Ladataan...

Kaksi tuntia konkkauutisen jälkeen sain hyvältä työkamulta linkin kiinnostavaan työpaikkailmoitukseen:

- Tää duuni sopis sulle.

- Omg! Joo! Kiitti kun vinkkasit.

Kolmen päivän kuluttua:

- Hain sitä duunia, se vois ihan oikeesti olla unelmatyömatskua.

- Sen kuvaus kyllä huutaa sun nimeä.

Siitä vielä muutama päivä:

- No, joko sä tapaat ne tänään??

- En oo kuullut vielä mitään… Niillä taitaa olla kiire mun työsopparin luonnostelun ja mun työpöydän järkkäilyn kanssa.

Pari viikkoa myöhemmin:

- No, miten se haastattelu meni?

- Se oli kyllä parhaita haastatteluja ikinä ja ne nauro mun vitseille.

Viime viikolla:

- Sain sen duunin. Ostan sulle drinkin huomenna.

 

 

Niin. Yllättäen pukannut vähän pidempi talviloma on ensi viikon jälkeen ohi, ja uudet hommat alkaa maanantaina 18.2. Työnhakukuukauden aikana kerkesin jutella jopa parinkymmenen rekrytyypin ja kiinnostavan kontaktin kanssa Linkkari-viestitse tai puhelimessa, käydä noin viidessä firmassa kahvilla tai virallisessa haastattelussa ja innostua tosissani kolmesta eri työpaikasta. Kuitenkin koko ajan oli sellainen fiilis, että kaikki se suhina oli vähän sellaista selustan turvaamista ja tuplavarmistelua, koska tietenkin mä saan sen yhden ainoan unelmaduunin, josta Aleks mulle joulukuun lopussa vinkkasi. En osannut pitää fiiliksiä omana tietonani ollenkaan, vaan jinxailin huolella menemään jo ennen kuin kutsua ensimmäiseenkään haastatteluun oli kuulunut. En millään malttanut pysyttäytyä jos-muodossa, vaan lipsuin aina fiilistelemään mitä tapahtuu kun aloitan siellä.

Tää on ekoja kertoja meitsin elämässä, kun uusi ura luiskahti kohdalleen silleen perinteisellä kaavalla. Näin ilmoituksen mun seuraavasta unelmatyöpaikasta, lähetin sinne pirun hyvän hakemuksen, kävin parissa haastattelussa ja sain sen duunin. En ajautunut minnekään, en sattumalta päätynyt, en sanonut joo lähinnä koska ei ollut syytä sanoa ei (vaikka just näillä taktiikoilla oon navigoinut tähän saakka ja on käynyt hitsin hyviä juttuja). Ehkä siksi tää kaikki onkin tuntunut niin epätodelliselta ja vähän pelottavaltakin, on koko ajan jänskättänyt että josko ne vielä peruukin koko jutun. Siitä on nyt viikko aikaa kun ne lähetti mun sopparin allekirjoitettavaksi, eli kai tässä jo uskaltaa uskoa.

Sen oon jo tähän ikään mennessä oppinut, että unelmaduunikin on varmasti monelta osaa pehvasta, moni juttu menee pieleen ja arki runnoo alleen vaaleanpunaiset kuvitelmat aika äkkiä. Toisaalta koen että just nyt on hyvä hetki hypätä uuteen, oon valmis kohtaamaan uudet haasteet sellaisina kuin ne on ja vääntämään niiden parissa kolkytseittemän tuntia viikossa. Olo on sopiva yhdistelmä pinkkiä hattaraa ja harmaata realismia.

Ja voi luoja, oon to-del-la valmis lopettamaan himassa hengailun. Tuntuu että kestän tätä just vielä sen yhden viikon ja sitten oisinkin jo joutunut kirjautumaan pehmustetulle klinikalle.

 

 

Niin, ja yks juttu vielä. Mun uudessa työpaikassa on 6 viikkoa ja 4 päivää lomaa vuodessa :D Kuka ois uskonut, että mun haave seitsemästä palkallisesta lomaviikosta on lähes toteutettavissa? Written in the stars, my friends.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Ladataan...

 

Perjantaina eräs aikakausi päättyi pysyvästi, kun suljettiin vanhan kotimme ovi viimeistä kertaa perässämme. Ikkunasta oltiinkin jo katseltu, kuinka seuraavat asukkaat rapun edessä odottivat kiinteistönvälittäjää, joka oli tulossa päästämään ne sisään (Tanskan outoja asuntokauppajuttuja). Seuraava pariskunta, joka meidän laillamme on ostanut unelmiensa asunnon ja malttamattomina odottavat pääsevänsä tekemään siitä kodin. Tuntuu hullulta, ettei enää koskaan astuta tuohon kämppään. Game over.

Kolme vuotta elämää, iloa, surua, rakkautta, yllätyksiä, naurua, pettymyksiä, ystävyyttä, käänteitä, tylsyyttä, arkea, juhlaa, ruokaa, viiniä, kahvia, karkkia, sarjamaratoneita, kirjoja, siivouspäiviä, vaatemyttyjä, projekteja, suunnitelmia ja päätöksiä.

Se kun naapurusto alkoi tulla tutuksi ja löysin omat rutiinit.

Kun ensimmäistä kertaa istutin kasvin uuteen ruukkuun. Ja se selvisi.

Ne sairaan kivat viikonloput, kun Suomi-kaverit kävi kylässä.

Se valtava lintutaulu, jonka F oli sniikannut kotiin meidän viidennen vuosipäivän yllärilahjaksi. (Olin vähän toivonut timanttisormusta, mutta oh well.)

Se yksi täydellinen kesä kun kerrankin oli koko ajan hyvä sää.

Se kun musta tuli ihminen, joka syö ostereita.

Ne kerrat kun listattiin olkkarin sohvalla Susan kanssa meidän tavoitteita ja toiveita, shampanjan arvoisia hetkiä. Ja myös ne, kun päästiin juomaan sitä shampanjaa.

Se kun yhden kerran järkkäsin illallisen ja kokkailupakka ei ollut enää täysin levällään vieraiden saapuessa.

Kun mummo kuoli ja joulu ei tuntunut enää joululta.

Se sumuinen ajanjakso kun katsoin kolme kautta Love Island UK:ta putkeen.

Kaikki ne ihanat lomat, mitä suunnittelin.

Se, miten täydellistä oli aina palata lomalta meidän omaan kotiin.

Kun löysin Paperi T:n. Ja se, kun yritin selittää F:lle miksi se on niin hyvä.

Se yksi hirveä ilta, kun sain kamalia uutisia Suomesta ja kävelin itkien rankkasateessa kolme kilsaa kotiin. Silloin tuntui siltä, etten enää ikinä pääse tolpilleni.

Se kun lopulta pääsin tolpilleni.

Kun aloin hiljalleen keksiä mitä tahdon tehdä työkseni.

Kun keväisin meidän sisäpiha täyttyi kirsikankukista ja näytti ihan sadulta.

Yläkerran perheenisän raivoreivit aina kun se jäi yöksi yksin himaan.

Ne miljoona kertaa kun huutonaurettiin F:n kanssa jollekin meidän vitsille tai performanssille. 

Kun olin stressin pieksemä ihmisraunio, ja sitten kahta vuotta myöhemmin en enää ollutkaan.

Kun ekaa kertaa alkoi tuntua, että talo pikkukaupungissa ois sittenkin kiva.

Kun luin yhden goottilaisen kauhukirjan ja heräsin yöllä omaan pihisevään huutooni.

Kun en enää jaksanut ylläpitää haastavalta tuntuvia ihmissuhteita ja päätin, että laatu korvatkoon määrän. Enkä katunut sekuntiakaan.

