Olin viime viikolla klinikkakurssimme puitteissa Leo Nyqvistin, raskaansarjan sosiaalityön professorin, pitämällä luennolla, jossa käytiin läpi lastensuojeluilmoitusta ja lähisuhdeväkivaltaa. Oli inspiroivin, silmiä avaavin ja myös järkyttävin luento pitkään aikaan. Nyqvist puhui aika syvällä rintaäänellä ja vuosien kokemuksella ihmiskohtaloista, joita on joutunut työnsä vuoksi kohtaamaan.

Se, mitä itselleni jäi päällimmäisenä luennolta mieleen, oli lastensuojeluilmoituksen tekeminen. Vaikka esim. Sosiaaliportin sivuilla sanotaan, että yksityishenkilö ei ole velvollinen tekemään ilmoitusta, painotti Nyqvist kuitenkin sen käytännössä olevan lähes niin. Jos huomaa jotain sellaista, mikä saa epäilemään lapsen hyvinvoinnin puolesta, tulee ilmoitus tehdä. Sen voi tehdä joko kirjallisesti tai soittamalla kunnan sosiaalitoimistoon. Yksityinen ihminen saa tehdä ilmoituksen nimettömänä, viranomainen tekee sen aina omalla nimellään. (Ja viranomainenhan on siis tietysti lailla velvoitettu tekemään ilmoituksen aina kun huoli nousee)

Lastensuojeluilmoitus ei tarkoita samaa kuin kiireellinen sijoitus tai huostaanotto, vaikka toisissa tapauksissa ilmoitus toki sellaisiin johtaakin – ja silloinkin vain lapsen turvaamisen vuoksi. Lastensuojeluilmoitus käynnistää lastensuojelun tarpeen selvittämisen, eli siis ei johda automaattisesti mihinkään tiukkoihin toimenpiteisiin. Nyqvist havainnollisti tätä esimerkillä: jos lapsi harhailee yöllä ulkona ja selviää, että tämä on lähtenyt yksin kotoaan vanhempien nukkuessa ja tilanne on ainutkertainen, ei jatkotoimenpiteille todennäköisesti ole tarvetta. Mutta jos lapsi harhailee yöllä ulkona ja vanhemmat ovat pubissa, on lastensuojelulle ihan oikeasti tarvetta.

Jos siis herää pienikin epäilys että lapsen terveys tai hyvinvointi on uhattuna, niin mielummin tekee ilmoituksen kuin jättää tekemättä. Nyqvistinkin sanoin: ”en ole vielä koskaan kuullut kenestäkään, joka olisi tehnyt ilmoituksen, ja saanut siitä jotain noottia, vaikkei se olisi toimenpiteisiin johtanutkaan”.

Luennolla pohdittiin mm. viime keväänä kuolleen 8-vuotiaan helsinkiläistytön kohtaloa. Muistan jostain lehtijutusta lukeneeni naapurin kommentin siitä, että kyllä tämä epäili, että jotain pahaa tytölle tehdään, mutta ”ei sitten saanut ikinä aikaiseksi viedä asiaa eteenpäin”. En ymmärrä miten joku edes kehtaa tuollaista tunnustaa ääneen sen jälkeen, miten se juttu päättyi. Toki perhehän varmasti oli jo lastensuojelun piirissä ja tiedossa, mutta jokainen yksittäinen ilmoitus on silti tärkeä, lisää tietoa ja vie tapausta eteenpäin.

Eli siis: lastensuojelua ei ole kehitetty siksi, että sosiaalitoimi haluaisi kiusata perhettä ja puuttua asioihin ihan huvikseen. Lastensuojeluilmoitus on aina merkki välittämisestä ja jatkotoimenpiteiden on tarkoitus turvata lapsen hyvinvointia ja kasvua sekä tukea perhettä.

(Siitä, voidaanko nämä hyvää tarkoittavat jatkotoimenpiteet nykyisillä resursseilla jokaisen perheen kohdalla toteuttaa, onkin sitten jo asia ihan erikseen..)