Puhu mulle rakkaudella

Vielä vuosi sitten naurahdin, jos joku kutsui minua ilkeäksi, pelottavaksi tai kylmäksi ihmiseksi. Joskus kavereiden kanssa saatettiin jopa vitsailla, että olen oikea Saatanan ruumiillistuma. Totta puhuen nautin siitä, jos joku erehtyi vittuilemaan minulle, sillä pääsin näyttämään ”taitoni” ja iskemään takaisin. En tykännyt yhtään, jos joku kuvaili minua söpönä, kilttinä ihmisenä…”söpöt ja kiltit on heikkoja, mä en oo heikko”. Aina piti esittää olevansa oikea kovanaama. Esittää, että ei minulla ole tunteita, joita voisi loukata. 

En ole koskaan ajatellut, että minua on koulukiusattu. Peruskoulussa sain päivittäin kuulla itsestäni puhuttavan kaikenlaista paskaa ja välillä porukka selvästi yritti provosoida minulta jonkinlaista reaktiota, ns. push my buttons, mutta luulin sen kuuluvan osaksi kaikkien koulunkäyntiä. Nyt myöhemmällä iällä olen vasta alkanut huomaamaan, miten suuri vaikutus tällaisella negatiivisella puheella on minuun ollut…

Ensinnäkin, en edelleenkään tykkää itkeä muiden nähden tai muutenkaan osoittaa kokemiani tunteita kovinkaan vahvasti. Tunnen, että tällaisella toiminnalla asetan itseni alakynteen; olen helppo saalis, johon iskeä. Peruskouluvuosina totuin siihen, että tunteiluun vastataan naljailulla. Parempi siis pitää tunteet omana tietonaan ja ilmaista niitä vasta, kun kukaan ei ole näkemässä. 

Toiseksi, kiinnitän yhä paljon huomiota omaan ulkonäkööni, yritän minimoida asiat, joista joku voisi heittää jonkin negatiivisen kommentin. Teinit ovat oikeita kusipäitä, jopa toisilleen…kouluaamuina mietin tarkkaan, minkälaiset vaatteet kouluun kehtaa laittaa, entä minkälaiset meikit ja kampaus…jne jne, sillä pelotti, että joku heittää ilkeän vitsin minusta ja saa koko porukan nauramaan. 

Kolmanneksi, minulla on vieläkin vaikeuksia luottaa muihin ihmisiin. Kertoessani jollekin jostain henkilökohtaisesta asiasta pelkään, että kyseinen henkilö tulee satuttamaan minua hänelle antamani informaation avulla. 

Neljänneksi, olen ”oppinut”, että porukassa on parempi pysyä hiljaa kuin ilmaista itseään. Olen muuten todella puhelias ihminen, mutta isommassa porukassa tykkään olla hiljaa, sillä ajattelen, ettei ketään oikeasti kiinnosta, mitä minulla on sanottavanani. Koulussa olin yleensä se, jota ei kuunneltu taikka huomioitu. 

Viidenneksi, en koskaan oppinut vastaanottamaan kohteliaisuuksia. Osaan vastata vittuiluun salaman nopeasti, mutta jonkun lausuessa minulle kohteliaisuuden menen täysin hämilleni. Ajattelen myös, että minua yritetään narrata…”ei tuo ihminen oikeasti ajattele minusta noin”….ja, että minusta halutaan hyötyä jotenkin…”mikähän syy nuihinkin kohteliaisuuksiin nyt on?”. 

Kuudenneksi, jätkät pelottavat minua edelleen. Okei, olen ihmiskammoinen muutenkin, mutta erityisesti nuoret miespuoliset ihmiset kammottavat minua. Peruskouluaikoina en koskaan tullut toimeen jätkien kanssa ja meidän kommunikaatio oli vain vittuilua puolin ja toisin. Pitkään elin siinä aatoksessa, että ei kukaan poika koskaan tule pitämään minusta tai olemaan mukava minua kohtaan.

Seitsemänneksi, muutuin pelkäämieni ihmisten kaltaiseksi. Erilaisuudesta mollattiin, joten oli parempi pyrkiä olemaan enemmistön kaltainen. En uskaltanut olla enää oma itseni, vaan survoin väkisillä itseni tiettyyn muottiin. 

Minuun kohdistuva negatiivinen puhe siis talloi itsetuntoni maanrakoon. Useat ihmiset ovat kertoneet minulle, kuinka he ovat pitäneet minua hyvin itsevarman oloisena, jopa hieman ylimielisenä ihmisenä, vaikka totuus on jotain aivan muuta. Tein tänään kolme itsetuntotestiä netissä ja näistä kaikista sain tulokseksi ”huono itsetunto”. Aloin miettimään, miksi itsetuntoni on jäänyt niin alhaiseksi ja tämä blogiteksti, jota juuri nyt luet, on tämän pohdinnan tulos. 

Entä jos minulle olisi puhuttu positiiviseen sävyyn, kehuttu sekä rohkaistu? Kantaisinko itseäni nyt ylpeydellä? Arvostaisinko ja kunnioittaisinko itseäni enemmän? 

Olen pyhittänyt tämän vuoden itseni kehittämiselle ja pyrkinyt vahvistamaan omaa itsetuntoani. Samalla olen huomannut, että minusta on tullut paljon ystävällisempi muita kohtaan. En enää koskaan halua olla se kovanaama, joka esitin olevani vielä vuosi sitten. Piilotin matalan itsetuntoni kovan kuoren alle ja ilmaisin epävarmuuteni ilkeyden muodossa. Nyt uskallan olla avoimesti epätäydellinen ihminen, ilmaista itseäni sellaisena kuin olen ja myöntää, että kiltit ihmiset ovat meistä kaikista vahvimpia. Tämä on kuitenkin kovan työn tulos, joka ei ole tapahtunut hetkessä, joten pyydän, puhukaa minulle, toisillenne ja itsellenne rakkaudella, sillä ihmismieli on herkkä ja sitä tulee käsitellä hellyydellä. 

IMG_20180923_171837_930.jpg

IMG_20180923_145956.png

Olen Alisa, tällainen kummallinen otus. Jos haluat kritisoida minua, niin ota yhteyttä ja keskustellaan siitä, miksi haluat viljellä negatiivisuutta positiivisuuden sijaan. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *