesti ilmestyviä paniikkitehtäviä varten.

Ja hitaita, kauniita viikonloppubrunsseja. En tartte mitään hifistelyä, mutta suodatinkahvia pikakahvin sijaan ja ehkä mansikoita. Yolo

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Eräänä toissakesän iltana istuin duunin jälkeen mun uudehkon ystävän Susan kanssa viinillä tuossa aika lähellä meidän molempien koteja. Elettiin sitä vaihetta, kun meidän asunnon remppa oli ohi ja sistustusprokkis täydessä vauhdissa. Blogi oli silloin parin hassun kuukauden ikäinen. Muistan vieläkin sen, kun F ilmoitti mulle viestillä vitriinin saapumisesta - tarkemmin sanottuna siitä, että kyseinen huonekalu tönöttää kuljetusliikkeen jäljiltä meidän rakennuksen pohjakerroksessa, eikä F saa sitä liikuttetua minnekään. Ilmeisesti meidän nettihuutokaupan kautta tilaama kotiinkuljetus ei ollutkaan ihan perille saakka kuljetus kuitenkaan.

Meinasi jäädä ne viinit juomatta, kun tarjosin apuani vitriinin kantamiseen. Onneksi tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että eipä musta moisen möhkäleen liikuttajaksi ole. Ja koska asioilla on tapana järjestyä, odotteli vitriini sitten paikallaan ruokailuhuoneessa kun lopulta saavuin himaan.

Mun lempihuonekalu, silloin ja nyt.

 

 

Tässäpä kiinnostuneille vitriinin esittelypostaus toissavuoden kesäkuulta. Voi niitä aikoja, raakilemaista, mutta niin rakasta ikiomaa kotia. Sitä kun harjoittelin sen samaisen kodin kuvaamista.

Eilen istuin taas duunin jälkeen viinillä Susan kanssa tuossa aika lähellä meidän molempien koteja, ja me puhuttiin siitä kuinka helposti unohtaa arvostaa hyviä juttuja. Kuten vaikkapa ihanaa asuntoa tai sitä vuosikausia hinkumaansa jättivitriiniä, joka nyt nojaileekin arkipäivästä toiseen asunnon seinää vasten. Meidät ihmiset taitaa olla luotu haahuilemaan ja haaveilemaan, aina vaan tavoittelemaan eikä koskaan tyytymään... mutta mä aion ihan tosissani yrittää. Tahdon katsoa ympärilleni ja olla kiitollinen niistä toteutuneista unelmista, suurista ja pienemmistä, joista elämä nykyään koostuu.

Ah, tämä kaunokainen kulkee varmasti mukana läpi elämäni kaikkien kotien.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

Pages