20-Something Girl vs. 30-Something Woman (OSA 1)

Jos täytyy nimetä yksi positiivinen asia, tämän koronapandemian keskellä, on se ehdottomasti pysähtyminen. Pysähtyminen tärkeiden asioiden äärelle, ajan viettäminen läheisten kanssa, vaikkakin se tapahtuukin nyt etänä sekä pienten asioiden arvostaminen. Kävelylenkki raikkaassa ilmassa aamuauringon paistaessa silmiin. Uunituore croissant ja lämmin tee nautittuna omalta parvekkeelta. Rauhallinen kropan herättely olohuoneen matolla kissan käyttäessä sinua henkilökohtaisena kiipeilytelineenä. Olisinko osannut nauttia tästä yhtä paljon vaikka kaksikymppisenä, huomasin yhtäkkiä ajattelevani. Oma täydellisyyden vaatimuslistani on muuttunut hyvinkin paljon siitä, mitä se oli silloin versus nyt, kun kohta kolkutellaan jo neljänkympin portteja. Ainakin nämä asiat ovat muuttuneet.

Katarzyna Grabowska

Ulkonäköpaineet

Välillä kaipaan kaksikymppisen hehkuvaa ihoani ja nopeasti palautuvaa kroppaa, mutta en todellakaan kaipaa niitä massiivia ulkonäköpaineita. Koko kaksikymppisen elämäni oli yhtä kuin tekoripset, tekokynnet, nonstop rusketus, mustat hiustenpidennykset, raskas meikki ja vielä raskaampi asenne. Osa menee esiintyjän ammatin piikkiin, mutta mukana oli myös aimo annos epävarmuutta. Muistan miettineeni kelpaanko kenelläkään, jos riisun ulkokuoren jonain päivänä pois?

Ramppasin salilla, vaikka vihasin sitä. Kontrolloin kaikkia syömisiäni. Vihasin itseäni ja purin pettymyksen itseeni osoittamalla vihan toisiin ihmisiin. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet täysin erilaiset. Olen opetellut rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen. Likinäköisenä, ohuttukkaisena, muhkuraisena ja kalpeaihoisena naisena, joka on varustettu isoilla reisillä ja vielä isommilla rinnoilla ja takamuksella. Rypyt, juonteet ja ihon virheet ovat osa elettyä elämää ja se on ihan okei. Nykyään ihastelen mitä kaikkea kroppani jaksaa ja pystyy tehdä. Ja hei, ulkokuorikin on riisuttu ja arvatkaapa mitä? Minä kelpaan juuri sellaisena kuin olen.

Elämä somefiltterin läpi

Olen hyvin onnekas, että sosiaalinen media, Facebook etunenässä, tuli elämääni vasta 25 ikävuoden jälkeen. Sain siis elää hyvin suojatun nuoruuden. Elämää ei tarvinnut lavastaa kenellekkään vaan sitä sai rauhassa sekoilla ja kasvaa aikuiseksi. Facebookin alkuaikoina viihdyttivät lähinnä typerät kirjoitukset ihmisten seinällä ja erilaiset testit. Väitän että Facebook näin koronan alla, on taantunut kaikkine haasteineen hyvin lähella sovelluksen alkuaikoja eli vuosia 2007-2009. Ilmainen aikamatka, olkaa hyvät.

Kolmekymppisen elämä onkin ollut pitkältä monen sovelluksen hallintaa. On asiantuntijaroolia Twitterissä ja LinkedInissä, on täydellisiä valokuvia Instagramissa ja sosiaalista kanssakäymistä Facebook ryhmissä ja verkoistoissa. Snäppiin en ikinä hurahtanut eikä TikTok toistaiseksi kiinnosta yhtään. Somessa tuli yhteen aikaan vietettyä hyvä osa päivästä. Jokainen hetki ja muisto piti tallentaa heti, koska kuinka muuten ihmiset tietävät että sinäkin olet ollut konsertissa, ensi-illassa, viettämässä romanttista ystävänpäivää… Nyt kun työni on melkein 90% somea, niin arvatkaapa jaksanko viettää siellä yhtään vapaa-aikaa? Enpä juuri. Käytän somea lähinnä keskuteluihin ystävieni kanssa näin koronan alla ja se riittää mainiosti.

Roberto Nickson

Uni versus valvominen

Kaksikymppisenä oli sen verran järkyttävä FOMO päällä, että viimeinen asia mihin halusin käyttää arvokasta aikaani oli nukkuminen. Valvominen oli uusi musta. Arkena juoksin aamulla kouluun, sieltä töihin illaksi tai tanssitreeneihin ja sen jälkeen tapaamaan kavereita. Viikonloppuna juoksin koulusta töihin, töistä tanssikeikalle, sieltä kotiin ”nukkumaan” pariksi tunniksi ja aamuvuoroon töihin ja sama rundi uudestaan. En enää pystyisi samaan.

Nykyään unirytmin ylläpitäminen on kaikki kaikessa. On laventeliöljyt, huoneen tuuletukset, diffuuserit, pimennysverhot ja sotilaallisen tarkat nukkumaanmenorutiinit. Kaksikymppinen minäni järkyttyisi pahasti ja pitäisi minua tärähtäneenä. Se sama tyttö, joka joskus nukkui meikit päällä bilevaatteissa olkkarin sohvalla, koska ei jaksanut raahautua makuuhuoneeseen. Kolmekymppinen minä taas ei pystyisi toimimaan valvoneena. Mikään ei starttaa uutta päivää niin hyvin kun hyvin nukuttu yö. Vähintään kahdeksan tunnin yöunet ovat se uusi musta.

Näin se mieli muuttuu vuosien saatossa. Onneksi en ole se levoton parikymppinen ikiliikkuja ja kyläluuta. Tuntuisi tämä vapaaehtoinen eristäytyminen muista ihmisistä maailmanlopulta. Tähän postaukseen on sen verran paljon kirjoitettavaa, joten toinen osa on vielä tulossa. Mutta sitä ennen kiinnostaa toki kuulla sinun mielipide. Mitä asioita kaipaat nuoruusvuosilta? Mistä asioista olet luopunut ilolla?

Tätä kirjoittaessa soi: Dusty Springfield – Yesterday When I Was Young

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *