Kiitollisuus, tuo katoava luonnonvara

Katselin Ensitreffit alttarilla-ohjelmaa. Siinä yksi osallistujista toisti hääpäivänään useaan otteeseen, kuinka suunnattoman etuoikeutetulta hänestä tuntuu, että juuri hän on sellaisessa tilanteessa, missä hänelle on matchattu asiantuntijoiden avustuksella sopiva puoliso. Että juuri hän on niin etuoikeutettu, koska on saanut puolisokseen aivan mahtavalta vaikuttavan tyypin. Hänen reaktionsa kosketti. Kuinka usein pidämme esimerkiksi parisuhdettamme ja kumppaniamme itsestäänselvyytenä? Puhumattakaan muista asioista.

Kuva: Gabrielle Henderson

Kauan aikaa sitten, joka tuntuu nyt kuin toiselta elämältä, seurustelin lyhyen aikaa Brasiliasta kotoisin olevan esiintyjän kanssa. Hän asui Rio de Janeirossa slummikylässä, minä Espoon Westendissä. Elämäntilanteemme olivat täysin vastakkaiset. Tapasimme Ruotsissa, sillä hän oli tullut Pohjoismaihin esiintymään. Hänen kanssaan viettämästäni ajasta, ymmärsin enemmän kuin koskaan aikaisemmin, miten hyvin meillä täällä Suomessa asiat ovat.

Tässä muutama esimerkki tuolta kesältä. Olin juuri täyttänyt kolmekymmentä ja hän oli minua muutaman vuoden nuorempi. Minulla oli asunto, jonka omistin yksin. Hän iloitsi, kun pääsi kotimaassaan muuttamaan asunnon ja varaston välimuotoon, johon sai vihdoinkin kalterit ikkunaan. Ikkunalaseihin hänellä ei ollut varaa. Minulla oli useampi pankki- ja luottokortti. Hän sai kuukausipalkkansa käteisenä, kun meni Tukholman päässä pomonsa puheille silloin kun edellinen nippu loppui.

Minulla oli lukiotodistuksen lisäksi pari tutkintoa suoritettuna sekä palkallinen loma töistä. Hän ei ollut opiskellut kuin pakollisen määrän ja mennyt sitten sirkukseen töihin, jossa hänestä koulutettiin esiintyjä. Jopa meidän esiintyjien työsuhteet poikkesivat toisistaan. Lomaltapaluuraha, 5 viikkoa palkallista lomaa, maksulliset harjoitukset olivat kaikki hänelle utopiaa. Työterveydestä hän ei ollut kuullutkaan. Vakuutuksiin hänellä ei ollut varaa. Hänellä oli lapsia, jonka koulutustaso tuskin muuttuisi yhtään erilaisemmaksi kuin hänellä itsellään oli ollut. Minä en kuuna päivänä olisi suostunut hankkimaan lapsia sellaisiin olosuhteisiin.

Kuva: STIL 

Hän oli erityisen ylpeä passistaan. Hän oli sukunsa ensimmäinen, joka pääsi matkustamaan maansa rajojen ulkopuolelle. Minulla on ollut passi syntymästäni asti. Ensimmäisen ulkomaanmatkani tein taaperona, kun muutimme Suomeen. Minun passilla pääsee ongelmitta lähes mihin maahan tahansa. Hän ei välttämättä koskaan enää pääse ulkomaille, kun esiintyjän ura loppuu.

Hän istui täpötäydessä bussissa jokaikinen päivä kaksi tuntia menomatkalla töihin ja 2,5 tuntia ruuhkassa palatessaan kotiin. Minä hermostuin, kun jouduin odottamaan 8 minuuttia, kun edellinen bussi ehti livahtaa nenän edestä. Työmatkani kesti 45 minuuttia. 20 minuuttia jos menin autolla, sillä minulla oli siihen mahdollisuus.

Minä olen valkoinen nainen. Hän on musta mies.

Verrattuna moneen muuhun maahan, meidän lintukodossamme on paljon etuoikeutettuja. Ymmärrämmekö sen? Olemmeko kiitollisia siitä, miten hyvin kaikki perusasiat täällä on?

Missä asioissa sinä tunnet olosi etuoikeutetuksi?

Tätä kirjoittaessa soi: Pulp – Common People

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *