Kuka ottaisi aikuisen syliin ennen kuin on liian myöhäistä?

Oisko tulta?

Viime joulukuussa löytyi 2-vuotias Kirkkonummen Masalasta ulkona pelkissä vaipoissa. Lapsen itku oli havahduttanut ohi kulkeneen nuoren miehen. Hän oli välittömästi käärinyt lapsen takkiinsa ja alkanut puhelemaan lapselle rauhoittelevasti. Tällainen toiminta oli nuorukaiselle vaistomaista.

Aikuinen voi tuntea samanlaista hätääntymistä kuin lapsi. Samanlainen pakottava tunne tulee rintalastan taakse ja sitä ei saa pois. Ei silloin, kun joudumme vanhemmistamme eksyksiin supermarketissa. Mutta silloin kun kriisi on aikuisen ihmisen elämän kokoinen kuten esimerkiksi irtisanominen.

Tämä viikko ei ole vielä edes puolessa välissä ja olemme saaneet taas lukea useamman uutisen irtisanomisesta. Kun ihmiset kävelevät hätääntyneinä pois työpaikoiltaan, jonne ei ole paluuta, kuka ottaa heitä syliin? Osa aikuisista on oppinut piilottamaan itkun, mutta tunnetta rintalastan takana ei voi hävittää. Se ei heti näy ulkopuolisille, mutta siellä se on. Hätä.  Itku tulee ehkä kotona, kun ovet on suljettu. Hyvässä lykyssä kotona on joku, joka ottaa syliin. Mutta sanoisiko kukaan toimittajalle, että hätääntyneen aikuisen nähtyäni oli vain luonnollista, että käärin hänet takkiini ja otin hänet syliin.

Jos itkevää lasta ei oteta syliin ja lohduteta, kun hän on satuttanut itsensä tai pelkää, tästä voi olla haittaa hänen kehitykselleen. Vaikka itkevä ja pelokas lapsi olisi vieras, meistä moni kokee luonnollisena lohduttaa. Itsetunto kehittyy vielä aikuisenakin. Mutta moni kokee vieraana jopa tutun aikuisen halaamisen.  Laiminlyödystä lapsesta voi kasvaa epävarma ja vihainen aikuinen. Minkälainen joukko kasvaa laiminlyödyistä aikuisista?

Jos irtisanomisista puhutaan, on Kreikassa nuorisotyöttömyys liki 58 %. Ainoana Euroopassa on Kreikassa parlamenttiin noussut myös natsipuolue. Näin kommentoi muuan kreikkalainen mies toimittajalle:

- Ketä kiinnostaa, jos kuusi miljoonaa juutalaista tuhottiin? En minä välitä, jos heistä tehtiin saippuaa. Minä välitän vain menettämistäni palkoista, loputtomista veroista, joita joudun maksamaan, niistä rikollisista, jotka tätä maata johtavat ja vihasta, jota kannan sisälläni. Iltalehti 10.6.2014

Nanna H.

Kuva: Tove Jansson, kirjasta Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Tästä ei voi tykätä, mutta hieno kirjoitus. Todella.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos Nanna jälleen. Jotenkin nämä sinun tekstisi onnistuvat koskettamaan.

Nanna H.
Oisko tulta?

Kiitos molemmille vierailijoille :) Hyvä jos teksti onnistuu puhuttelemaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Auts. onnistuit tosiaan puhuttelemaan. Olen ollut irtisanottua miestäni kohtaan aika ymmärtämätön. Hävettää olla näin sokea, kun kateus sumentaa pään... on niin hankalaa katsoa vierestä kun muilla on rahaa ja töitä :/ no, on sitä jo muistanu taas että elämä kantaa, ja laskuista on selvitty. Ja ettei toinen ole tahallaan työtön.

Nanna H.
Oisko tulta?

Asian voi varmasti vielä korjata. Nyt on aika ottaa mies syliin, rohkaista ja kehua :)

Kenoveeva (Ei varmistettu)

"Minkälainen joukko kasvaa laiminlyödyistä aikuisista?" Ehkä esimerkiksi sellainen, joka ei jaksa hoitaa kaksivuotiasta lastaan, vaan jättää hänet vahingossa ulos vaipoissaan.

Nanna H.
Oisko tulta?

Niin, valitettavasti tällaisiakin esimerkkejä on.

Nene (Ei varmistettu)

Hieno kirjoitus!
Omalle kohdalle ei ole vielä sattunut irtisanomista, mutta tiedän sen olevan edessä.
Kurkkua kuristaa ja ahdistaa...olen yksin ajatusteni kanssa.
Vaikka tiedän että pärjään taloudellisesti, niin silti tuntuu epäoikeudenmukaiselta, vielä 8 vuotta eläkeikään. Niin, nuoremmat vievät paikkani.
En ole heille katkera, vaan yhteiskunnalle joka sallii ikäsyrjinnän.

Nanna H.
Oisko tulta?

Olen työssäni puhunut lähiaikoina useamman ihmisen kanssa joille on käynyt niin, että joitakin vuosia ennen eläkeikää on tullut potkut. Se on minusta kauheaa. Kulujen leikkaamisella näitä aina muka perustellaan. Mutta samalla leikataan pois mittaamaton kokemus. Olen pahoillani puolestasi. Toivottavasti sinulla on edes joku jolle puhua. 

Diu (Ei varmistettu)

Niin, miksi esim. koiranpentua paijataan enemmän kuin isompaa koiraa? Koska pentu on niin söpö. Isompi ei enää olekaan niin söpö. Sama ihmisten kanssa. Ei ketään kiinnosta paijata puliukkoa hapsia silitellen, mutta homo sapiens vauvan nähdessään ihmiset sekoavat empatiaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä olen onnellinen. Olen yli kolmekymppinen ja asiat on periaatteessa hyvin. Silti haluan joskus syliin, turvaan. Joitakin viikkoja sitten kerroin asiasta ystävälleni, suoraan ja kiertelemättä. Sanoin haluavani ja kaipaavani syliin ja haliin. Ystäväni otti minut viereensä, silitteli ja suukotti päätä, halasi. Otti kainaloonsa yöksi. Hetken olin kuin pikkulapsi, sylissä turvassa. Kotoa en muista tuollaista turvan ja hyväksynnän tunnetta. En sitä rakkautta jota tuossa hetkessä tunsin.

Tunteja ja päiviä myöhemmin, edelleen, tunnen sen hyvän olon ja voiman jota sain tuosta "halihoidosta". Kunpa lääkärit voisivat määrätä halausreseptejä. Tunti halausta ja silittelyä päivässä. Muutama tunti tunnetta että joku rakastaa ja hyväksyy kaikkine virheineen.... Tätä pikku Nyytiä lohdutettiin. Ja Nyyti on nyt onnellisempi.

Nanna H.
Oisko tulta?

Halausresepteistä tuli mieleeni äiti Amma. Ihmiset jonottavat valtavalla joukolla häntä halaamaan, kun hän on vierailulla. Kirsi Ranto kertoi lehdessä äitinsä äkillisestä kuolemasta. Hän oli matkalla jossain ulkomailla suruviestin kuullessaan ja äiti Amma oli myös siellä. Äiti Amman syliin hän oli mennyt itkemään suruaan ja halattavaksi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Rupesi melkein itkettämään tätä postausta ja näitä kommettejä lukiessa. Olet ollut rohkea ilmaistessasi itse haluasi halaukseen ja läheisyyteen! Pienen lapsen kanssa läheisyys ja sylittely on luontevaa, mutta kun lapsi kasvaa läheisyys ja sen tarve unohtuu liian monesti vanhemmilta. Kotoani on pereytynyt ajattelumalli että läheisyys ja toisen koskettaminen ei ole normaalia ja se onkin itselleni todella vierasta, toisen aikuisen ihmisen halaus saa jo hätkähtämään kauemmas.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei ole syliä, ei turvaa. On katkeruus, sairaus, loppunut rakkaus, pitkä avioliitto ja häpeä siitä etten vieläkään voi päästää irti, en selviä yksin. Sylin puute on aikaansaanut katkeruutta, häpeää, kateutta, huonoa itsetuntoa ja luulepa että sairaudetkin on, ainakin osittain, itkemättömien itkujen ja hellyyden häviämisen syytä. Peremmasta ei ole toivoa, sillä näin vanhana ei voi enää aloittaa uutta.

