Kaunis aamuinen ajatus. ”Lähdetäänkö pienelle metsäretkelle?” Bongasin nimittäin facebookista, että ihan meidän lähellä on luontopolku. Mielikuvissani näin yhteistä kivaa tekemistä perheen kanssa, rentouttavaa luonnossa samoilua, ehkä poimittuja mustikoita ja käyskentelyn päätteeksi nautitut kahvit viereisessä turvemuseossa… 

”Lähdetäänkö pienelle metsäretkelle?” Vastaukseksi epämääräistä mutinaa. Muksu jo vähän innostuukin, mutta perheen ajokortillinen päästää ilmoille vaan tutun murahduksen ”ei nyt”. Ei sitten, joten päätän santsata kahvia. Ihmettelen, miten vatsani kesti edes sitä ekaa kupillista. Pakkohan se on heti testata, että miten käy sen seuraavan kanssa. Kahvia on alle sentti kupin pohjalla, kun muu perhe on yhtäkkiä jo ovella lähdössä sinne rentouttavalle metsäretkelle. Jumatsuikkeli, kohta ne on jo autossa, eikä mulla ole edes housuja! Miten tässä nyt taas kävi näin?

Ryntäilen holtittomasti paikasta a paikkaan b ja takaisin, koska en tiedä, miten saan itseni samoilukuntoon. Vatsa ilmoittaa olevansa olemassa. Ei nyt! No kyllä, juuri nyt. Selviydyn ekasta kipukohtauksessa vartissa. Pääsen etsimään reppua, johon saan mukaan kaikkea tarpeellista. Harjaan vähän hiuksia, suttaan vähän naamaa. Voihan siellä tulla vaikka joku vastaan! Alan olla valmis ja muut ovat istuneet autossa vasta alle puoli tuntia. Housuja mulla ei kyllä vieläkään ole ja se vatsa päätti, ettei ihan vieläkään kannata lähteä kauaksi vessasta. Kymmenen minuuttia vielä ja olen oikeasti valmis. Tosin, niin ärrimurrituulella, ettei tosikaan. Tämä oltais ehkä vältetty, jos ”ei nyt” olisi ollut vaikka esimerkiksi ”kohta”. Voin ainakin uskotella itselleni, että olisi… *irvistys*

Lopulta istun autossa ja puhisen. Hyvää rentouttavaa metsäretkeä me!

Puolessa matkassa muistan, etten ottanut kippoa mustikoille. Hyttysmyrkkykin on loppu. ”Otitko sateenvarjon?” No en perkele ottanut! Onneksi on puhelin, että saa edes kuvia. Ehkä nopeiten kierretty reitti ikinä, koska vatsassani muljuu ja hyttyset ovat sotajalalla. Hankaloittaa muuten huomattavasti kuvien ottamista, kun pitää koko ajan lätkiä toisella kädellä ihan kuin tennistä pelaisi. Takaisin autolla olen hiukset silmillä, joka paikka kutisten ja entistä stressaantuneempana. Tässä vaiheessa turvemuseon kahvilassa nautiskeltava kahvi ei kuulosta korvaani enää yhtään hyvältä, joten jätän väliin. 

Onneksi muksu kuitenkin tykkäsi. Mieskin hymyilee edelleen ja olihan siellä nyt pirun nättiä. Voisi ottaa uudelleen, mutta valmistaudun ensin kaksi päivää ja valelen itseni kaiken maailman myrkyillä.