Ladataan...

Tällä hetkellä yksi viikon kohokohdista on torstai. Koska silloin tulee Nelosella Stand Upia klo 21!!! Olen ollut stand upin fani siitä asti, kun televiossa esitettiin ensimmäisiä stand up- ohjelmia tv2:lla eli Act One!:a, Komiikkatehdasta ja muistaakseni joitain hyväntekeväisyysgaaloja, joissa esiintyi muun muassa stand up-tulokkaita ja drag queen-artisteja. Mieleen kirkkaasti on noilta ajoilta eli about 2000-luvun alusta jääneet vähän hömelöä, mutta teräviä arkisia ja yhteiskunnallisia huomioita esittävä Ismo Leikola, hassusti puhuva Tommi Mujunen sekä ilmeillään ja äänillään hauskuuttava Niko Kivelä. Muistan sisarusteni kanssa katselleeni nauhoilta (VHS!) aina vain uudestaan ja uudestaan tiettyjä pätkiä niin, että osasimme ulkoa Kivelän lumikkisketsit, Leikolan kodak-momentit ja Mujusen Matti Nykäs-imitaatiot. Oi niitä aikoja! Löytyyköhän niitä nauhoja enää kotoa? Niitä on välillä ikävä. Nauraminen kun tekee niiiiiiin hyvää.

Olen käynyt katsomassa stand upia myös livenä. Kokkolassa stand up-keikat ovat valitettava harvinaisuus, vain pari kertaa vuodessa. Onneksi on Youtube. Viimeksi tänään katsoin ja nauroin ääneen ensin uusintana torstain ohjelman Ruudusta ja heti perään parin tunnin ajan vanhoja Leikolan, Kivelän ja Mujusen pätkiä. Osan olin jo kuullut, mutta silti ne jaksavat naurattaa. Erityisnaurut saivat Leikolan biisiversiot, ne, joissa hän soittaa kitaralla ja laulaa tuttujen biisien sävelellä "vähän" muunnetuin sanoin. Mietin, miten yksinkertaista hauskuuttaminen ja hyvälle tuulelle ihmisen saaminen joskus on. Ainakin meikäläisen tapauksessa :D. Mikä aloitus lauantaipäivälle!

Ihan mikä tahansa ei kuitenkaan käy. Olen huomannut, että sytyn riimillisistä ja hyvin tauotetuista, tietyn rytmisistä sketseistä. Esimerkiksi edellä mainitut sen taitavat. Hauskan jutun voi pilata huutamisella, liian nopeasti kerrotulla jutulla ja liiallisella elehtimisellä, kuten Andre Wickström ja Mika Eirtovaara tekevät. Eivät uppoa meikäläiseen. Itsensä likoon laittaminen puree myös, samoin yllätyksellisyys. Pienen pureskelun jälkeen minusta tuli Mikko Vaismaan fani. Hänen kiminänsä, vääntelehtimisensä (pitkä mies kyseessä) ja itseironia vaan toimii. Yllätyksellisyyden mestari sen sijaan on viimeisimmän Naurun Tasapainon voittanut Matti Patronen. Jo hänen olemuksensa alkaa naurattaa. Ja ne jutut! Voiko yksinkertaisemmin juttuja kertoa? Jotkut sen vaan osaa! (Vai kertookohan jotain minusta?)

Tässä muutama hyvä pätkä edellämainituilta koomikoilta. Rentouttavaa viikonloppua kaikille!

-Katja

Ps. Varmaan huomasitte, että mainitsematta jätin kaikkien aikojen Stand up-komedian kuningas Sami Hedbergin. Ei varmaan tarvitse edes perustella hänen erinomaisuuttaan. Eli oikeastaan niitä parhaita suomalaisia koomikkoja olisi oikeasti kuusi ;)

Ladataan...

Nyt on sitten joulukuun ensimmäinen päivä. Sosiaalisessa mediassa se näkyy erilaisina joulukalenteripostauksina, kaupoissahan suklaa- ja tavarakalentereita on ollut viikkoja myynnissä ja vihdoin tänään on siis virallisesti lupa aukaista ensimmäinen luukku. Lapsena suosikkejani olivat tarrakalenterit ja eräs figuurikalenteri, josta sai muistaakseni erilaisia maatilan työmiehiä ja eläimiä. Se oli yllättävä ja erilainen perinteisiin versioihin verrattuna ja todella mieluinen. Lienevätköhän ne ukkelit enää tallessa...  Viime vuonna ostin arpakalenterin (ei voittoa)  ja sitä edellisenä vuonna tein miehelleni 24 erilaista punaista pussukkaa, joiden sisältö vaihteli joulukarkeista pieniin hierontahetkiin. Tänä syksynä en kaipaa suklaata enkä tarroja enkä jaksanut alkaa ideoimaan yllätyksiä, joten päädyin eilen hetken mielijohteesta taas arpakalenteriin. Eihän sitä tiedä, josko tänä vuonna onni nappaisi? Ainahan sitä saa haaveilla aurinkomatkasta pahimman pimeyden keskellä. Ja sitä paitsi, minusta joulukalenterin idea ei ole aina saada, vaan se jännitys, mitähän luukun alta tänään paljastuu?

Vaikka kalenteriasia on tälle joulua hoidettu, rupesin eilen paria blogia selatessani miettimään, millainen olisi minusta paras joulukalenteri nyt aikuisiällä. Olisiko se parisuhdeaikaa, hemmottelua tai pikkupalkintoja pitkin viikkoa? 

Ei. 

Asia, josta syksyn aikana olen joutunut (lue: vältellytkin välillä) joustamaan on kodin siivous ja kaappien järjestely. To do-listallani on vuoden takaisesta muutosta asti ollut järjestää eteisen komero kuntoon ja paperit kansioihin. Pidän siististä kodista ja järjestelmällisyydestä. En ylipuhtaasta kiiltokuvakämpästä ja arkistoista, vaan perussiivotusta, tavarat paikallaan, vaatteet pinoissaan ja roskat roskiksessa- tyyppisestä stailauksesta. Ei täällä pizzalaatikoiden ja villakoirien keskellä toki elellä, mutta kyllä sitä omaa jaksamista on varsinkin nyt loppuvuotta kohti joutunut säästämään pakollisiin hommiin, joihin tällä hetkellä ei puunaus tai organisointi kuulu. Onneksi mies jakaa kotityöt ja hänelle voi delegoida osan hommista. Siivousfilosofiaani on jo vuosia kuulunut hiljalleen paikka kerrallaan-systeemi eli en yleensä harrasta kokopäivän mittaisia siivousorgioita, mutta välillä sellainen perinteinen siivouspäivä vaan tekee hyvää sekä mielelle että kodille. Tulee hyvä fiilis, kun tietää tehneensä kotinsa eteen :). Tällä hetkellä selviytymiskeinonani on ajatella "kohta loppuu, kohta loppuu", mutta niin vain sitä joka viikolle tulee yllättäen lisähommia ja muutakin mietittävää kuin siivoustouhut. 

Niinpä minun joulukalenteritoiveeni tälle joulukuulle olisi oma joulutonttu! Joka päivä tonttu siivoaisi yhden nurkan ja komeron kerrallaan. Pyyhkisi pölyt, imuroisi, luutuasi, tamppaisi matot. Pesisi lavuaarin ja poistaisi kalkkitahrat. Tuulettaisi tyynyt ja peitot, vaihtaisi silitetyt puhtaat lakanat. Vaihtaisi myös uudet verhot ja pesisi ikkunat. Heittäisi turhat roinat mäkeen ja ehkä hakisi vielä kauniin kukkakimpun keittiönpöydälle. Ah, sellaisen tonttukalenterin minä haluaisin.

Kyllä, olen harkinnut siivoojan palkkaamista. Vielä tilanne ei ole akuutti, mutta hyvin voisin kuvitella ulkoistavani sen asian, josta itse en suuremmin pidä ja käyttäväni säästyvän ajan sitten johonkin muuhun. Hyvällä omallatunnolla. Teen jo paljon "ihan ite", joten en tarvitse sulkaa hattuuni vielä siivouksenkin osalta. No, katsotaan, miten naisen käy. Tätä vuotta ei ole enää pitkästi jäljellä. Selkeästi vauhtiväsymys alkaa painamaan näin loppuvuodesta ja epäselvät kuviot ensi kevään osalta kelluvat mielen päällä odottaen ratkaisuja. Onneksi kohta on joulu ja Suomi rauhoittuu hetkeksi. Myös minä.

-Katja

Ps. Joulupukki, toivon sinulta vähän lisävirtaa. Vanhoista paristoista alkaa puhti loppua.

Ladataan...
Onnellinen keho

 

Luen paraikaa asiantuntijuutta käsitteleviä artikkeleita verkkokurssin keskustelua varten, tarkalleen ottaen rutiinien merkityksestä huippuosaajaksi tulemisesta. Hymyilyttää, sillä teksti sopisi hyvin vaikkapa Instagramissa pyörivien sitaattitaulujen ja joidenkin treeniblogipostausten yhteyteen. Artikkelin kirjoittajat korostavat nimittäin harjoittelun, eivät niinkään motivaation, merkitystä. Mielestäni motivaatio on sanana jo ylikäytetty ja siksi itselle pelkkää diipadaapaa, tyhjää sisältöä. Sen sijaan sen avaaminen käytännön kielelle haluksi ja tahdoksi, pyrkimykseksi, eteenpäin pakottavaksi voimaksi kuulostaa osuvammalta. Harvemmin tulee sanottua "ei mulla oo motivaatiota" pohtiessa vaikkapa ulkoilun ja sisälle jäämisen välillä tai taistellessa itsensä kanssa kodin siivoamisesta tai itselle ajankohtaisesta opiskelusta. Sen sijaan totean monesti ääneen tai itsekseni, etten jaksa tai en halua, en tahdo, ei huvita jne. Siitähän siinä on kyse, eikä mistään turhanpäiväisestä motivaatiosta, plaah.

Palautetaan ihmiset maanpinnalle kuvittelemasta, että jokaisesta tulee supertaitava, mitä ikinä tekeekään. Ei esimerkiksi urheilijoiksi vain tulla paljon liikkumalla ja noudattamalla tietynlaista ruokavaliota tai ostamalla välineet viimeisen päälle. Ei tulla ei. Ja syy siihen on mielestäni juuri harjoittelemisessa. Päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, sateella ja paisteella, halusi tai ei.  Arkisia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi tänä aamuna olisin mielelläni jäänyt sänkyyn nukkumaan, mutta sen sijaan nousin väkisin ylös, tein aamutoimet ja lähdin ajoissa työpaikalle. Jos olisin jäänyt odottelemaan motivaatiota, olisin saanut jäädä sohvalle kahvikuppi kädessä pitkälle päivään. Ehkä iltaankin. Haluja kun olisi ehtinyt tulla ja mennä moneen kertaan ja suuntaan jos toiseenkin, haluja, jotka olisivat olleet voimakkaampia kuin pakkaspyöräily pimeässä. Toki sain hyvää fiilistä siitä, että lähdin ja työn touhuun päästyäni en aamun väsymystä edes muistanut. Olisin voinut valita toisin, mutten valinnut. Mikä minut sieltä sängystä ja sohvalta ylös ajoi? Motivaatioko? Ehei, pakotin itseni lähtemään. Pakko lähteä, jos meinaa hoitaa sovitut työt ja työllistyä jatkossakin. Toki haluan tehdä työn hyvin ja haluan pitää aamun tunnit oppilaille, mutta nämä halut eivät olleet ensimmäisenä mielessä. 

Minä tein itse valinnan, mitä haluja noudatan. Vai noudatanko mitään. Itse valitsin ja pakotin itseni ylös. Sitä rutiinit joskus ovat. Pakkopullaa, toistuvaa tekemistä, haluista riippumatta. Sitä kehittyminen vaatii, sitä tuloksien aikaansaaminen vaatii. On tehtävä töitä haluamansa eteen. Tottakai auttaa, että pohtii mielessään asioiden seurauksia, hyötyjä ja haittoja ja mahdollista vähän myöhemmin tulevaa mielihyvää. Mutta sillä hetkellä, kun se asia, mitä sinun tulisi tehdä,  ei olekaan vahvin halu, eikä ehkä huvita yhtään, on itse tehtävä päätös. Hypättävä kylmään veteen, epämukavuutta kohti, ja vain tehtävä se, mitä pitää tehdä. Halut seuraavat sitten perässä. Jos seuraavat. En usko, että kukaan urheilussa tai muussa menestynyt hihkuu riemuissaan joka kerta, kun treenaa.  Eivätkä endorfiinit ryöppyä aina. Suoritusten joukossa on varmasti niitä susikertoja ja hetkiä, jolloin manaa koskaan lähteneensä hommaan mukaan. Mutta sitten, kun tulee se superkerta, jolloin kaikki natsaa ja vieläpä edellisiä kertoja paremmin, onnittelee itseänsä hyvistä valinnoista ja on satavarma siitä, että tekee oikeaa juttua. 

By the way, ymmärtäähän kaikki, että sosiaalisessa mediassa tämä jälkimmäinen ylikorostuu?

Kaikilla on huonoja päiviä ja huonoja harjoituskertoja. Hetkiä, jolloin kyseenalaistaa kaiken. Jos isoja päätöksiä tekee näinä heikompina hetkinä, saattaa myöhemmin katua. Tai saattaa saada kimmokken etsiä itselleen muuta puuhaa. Nimittäin siinä vaiheessa, kun olet toistuvasti jättänyt lenkkarit naulakkoon, voit unohtaa maratonhaaveesi toistaiseksi. Hyväksi ei vain tulla tai synnytä, hyväksi tehdään. Huipuilla se tekeminen näyttää ehkä helpolta, mutta se johtuukin lukuisista ja lukuisista harjoittelutunneista, joiden aikana on noustu aloittelijasta edistyneeksi. Sieltä alhaalta ne huiputkin ovat kuitenkin ponnistaneet. Kiertotietä ei ole. 

Olen itse aloittanut ja lopettanut monia harrastuksia. Kokeillut ja kyllästynyt. Joka kerta olen törmännyt samaan asiaan: minun tulee olla valmis satsaamaan aikaani ja energiaani asiaan, jossa haluan kehittyä. Kestää se pakkokin. Ja niinpä vuosien varrella käteen on jäänyt vain kourallinen asioita, joita oikeasti haluan tehdä, joihin itseni pystyn pakottamaan ja joista saan hyvää fiilistä myös huonompina hetkinä. Minusta ei ole tullut balleriinaa, laulajaa eikä säbääjää. Sukset odottavat kellarissa ja salilla painot eivät nouse. Puolimaraton on jäänyt vain haaveeksi, vaikka juoksusta joskus todella paljon tykkäsinkin. Päiväpeitto ja sisustustyynyt ovat samat vuodesta toiseen ja ruoanlaittokin pyörii samojen ainesten ympärillä. En kehuskele kakuillani. Valokuvaus on uusimpia yrityksiä. Katsotaan, miten sen kanssa käy :D

Itselleni isoimpia oivalluksia on ollut päästää irti jatkuvan kehittymisen pakosta. Minusta ei tarvitse tulla huippuosaajaa kaikessa, mitä teen. Pääasia, että voin hyvin ja että minulla on sellaisia harrastuksia, joihin menen ja joita teen mielelläni. Joskus pienellä pakolla, mutta vain joskus. Ja mitä siihen motivaatioon tulee, en tarvitse sitä. Voitte pitää sloganinne. Minä valitsen itse.

-Katja

Pages