Vierailija (Ei varmistettu)

En usko että kukaan meistä selviää yksin. Ja kuten Nannakin sanoi, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa jotain uutta. Joskus voi aloittaa puhumalla. Jotta pääsee pahimmasta katkeruudesta. Itsetuntoakin voi parantaa vaikka ikää jo olisikin. Joskus pääsee alkuu vaikka pienellä muistilapulla jääkaapin ovessa: "Tänään olen tärkeä", "Minä selviän", "Olen upea ihminen" tai jotakin muuta. Tuntuu tyhmältä, tiedän, mutta joskus auttaa. Ei ehkä päivässä tai viikossakaan, mutta ajan kuluessa. Minäkin toivon, että löydät iloa ja valoa elämääsi. Ja ehkä jonkun joka pitää hyvänä. Ja arvokkaana ihmisenä. Sinäkin olet tärkeä! Olet tärkeä tänään ja huomenna.

Menneisyyttään ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteensa voi vaikuttaa!

ikinuori (Ei varmistettu)

Miksi ei? Koskaan ei ole myöhäistä! Aina on toivoa paremmasta!

Nanna H.
Oisko tulta?

En tiedä minkä ikäinen olet, mutta onko ihminen koskaan liian vanha aloittaakseen jotakin uutta edes pienessä mittakaavassa? Uusi ihmissuhde ja rakkaus on mahdollinen vaikka kahdeksankymppisenä, myöhemminkin. Vanha katkeruus voi tietysti olla uuden ilon tiellä. Tiedän, että katkeruudesta on vaikea päästä irti. Sylin puute aiheuttaa niin monenlaista murhetta niin kuin kuvailet, myös fyysistä sairautta. Toivon sinulle rakkautta ja syliä kaikesta huolimatta.

kesäheinä (Ei varmistettu)

Olen viimeaikoina surullisena pohtinut näiden lapsiin liittyvien tragedioiden kohdalla juuri sitä, miten yksin äiti on jäänyt ja minkalaista hätää ja turvattomuutta tuntenut, että on päätynyt siihen tilanteeseen, mihin on päätynyt. Mikä perustavalaatuinen oman arvottomuuden tunne siellä on taustalla ja ympärillä vain ymmärtämättömiä ihmisiä. Niin pohjattoman surullista. Voi meitä tämän ajan kylmiä ja kolkkoja ihmisiä, jotka emme uskalla nähdä toisten emmekä omaakaan hätäämme. Emme uskalla rakastaa itseämme, emmekä sen jälkeen pysty rakastamaan toisiamme. Emmekö voisi katsoa lempästi peilistä, että tämä hyvä, tämä on annettu ja eteenpäin mennään. Koska Elämä on vain tässä ja nyt.
Kiitos, että tuot myötätuntoisesti asiaa esille.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minua ei ole kasvatettu halaamaan, tai koskettamaan. En edelleenkään osaa halata, puolisoa ehkä, mutta välillä kavahdin hänenkin halauksessaan. En halaa vanhempiani tai sisaruksiani. Se olisi vain jotakin todella epäluonnollista. Isovanhempiani halaan nykyisin. Olen huomannut heidän kaipaavan sitä. Vanhustenhoitajana saatan silittää potilaitani. Kampaan hellästi hiuksia. Pidän kiinni. Osaa potilaista jopa halaan. Monen vanhuksen kivut ja ahdistus helpottavat kosketuksesta. Osa hoitajista kokee halaamisen ja "ei-hoitotoimenpide"-kosketuksen jotenkin epäasiallisena ja kiusallisena. Itse pidän sitä osana hoitotyötä, inhimillisyyttä. Tietenkin potilas pitää tuntea ennenkuin "tunkeutuu" turva-alueelle. Koen kuitenkin kosketuksen erittäin merkitykselliseksi.

Mutta miksi aikuisia on niin vaikea pitää sylissä ja halata?! Pitää olla joku äiti Amma jota saa ja pitää halata (häntä yhtään väheksymättä). Mutta mihin katoaa se aikuisten kosketus? Läheisyyden ja turvan kaipuu ei kai katoa. Aikuisen vahva ulkokuori ja pärjäämisentarve ehkä ovat liian vahva muuri. Ei uskalleta olla heikkoja. Onneksi saan halata mummujani lähes päivittäin....

Kommentoi