Aniara

“Now we have fathomed what our space-ship is
– a tiny bubble in a glass of God.”
Harry Martinson, Aniara

Ehdimme osallistumaan Espoo Cinéen festivaalin viimeisenä päivänä. Viikko oli sen verran täynnä tapahtumia, että meinasi tämäkin vuosi jäädä väliin. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että koko elämäni Espoossa asuneena, en ole koskaan aikaisemmin käynyt muistini mukaan Espoo Cinéssa. Nyt on tämäkin vahinko korjattu ja vielä millä elokuvalla. Edelleen tärisyttää. Katsopa ensin traileri ennen kuin jatkat lukemista.

Elokuva perustuu Harry Martinsonin avaruusrunoelma Aniaraan, joka ilmestyi jo 1956, mutta sen teemat ovat nyt vielä ajankohtaisempia kuin tuolloin. Koko elokuvan läpi katsoja joutuu miettimään isoja kysymyksiä. Mitä on hyvä elämä? Missä vaiheessa toivo loppuu? Onko elämää toivon jälkeen? Onko minun kokemuksilla merkitystä ympäröivään maailmaan?

Pella Kågerman & Hugo Liljan ohjaamassa elokuvassa maapallon on tuhoutumassa, ja avaruusalus Aniara kuljettaa ihmisiä kohti uutta elämää uudella planeetalla. Edessä piti olla vain muutaman viikon matka Marsiin, mutta pieni törmäys suistaa aluksen kurssiltaan kohti äärettömyyttä. Kuinka modernin kulutusyhteiskunnan läpihemmottelemat ihmiset selviävät, kun toiveikkaan tulevaisuuden täyttääkin yhtäkkiä epätietoisuus?


Kuva lainattu Magnolia Picturesin Press kitistä.

Aniara sisältää ihmiselämän koko tunneskaalan; on uskoa, toivoa, rakkautta. Mutta myös pelkoa, vihaa ja epätoivoa. Ruotsalais-tanskalainen scifidraama koskettaa realistisuudellaan. Mikäli emme pidä yhteisestä kodistamme huolta, meillä on kaikilla edessä Aniaran maalaama maailmankuva. Marsin asuttaminen ei välttämättä edes ole vaihtoehto.

Aniaran vaikuttavimman roolityön tekee tekoäly Mima, joka käyttää ihmisten kollektiivisia muistikokemuksia luodakseen aistielämyksen maapallosta, silloin kun asiat olivat vielä hyvin. Mima tuo lohtua, silloin kun mitään muuta ei enää ole jäljellä. Me ihmiset olemme kuitenkin ahneita emmekä opi millään.Varoituksista huolimatta haluamme itsekkyydessämme tuhota ja kuluttaa kaiken minkä vaan voimme.  Miman ylikäyttö sekä ihmisten lukuisten traumojen käsittely saavat Miman lopulta tuhoamaan itse itsensä. Tekoälylläkin on rajansa.

Lähdimme elokuvasta epätodelliseen maailmaan. Ulkona oli valoisaa. Pikkulinnut lauloivat. Tunsin pienen tuulenvireen kasvoillani. Teki mieli itkeä. Miksi otamme kaiken itsestäänselvyytenä? Miksi on niin vaikeaa olla kiitollinen pienistä asioista? Miksi mikään ei koskaan riitä?

”Man. The king of ashes. The cruelty of space does not surpass that of man.”
Harry Martinson

Tätä kirjoittaessa soi: Gustav Holst – The Planets

kulttuuri runot-novellit-ja-kirjoittaminen leffat-ja-sarjat suosittelen
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *