Ladataan...
Nørrebro Summers

Mä oon aina ollut huomattavan hyvä lähtemään. Kun olin lapsi, muutettiin paikasta toiseen parin vuoden välein, enkä tainnut olla samassa koulussa kertaakaan yli kahta vuotta putkeen. Musta tuli joissakin asioissa vähän tunnekylmä kameleontti, joka jätti entisen elämänsä taakseen katsomatta ja sujahti uuteen sulavasti, valikoi uudelta luokalta kiinnostavimman näköiset tyypit ja ujuttautui niiden ystäväksi - ja sitten lähti taas, toistaen saman kuvion yhä uudestaan ja uudestaan. Kun ikää tuli lisää, ei muuttaminen toiselle koulualueelle enää tarkoittanut automaattisesti kaiken päättymistä, ja onnistuinkin kantamaan useita ystävyyksiä mukanani vuosikaudet. Multa oli kuitenkin jäänyt oppimatta eräs äärimmäisen tärkeä taito: pysyvyys ja se, että välillä pysyvyyden eteen pitää tehdä pirusti töitä.

Kun parikymppisyys toi tullessaan saippuasarjamaiset juonenkäänteet, bilelomat, suhdedraamat ja känniavautumiset tanssilattian laidalla, ei mulla ollutkaan mitään keinoja tai työkaluja ratkaista tilanteita - paitsi lähteminen. Oli suorastaan pelottavan helppo antaa ystävyyksien katketa riitojen tuoksinnassa ja löytää tilalle uusia kavereita. En kadu elämässäni mitään enempää, kuin että annoin muutaman pitkäaikaisen ystävyyden ihan mielettömien tyyppien kanssa kuolla kasaan. Ihan vaan koska en osannut muutakaan, häippäsin loukattuna enkä katsonut vuosikausiin taakseni. Näiden tosiystävyyksien tilalle tuli bilekaveruudet, jotka muutamassa vuodessa kuihtuivat omaan pinnallisuuteensa. Lopulta olin tilanteessa, jossa mulla ei ollutkaan enää kahtatoista sydänystävää, tai edes niitä kymmentä bilekaveria, onneksi sentään vielä kourallinen aitoja ystäviä. Yksi on ollut matkassa tarhasta asti ja suuri osa muista suunnilleen parinkympin puolestavälistä tai sitä myöhemmältä ajalta, vuosilta jolloin pahimmat draamavaiheet, lapsuuden sekä teini-iän traumoista toipuminen ja kaikki se sekoilu alkoi olla voiton puolella. Oon onnellinen ja kiitollinen näistä tyypeistä, mutta tunnen myös välillä raastavaa katumusta ja kipua siitä, että niin moni tippui matkasta. Ehkä tää vaan oli se karvas opin tie, hinta joka mun täytyi maksaa matkalla sirpaleisesta lapsuudesta tavalliseen, hyvään elämään.

 

 

Lienee tarpeetonta kertoa, että sovelsin samaa lähtemisen logiikkaa myös orastaviin parisuhteisiini aina siihen saakka, kunnes kohtasin erään tanskalaisen miehen, joka kliseisesti pelasti mut itseltäni. Oikein hävettää kelailla, miten aiemmin checkasin itseni ulos haastavista tilanteista mitään selittelemättä tai taakseni katsomatta. Kun muistelen itseäni kakkosella alkavan ikäisenä, en tunnista enää sitä muijaa - onneksi. Luojan kiitos juuri oikealla hetkellä mun elämään ilmestyi juuri oikea mies, tyyppi jonka kanssa muun muassa opin sen, että riita ei välttämättä tarkoita eroa (mulle tää oli ihan täysi yllätys, ekat puolitoista vuotta luulin aina että oltiin erottu kun meillä oli riita). Opin myös sen, että anteeksi voi pyytää vaikka kokisikin toisen olleen väärässä tai aiheuttaneen riidan. Se, että pyytää anteeksi ei oo merkki siitä, että tunnustaa oman häviönsä (niin ja siis köhöm, opin senkin että ihmissuhde ei oo jatkuva kilpailu, jossa toinen on voittaja ja toinen häviäjä).

Vaikka kolmeakymppiä kohti olin rauhoittunut murto-osaan entisestä itsestäni ja oppinut toivottavasti loppuiäkseni läksyn siitä, miten kallisarvoisia ihanat tyypit elämässä ovat, ihan kaiken suhteen en vieläkään osannut jäädä. Tanskaan pysyvästi muuttaminen ja Stadin elämän jättäminen ei tuntunut missään, ja monta kertaa oli fiilis että duuneissakin ongelmat ratkeaisi helpoiten häipymällä ja puhtaalta pöydältä aloittamalla. Viime talven syvissä stressivesissä uiskennellessa pohdin F:n kanssa paljon sitä, että mikä tässä nyt ois mulle oikeesti fiksuinta. Toisaalta mun heiveröinen psyyke ja vuosien ajan pahentuneet stressioireet puolsivat sitä, että ehkä nykyinen ura on vaan mun persoonalle liian haastava. Toisaalta taas F painotti monta kertaa sitäkin, että ehkä kuitenkin kaikista parantavinta, terveellisintä ja parasta mulle ois saada kokemus siitä, miten ratkaisen tilanteen jäämällä. Fiksu jäbä, ei pelkästään kuuma ja hauska.

Kuten tiedätte, päätin jäädä - enkä voisi olla päätöksestä onnellisempi. Se todella näyttäisi tilkinneen mussa vuosikausia tekeillä olleita säröjä.

 

 

En väitä, että oon pysyvästi valaistunut ja auvoinen forever, mutta joitakin haitallisia käytösmalleja oon onnistunut karistamaan ja toisaalta saanut haalittua yhtä sun toista hyödyllistä elämäni työkalupakkiin, joka vielä kymmenen vuotta sitten ammotti vastaavien tilanteiden suhteen tyhjillään. Siitä huolimatta - tai kenties siitä johtuen - alitajunnassa on viime aikoina välkkynyt pelko talon ostoon ja suunnitteilla olevaan Köpiksestä pois muuttoon liittyen.

To be continued...

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...

Mitäpä tätä kiertelemään: me ollaan päätetty laittaa meidän asunto myyntiin. 

Olin ihan ekaksi kirjoittamassa jotain runollista siitä, etten oikein itsekään tajua miten tähän ratkaisuun näin nopeasti päädyttiin, mutta sitten naapuri aloitti bassot tapissa lasten diskon kello 9.30 lauantaiaamuna, pomppujen sekä huutojen säestyksellä, ja mä pääpiirteittäin muistin että miksi. En kestä ihmisiä tahi meuhkaa, ellen oo itse vapaaehtoisesti niiden pariin hakeutunut. Kaupungin jatkuva taustahäly, se ettei kotiovelta edes oikein pysty kävellä mihinkään suuntaan löytääkseen hiljaisuuden, tekee musta vähän raivohullun ahdistuneen ja levottoman.

Niin paljon kuin mä rakastankin tiettyjä asioita kaupungissa asumisessa ja oon kaivannut lähiöstä cityyn lähes koko aikuisikäni, on totuus vaan se että tähän elämänvaiheeseen tämä ei taidakaan olla se paras ratkaisu. Ois ollut sairaan siistiä asua keskustassa silloin, kun ravasin baareissa ja elin kaupunkia enemmän, mutta kovin moni juttu on viime vuosina muuttunut. Lähinnä mä nautin kotona tai ystävien kanssa hengailusta, hyvästä ruoasta ja satunnaisista viini-illoista (jotka nekin voi yhtä hyvin tapahtua jonkun himassa kuin baarissa) sekä voimia palauttavasta rauhasta. Ja let's face it, en mä nyt niiiiiin kauas Köpiksestä suunnittele muuttavani että tässä ois varsinaisesti syytä minkäänlaiseen ylidramatisointiin (voin toki silti luvata, että ylidramatisoinnilta ei kohdallani vältytä).

 

 

Elämä on siihenkin verrattuna tosi erilaista, mitä se oli mun ensimmäisen Köpis-vuoden ajan. Silloin mä olin paljon sosiaalisemmalla vaihteella, nälkäinen saamaan uusia ystäviä ja luomaan itseni muotoisen painauman upouuteen kaupunkiin. Kävin aika usein baareissa ja jopa klubeilla - mutta kelatkaa, oon viimeksi käynyt Köpiksessä aamuyön puolelle venyvästi ulkona ulkona (jos ei siis esimerkiksi firman pikkujouluja jne. oteta mukaan) tuossa vuoden 2016 maaliskuussa - ironisesti noin kuukautta ennen kuin muutin, noh, keskustaan. Jonkin aikaa mä oon tässä venaillut, että josko taas saisin kipinän baareissa käymiseen, tai elämään eksyisi yöelämään houkuttavia uusia kavereita, mutta eipä niin taida tapahtua. Jos me löydetään se meidän unelmatalo, muutetaan pikkukaupunkiin ja saan innostuksen lähteä Köpikseen bailaamaan, niin ehkä mä voin tällä tahdilla kolmen vuoden välein sen öisen 150€ taksireissun maksaa. (Tai sitten ottaa... yöjunan. Tää vaihtoehto saa hengityksen vähän pinnalliseksi. En oo kai vieläkään unohtanut niitä jokaviikkoisia 40 minuutin yödösämatkoja Steissiltä Itä-Helsingin lähiöön, kun joku vuoroin meinasi oksentaa päälle, ahdisteli tai yritti torkkua vasten.)

Kuten tuossa kesällä kirjoittelin, on tää tähänastisen elämäni ehdottomasti vaikein ja pelottavin päätös, mutta nyt se on vähän niin kuin tehty. Tai siis, ei kai vielä konkreettisesti koska mitään ei oo oikeastaan tapahtunut paitsi että löydettiin meille välittäjä josta hirmuisesti tykätään, mutta ensimmäinen todellinen askel on otettu. Varmaankin tässä syksyn aikana pullautetaan tämä meidän rakas koti markkinoille ja katsotaan mitä tapahtuu. Tuntuu aivan älyttömän epätodelliselta, mutta Nørrebro-aika lähenee loppuaan.

Jos mulle oltais viime syksynä sanottu, että ollaan jo 2,5 asumisvuoden jälkeen muuttamassa pois mun unelmakämpästä (siis sikäli jos tämän joku sopivalla hinnalla tahtoo ostaa), niin oisin vaan nauranut. En oikeen itsekään tiedä mitä tässä tapahtui. Lähinnä tekee mieli mennä lattialle makaamaan ja pysyä siinä kunnes tilanne on ratkennut ja joku muu hoitanut kaikki mietiskelyt sekä päätökset mun puolesta. Mutta sellaista vaihtista ei taida nyt olla, pitää vaan pitää hatusta kiinni ja luottaa siihen että niin käy kuin on tarkoitettu. Ja muistaa, että tässä on kuitenkin kyse vaan kämpästä.

 

 

Mutta voih, mistä kämpästä <3<3<3

Nyt se lasten diskokin on tietty jo loppunut (lasten biletyksessä on se hyvä puoli, että ne ei nähtävästi jaksa puolta tuntia pidempää) ja katson taas ympärilleni ja mietin: am I stupid, am I cray?

Kaikki talokuumeilupostaukset löytyvät täältä.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Kesillä on tapana loppua liian aikaisin, siltä se ainakin yleensä tuntuu kun alkaa just päästä pitkien, valoisten päivien ja rosén makuun ja sitten onkin jo elokuu. Puhumattakaan viime vuoden kesästä, jota ei oikeastaan koskaan edes tullut - putkahti viikonloppuvieraaksi tasan kaksi kertaa, joista toisen mä olin tietty kauheassa flunssassa. Kesän jälkeen jää nälkäiseksi kesälle, saa pienen maistiaisen ja sitten tuo taianomainen vuodenaika taas karkaa ulottumattomiin pitkän syksyn ja talven ajaksi.

Kuten me kaikki tiedetään, tänä vuonna oli toisin. Jos jätetään karmaisevat syyt kuumuuden taustalla ruotimatta, niin kesä on ollut Pohjolassa aivan mahtava. Se näyttäytyi Köpiksessä ekaa kertaa jo maaliskuun lopussa, katosi hetkeksi ja sitten lopulta jatkui ja jatkui vaan. Toi tullessaan monet niistä jutuista, jotka on roikkuneet mun kesä to do -listalla siitä saakka kun tähän kaupunkiin muutin. Myönnettäköön, lista oli loppujen lopuksi melko lyhyt; antakaa mulle tarpeeksi aikaa maleksia ympäriinsä, juoda viiniä ulkona, hengailla niiden muutaman ravintolan terassilla joista en ikinä tunnu saavan tarpeekseni, lukea puistoissa ja haalia ihania muistoja tuleviin talviin.

Ja yhtenä tärkeimmistä, tää kesä on antanut mulle tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta mietiskellä omia prioriteetteja ja työstää ajatusta siitä, millaista elämää mä oikeastaan haluan päivästä toiseen ja vuoden ympäri elää. Se oli jossain päin Sisiliaa, kun kuva alkoi piirtyä suhteellisen selvänä päähän - niin kuin sekin, etten mä ehkä oikeesti keksi kovin painavia syitä sille, miksi kyseistä elämää pitäisi tarkoituksella vielä vuosia viivästyttää.

 

 

Kesä on kerrankin ollut tarpeeksi. Siitä sen viimeistään huomasi, kun treffattiin Susan kanssa toissaviikolla töiden jälkeen ja kummankaan ei tehnyt mieli roséta. Siis ei tehnyt mieli, kelatkaa. Kesä on kerrankin jatkunut niin pitkään, että oon kyllästynyt lempijuomaani. 

Syksy kauhistuttaa monestakin eri syystä, mutta enempää kesääkään en tällä hetkellä haikaile. En silläkään uhalla, että tää saattoi hyvinkin olla mun viimeinen Nørrebro summer - huuuh, miten järkyttävältä tuntuu kirjoittaa noin. Toisaalta just tällaisessa kesäkaupunkiähkyssä voi olla erityisen hyvä hetki muuttaa landelle, nyt kun ei oo enää niin hirmuisen nälkäinen tälle kaikelle. Kröhöm, vaikka musta jotenkin tuntuu ettei kulu muutamaakaan kuukautta kun jo muistelen tätä kesää täydellisen onnellisena, suorastaan pyhänä aikana jolloin kaikki oli aivan törkeän hyvin... ja sitten F saakin taas ojennella paperipussia hengiteltäväksi ja pyöritellä silmiään mun menolle. Ei se vaan aina tajuu (enkä kyllä tajuu itekään, mutta älkää kertoko sille).

Loppukesän yritän keskittää hetkessä elämiselle, en käyttää ihan kaikkea aikaani tulevaisuuden skenaarioiden puntaroimiseen ja sekalaiseen suunnitteluun. Niin ja suursiivoukselle, rappio on meinaan vallannut kotimme tässä kesän aikana ja muutama kasvikin on heitteillejätön tuloksena kuollut. Alkakoon taas uusi ryhdistäytymisen aikakausi.

 

Postauksen kuvat Usticalta.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

Pages