Kirja kassiin ja biitsille!

Kaikki auringonpalvojat ovat huokaisseet helpotuksesta, sillä kesäkuu on hemmotellut olan takaa. Inspiroiduin suuresti Eeva Kolun puistokassista, joka odottaa ulos lähtöä aina valmiina. Miten ihana idea varsinkin sellaiselle ihmiselle, joka etsii pienen ikuisuuden kaikkia mukaan tarvittavia asioita. Miten voikaan olla aina niin ettei sitä auronkorasvaa, vilttiä ja hattua ikinä löydä kun niitä eniten tarvitsee? No eipä ole sitä ongelmaa, kiitos puistokassin. Vesipullo laukkuun, jotain lukemista ja menoksi. Kaikki muu on eteisessä jo valmiina.

Omaan puistokassiin sujautin tällä kertaa kaksi erilaista teosta. Sisko Savonlahden esikoiskirja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli aivan mahtava. Samaistuin täysillä lähes kolmekymppisen stadilaissinkun elämäntuskaan. Lakoninen, oivaltava teksti vei mennessään ja tunsin tutun piston sisälläni, kun lähes jokaisessa kappaleessa nousee tuttu kysymys. Mitä tässä elämässä pitäisi oikein tehdä? Jos olet ollut Tinder-deiteillä, työtön, lainannut rahaa vanhemmilta, eronnut, kärsinyt urakriisistä, käynyt psykologilla niin tämä kirja on sinua varten. Itsehän rakastin päähenkilön rakkautta sipseihin. Kävin saman addiktion läpi edellisen eron yhteydessä. Nauroin joka kerta pissat housuissa, kun sipsit mainittiin.

Toinen teos tarttui mukaani henkilökohtaisista syistä. Minua ja Antti Holmaa yhdistää yksi asia. Jaamme kotimme ranskalaisen miehen kanssa. Holma kutsuu omaansa ranskanperunaksi. Minä omaani ranskikseksi tai ranskanpullaksi. Kun Ylen toimittajan Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin teos ilmestyi, tiesin heti että tulen lukemaan sen vielä. Kirja paljastaa totuuksia ranskatar-myytin takaa.

Minulle kaikki ranskalaiset naiset ovat edustaneet aina tyylikkyyttä ja rentoutta. He ovat siroja, heidän vaatekaappinsa on très chic ja he voivat syödä ja juoda mitä tahansa ilman että heidän vyötärönmittansa ikinä kasvaa punkeron mittoihin. He ovat sivistyneitä, heillä on luontaista charmia ja ranskalaiset miehet pitävät heitä vastustamattomina. He ovat kaikkea sitä mitä minä en ole, mutta haluaisin olla. Vai ovatko sittenkään?

Kun ensimmäisen kerran kuvailin mielikuvaani ranskalaisista naisista miehelleni, hän tikahtui nauruun. Ehkä Pariisista kertovassa fiktiivisessä elokuvassa, ei tosielämässä, kuului vastaus. Ranskalaiset naiset ovat hulluja, temperamenttisia ja todella epäsiistejä. Täydelliseen mielikuvaani tuli valtaisa särö emmekä koskaan enää puhuneet aiheesta. Ennen kuin luin Annastiina Heikkilän kirjan.

Heikkilä pohtii ajankohtaisessa tietokirjassaan paitsi #metoo-kuohunnan ranskalaisia piirteitä, myös klassisia mielikuvia ja stereotypioita ranskattarista sekä nykypäivän ranskalaisen naisen asemaa. Tiesittekö että monikulttuurisuudestaan huolimatta, Ranskan mediassa ei edelleen nähdä värillisiä naisia kuin todella harvoin? Värilliselle naisnäyttelijälle tarjotaan todella usein vain stereotyyppisiä sivurooleja, ei päärooleja ollenkaan.

Ylipainoisia ja ikääntyneitä syrjitään armotta työelämässä. Enkä tässä edes viitsi käydä läpi eri uskontojen aiheuttamaa polemiikkia. Mon Dieu sentään, jos edes erehdyt käyttämään huivia työpaikalla. Kirja oli todella virkistävää luettavaa. Tämän jälkeen et todellakaan pidä suomalaisia naisia junttikansana. Mehän olemme suorastaan ylivertaisia. Ainakin mitä tulee tasa-arvoiseen kulttuuriin ja kanssakäymiseen vastakkaisen sukupuolen kanssa. Hyvä me! Tyylivinkit aion silti jatkossakin kopioida Pariisin siskoilta.

Tätä kirjoittaessa soi: Madeleine Peyroux – J’ai deux amours

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *