Ladataan...
Onnenpäivä

Toisinaan se treeni-into on meikäläiselläkin koetuksella. Varsinaisesta motivaation puutteesta ei kuitenkaan tällä kertaa ole kyse, päinvastoin. Motivaatiota ja tavoitteita olisi, mutta se jokin juttu on vaan viime aikoina treeneistä uupunut. Ja se juttu on oma mies.

Olemme treenanneet yhdessä yhdeksän vuotta, juosseet, pyöräilleet ja nostaneet rautaa. Välillä on sujunut, välillä ei ja kun toinen on hyytynyt, on toinen potkinut eteenpäin. Viime aikoina olen kuitenkin yhä useammin joutunut treenaamaan yksin. Pullistuneen välilevyn vaurioitettua jalan hermostoa, ei mies ole enää muutamaan vuoteen pystynyt osallistumaan juoksulenkeille tai pidemmille vaelluksille. Samainen vaiva yhdistettynä vanhaan olkapäävammaan on tämän tästä pakottanut miehen tauolle myös salitreeneistä ja lopulta viime syksynä rattiin nukahtanut autoilija oli lopettaa miehen urheiluharrastukset lopullisesti. Vaikka mies selvisikin tällistä lopulta vähällä, hajosi rytäkässä se ehjempi olkapää ja mahdollisuudet saliharrastamiseen kuihtuivat entisestään. Pyöräilyn jäädessä lopulta ainoaksi sellaiseksi harrastukseksi, jota pystyimme tekemään molemmat, loppui viimein sekin hauskuus, kun kiipesin vuorelle ja hajotin polveni. Se niistä yhteisistä pyörälenkeistäkin sitten.

Niin kurjia kuin kaikki terveysongelmat ja hajonneet paikat jo itsessäänkin ovat, latistaa treenifiilistäni vielä entisestään yksinäisyys. Treenaaminen on aina ollut meille yhteinen harrastus ja intohimo, jonka parissa olemme viettäneet valtaosan vapaa-ajastamme. Nyt kun lähden salille ja jätän miehen yksin kotiin, tunnen lähestulkoon syyllisyyttä. Tuntuu kurjalta, että se ennen yhdessä vietetty vapaa-aika kuluukin nyt erikseen ja epäreilulta, kun minä voin treenata ja mies ei. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka paljon koko homma harmittaa miehen puolesta.

Ei ole enää treenikuviakaan, kun ei ole kameramiestä!
 

Toki minä salitreenistä pidän edelleen, suoriudun yksin ihan hyvin ja peesaamaankin löytyy aina joku vieraileva uros, mutta silti kaipaisin omaa miestä kaverikseni. Tiedän, että moni haluaa tietoisestikin treenata ilman puolisoa - onhan suurin osa meidänkin perheriidoista saanut alkuunsa salilla adrenaliinin jyllätessä - mutta kaipaan siitäkin huolimatta miestä spekuloimaan, opastamaan, pelleilemään sarjojen välissä, peesaamaan ja auttamaan oudoissa liikekokeiluissa. Yksin salilla käyminen on vain.... no, salilla käymistä, hyvä jos ei nyt melkein tylsääkin. Ja se on muuten meikäläiselle ihan uutta se.

Pakko siis myöntää, että aina silloin tällöin tekisi kovastikin mieli jättää treenit välistä tai ainakin hoitaa ne alta pois tavallista nopeammin, jotta saisin työpäivän jälkeen viettää laatuaikaa miehen kanssa puuhaillen. Onneksi tilanne tästä vielä joskus parantuu, kunhan itse kunkin raajat on leikattu ja parsittu uudelleen kasaan.

Toivottavasti teillä muilla on treeni-into huipussaan ja treenikaverit terveenä. Meikäläisen treeni-into kamppailee täällä nyt vähän suurempien tunteiden kanssa, mutta onneksi mies potkii minua treeneissä eteenpäin puoli-invalidinakin ja on vähän sitä mieltä, että minun pitäisi oikeastaan treenata nyt kahden edestä.

 

 

Ladataan...
Onnenpäivä

En ole viime aikoina liiemmin salitreeneistä kirjoitellut. Syy on yksinkertaisuudessaan se, että bittitaivas tarjoaa ihan oikeita treeniblogeja niin paljon, ettei yleisen salijupinan kirjoittelu ole tuntunut minusta kovinkaan mielekkäältä. Todellisuudessa olen kuitenkin palannut jo syyskuun alussa totisten salitreenien äärelle yli kolme kuukautta kestäneen tauon jälkeen. Onnistuneen paluun myötä halusinkin poikkeuksellisesti jakaa kanssanne tämän hyväksi koetun ja hieman armollisemman treenitaktiikan, jolla pitää motivaatiota yllä treenirutiineja uudelleen käynnistellessä.

Pidemmältä salitauolta paluu on mentaalisesti äärimmäisen turhauttavaa ja vähän masentavaakin. Vanhat ennätykset ja treenipainot ovat edelleen tuoreessa muistissa, mutta rauta ei vaan nouse entiseen malliin vaikka kuinka irvistäisi. Niinpä sen sijaan, että ponnistelisi otsasuonet sykkien ylisuurien painojen kanssa heti ensimmäisestä päivästä lähtien, kannattaa lihojen kiusaaminen aloittaa rauhallisemmin.

Takanani on nyt nelisen kuukautta säntillistä, 5-6 kertaa viikossa punttitreenaamista. Koska en halunnut innostuksen kaatuvan heti alkuunsa oman heikkouden aiheuttamaan turhautumiseen, aloitin treenaamisen pyramidiharjoitteluna. Ideana on, että liikkeelle lähdetään kevyemmillä painoilla, mutta pidemmillä sarjoilla, seuraavalla viikolla sarjoja lyhennetään ja painoja lisätään jne:

Viikko 1: Sarjapituus 15 toistoa
Viikko 2: Sarjapituus 12 toistoa
Viikko 3: Sarjapituus 9 toistoa
Viikko 4: Sarjapituus 6 toistoa

Kuutta lyhyempiin sarjapituuksiin ei alussa kannata edes mennä, vaan kuuden toiston sarjojen jälkeen lähdetään sarjoja jälleen pidentämään:

Viikko 5: Sarjapituus 9 toistoa
Viikko 6: Sarjapituus 12 toistoa
Viikko 7: Sarjapituus 15 toistoa
Viikko 8 : Kevyt palautteluviikko

Kun toistomäärissä lähdetään kipuamaan takaisin ylöspäin, huomaa yleensä jo tuolloin, että pidempiä sarjoja jaksaa tehdä edelliskertaa suuremmilla painoilla. Ja tadaa, lihasmuisti ja hermotus alkavat vähitellen vetreytyä ja vanhat painot ja ennätykset pikkuhiljaa lähestyä! Itse olen viikolla kahdeksan pitänyt palautteluviikon, jolloin treenit ovat niin kevyitä, ettei lihasjumia synny lainkaan. Tämän jälkeen aloitetaan taas homma alusta, yleensä jo suuremmilla painoilla.

Uusien treenikuvien puuttuessa on tarjolla vain selkää.
 

Kunnianhimoisena otin syyskuussa tavoitteeksi päästä vanhaan penkkiennätykseen ja kyykkytulokseen vielä tämän vuoden puolella, mutta tässä vaiheessa vuotta on pakko myöntää, että mokomat lukemat taidetaan saavuttaa vasta tammi-helmikuussa. Etenkin kyykkytuloksen osalta saadaan ennätyksiä odotella vielä tovi kiukustuneen polven vuoksi. Tällä hetkellä tyydyn siis iloitsemaan siitä, että ylipäätään pääsen kyykkyasentoon. Vanhuus ei tule yksin.

Vaikka vielä neljässä kuukaudessa ei ihmevoimaantumista tapahtunutkaan, olen kokenut tämän olevan itselleni se mielekkäin tapa aloittaa säännöllinen ja tavoitteellinen salitreenaaminen uudestaan. Kannattaa siis pitää tämä astetta maltillisempi taktiikka mielessä jos olet aikeissa palata salille vaikkapa uuden vuoden lupauksen myötä.

Kivoja treenejä kaikille toivottaa hän, joka joulun ja flunssan kunniaksi viettää leppoisaa palautteluviikkoa.

 

 

Ladataan...
Onnenpäivä

Yli yhdeksän tuntia kestäneestä Saddleback Mountainin päälle tarpomisesta on nyt kulunut lähes kaksi viikkoa. Kun ensimmäisen palautumispäivän teemoja olivat ylenpalttinen väsymys, lonkkien jäykkyys ja yleisjumitus, ilmaantui pari päivää reissun jälkeen aivan uusia, vähän ikävämpiä ongelmia. 

Ensimmäisenä huolta aiheutti vasen jalkapohja, joka kipeytyi niin, etten voinut kunnolla kävellä. Vainoharhoissani muistin heti nuoruuden ja inttipoikien puheet marssimurtumista ja olin oitis varma, että kyse on nyt juuri siitä. Koska kävely- tai juoksulenkit eivät jalan kanssa tulleet kuuloonkaan, hyppäsin muutama päivä vuorelle kipuamisen jälkeen pyörän päälle ja kas kummaa, polvi tuntui polkiessa kovasti kummalliselta. Puolen tunnin ja yhden vuoren ylityksen jälkeen kumma tunne oli muuttunut lieväksi kivuksi. Argh.


Meillä urheiluporukoissa on sellainen tyhmä sanonta kuin: "Sillä se lähtee millä on tullutkin". Tätä urpoa logiikkaa käyttäen päätin mennä toiselle ja vielä kolmannellekin pyörälenkille, kunnes oli pakko heittää pyöräilyhanskat kehään ja todeta, että ei tämä kyllä hyvää tee. Polvi paukahteli oudosti, portaiden nouseminen sattui, istuminen sattui ja oikeastaan kaikki tekeminen, jossa polvi koukistui kävelyä enemmän, sattui. Ainoa positiivinen asia oli, että jalkapohjassa ollut kipu katosi polvikivun tieltä, joten kyseessä oli lienee vain jalkapohjalihaksen superjumi.

Mutta se polvi, hemmetti. Oikea polveni on aina ollut heikko kohtani ja muistan sen vihloneen jo teininä. En ole koskaan voinut tehdä syväkyykkyjä ja jalkaprässin sekä reidenojentajalaitteenkin olen suosiolla jättänyt melko vähäiselle käytölle. Lopulta yli kymmenen vuoden ihmettelyn jälkeen kävin viime talvena kuvauttamassa polveni, joka todettiin lievästi kuluneeksi ja lääkäri kehotti ottamaan kyykkäykset varovasti jatkossakin. Näistä kaikista ennusmerkeistä huolimatta, ei tullut edes mielen viereen, etteikö polveni kestäisi kävelyä. Okei, kävelyä vuorelle ja alas, mutta kävelyä kuitenkin.


Jääpussia polven päällä hautoessani olen nyt diagnosoinut ongelmaa Googlen avustuksella (mää mihinkään lääkäriin mene...) ja tullut siihen tulokseen, että hyvällä tuurilla kyseessä saattaisi olla vain polven ylirasittuminen, joka parantuu - yllätys, yllätys - rasittamalla polvea vähemmän. Niinpä olen nyt puhtaasti mututuntumalta asettanut pannaan kaikki ne lajit, jotka vähänkään tuntuvat ikävältä polven seudulla. Toisin sanoen, ainoat tavat harrastaa aerobista liikuntaa ovat nyt tasamaakävely ja crosstrainer, yyh

Vaikka polvessa ei mikään varsinaisesti rikki olisikaan, pelottaa nyt hieman, että vuorenvalloitukset ovat meikäläisen osalta ohi ja etten ehkä koskaan voi toteuttaa unelmaani Mount Whitneyn päälle kiipeämisestä. Tai juosta maratonia. Tai ajaa satoja kilometrejä pyörällä. Tai kyykätä 120 kilolla. Tai, tai, tai....äh. Tuntuu niin typerältä, että olen aina ollut enemmän huolissani kestävyyskunnosta tai voimasta ja sitten eteen nouseekin seinä mekaanisen vian muodossa. Kuntoa voi aina parantaa ja voimaa lisätä, mutta miten parantaa rähjääntynyt polvi?


No, eipä auta mennä asioiden edelle vaan katsoa rauhassa, että miten polvi toipuu, jos toipuu. Onkos teillä muilla ollut rasitusvammoja polvessa? Miten elo ja urheilu on suivaantuneen polven kanssa sujunut?

 

PS. Retkiseurueemme toisen osapuolen versio meidän vaellusretkestä on nyt julkaistu, joten käykääpä lukaisemassa juttu täältä.

 

Pages