Kun joskus vaan istuin lempipaikallani sohvalla ja mietin, miten pirun onnekas mä olen.

Ne hetket kun ikävöin kaikkia ja kaikkea Stadista.

Kun ostin maalausvälineet ja päätin alkaa taiteilijaksi. En alkanut.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Apua, muuttolaatikot saapuivat eilen. Vaikka en vieläkään oikein osaa käsitellä tai ymmärtää koko asiaa, eihän me kai mihinkään olla oikeesti oikeesti omasta kodistamme muuttamassa, niin kovasti todellisuus näyttää kohti vyöryvän. Eräs liki kolmen vuoden mittainen, mutta paaaljon lyhemmältä tuntuva aikakausi päättyy ensi viikolla. Ensi viikolla, kelatkaa.

Varsinainen muutto - kodista konttivarastoon - tapahtuu näillä näkymin vähän myöhemmmin, mutta me aletaan jo ensi viikolla hiljalleen roudata valikoituja tavaroitamme tilapäisasuntoon ja majaillaan siellä varmaan 27.1. lähtien. Neliöitä meidän uudessa himassa tulee olemaan noin 35 nykyisen sadan sijaan, ei vaatekaappia, ei säilytystilaa yhtä lipastoa enempää. Meille on tulossa todella erilainen kevät. 

 

 

Tilapäiskotimme tulee lähinnä täyttymään kasveista (vihreistä vauvoistani en luovu), astioista ja muutamasta valikoidusta asuyhdistelmästä, joilla yritetään pärjätä kevääseen. Viedään mukanamme joitakin pienempiä huonekaluja, tyynyjä ja mattoja kodintuntua luomaan ja yritetään keksiä uusi tapa elää nykyisen sijasta. F:lle tää tuntuu olevan hauska pikku seikkailu, mutta mä oon vähän kauhuissani jos totta puhutaan. Vaikka mä aina oon olevinani meistä se seikkailullisempi, on tosipaikan tullen F se joka seilaa innolla kohti uutta.

En voi olla miettimättä, että toivottavasti tyhjän päälle hyppääminen oli se oikea ratkaisu.

Vaikka just nyt ei taloa pystytä sattuneista syistä ostamaan, selaan silti päivittäin myynti-ilmoituksia sydän syrjälläni ja samalla sekä odotan että pelkään bongaavani unelmieni talon oikeassa hintahaarukassa ja paikassa. Odotan, koska ois ihana nähdä että kyseinen talo ylipäätään on olemassa (on alkanut jänskättämään, että josko ei olekaan!). Pelkään, koska ois ihan pehvasta jos se tulis markkinoille just nyt kun ei sitä voidakaan ostaa.

 

 

Silti, kun oikein itseäni kuulostelen, niin vahvin tunne sielussa taitaa kuitenkin olla kupliva jännitys. Ajoittain horjuva luotto - mutta silti luotto - siihen, että jossain kohtaa tätä vuotta seisotaan muuttokuormamme keskellä meidän upeassa uudessa kodissa pienessä kaupungissa lähellä merta. Ja kaikki tää sekoilu ja epävarmuus käy silloin enemmän järkeen. Ehken saa niitä hinkumiani suuria ruutuikkunoita (joskin luoja tietää, että aion yrittää),  kahta kerrosta, kakluunia, korkeita huoneita, tunnelmallisia vanhan talon soppeja, mutta jotain siinä talossa on mihin ollaan rakastuttu. Ja sitten ehkä, jos oikein onni potkaisee, voidaan pysähtyä vuosikausiksi paikkaan joka tuntuu hyvältä ja oikealta. Alkaa nimittäin tää jatkuva muutos ja myllerrys vähän väsyttää.

Mutta toistaiseksi voin vaan odottaa. Vähän kaikkea. Ja pakata.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 
 
 
 
 
 

Pages