Teinikriiseilyä

18-vuotias tyttö istuu linja-autossa polvet koukussa rintaansa vasten ja antaa suolaisten kyynelten hyväillä poskiaan muiden oudoksuvista katseista huolimatta. Syvällä sisimmässä myrskyää pettymys…pettymys siitä, että hän ei ole vielä tarpeeksi aikuinen eikä saavuttanut elämässään suuria asioita. Sydän tuntuu raskaalle ja olevan täynnä itsevihaa sekä syyllisyyttä. Jatkuva rahan puute stressaa aiheuttaen julmia itsesyytöksiä. Hän on yhä riippuvainen vanhemmistaan ja se lietsoo sisällä vellovaa pahaa oloa entisestään. 

Välillä olo käy niin sietämättömäksi, että halu vahingoittaa itseään nostaa päätään. Tyttö ei ole tarttunut terään moneen kuukauteen, mutta päässä huutava ääni leimaa hänet epäonnistujaksi, jonka täytyy rangaista itseään. Joskus hän fantasioi paiskaavansa kämppänsä seinällä roikkuvan peilin palasiksi ja viiltävän ranteensa auki. Radikaali ajatus hätkähdyttää jopa tyttöä itseään. Hän ei ole koskaan mennyt mustelmia ja pintanaarmuja pidemmälle, sillä kipu ei ole hänelle nautinnollista, vaan tapa vaientaa päässä humisevat ajatukset. Tyttö miettii, kuinka paljon tästä päänsisäisestä kamppailusta näkyy ulospäin. Näkevätkö kanssamatkustajat kolkoista silmistä heijastuvan arvottomuuden ja avuttomuuden tunteen vai vain tunteellisen teinin? 

”Tää kaikki liittyy vaan sun ikäkauteen”, on lause, jota tyttö on saanut kuulla jo kyllästymiseen asti. ”Kyllä, olen teini ja kyllä, kärsin jonkinasteisesta identiteettikriisistä. Entä sitten? Tekevätkö nämä seikat ongelmistani jotenkin vähäpätöisempiä?”, tyttö miettii. Joillekin aikuistuminen vain on henkisesti raskaampaa kuin toisille. Saattaa jopa joutua hukkaan. Päähän tulvii kiperiä kysymyksiä ja kyvyttömyys vastata niihin häkellyttää. Ennen tyttö toimi muiden ohjeiden mukaan, mutta nyt hän on yhtäkkiä vastuussa itsestään ja elämästään sekä omaa päätäntävallan itseään koskevissa asioissa…pelottavaa. Tyttö ei enää tiedä kuka hän oikein on tai mitä hän elämältään haluaa. Ei hänen ennen tarvinnut miettiä näin suuria asioita, ne olivat ennalta määrättyjä. Nyt hänen tulisi löytää oma äänensä. 

Teini-ikä saattaa selittää osan ongelmista, mutta lause ”sä oot vaan normaali teini” ei niitä ratkaise. Jos tyttö on vain normaali teini, tarkoittaako se sitä, että nykyajan normaalit teinit ovat ahdistuneita ja masentuneita? Onko todella niin, että asiaa ei enää kyseenalaisteta, vaan se leimataan ikään kuuluvaksi? Vaatiko some ja yhteiskunta nuoria aikuistumaan yhä nopeampaa tahtia ja saavuttamaan suuria asioita heti nuorella iällä? 

Pahimman tunnemyrskyn laantuessa ja kotipysäkin lähestyessä tyttö ottaa ajatteluunsa realistisemman otteen. ”Mä oon vasta 18-vuotias, ihan teini vielä. Mulla kuuluu olla lupa vaellella ja etsiä itseäni muutama vuosi. Ei kukaan voi vaatia, että mulla olis elämä täydellisesti hallussa näin nuorella iällä, en edes minä itse. Ihme paineita kypsyä nopeesti ”aikuisten maailmaan”. Antakaa mun ajelehtia ja elää mun nuoruutta nyt kun mä vielä voin”, tyttö miettii ja huokaisee astuessaan ulos bussista.  

Tällainen oli eräs bussimatkani terapiaistunnolta kotiin.

Rakkain terveisin Alisa aka the teinikriiseilijä 

IMG_20181017_134410.jpg

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *