Sängyssä Antti Holman kanssa

Raflaavasta otsikosta huolimatta palaamme ensiksi 2000-luvun alkupuoliskolle pieneen Kruununhaassa vaikuttavaan baariin. Ystäväni työskenteli siellä baarimikkona ja minä notkuin harva se päivä (tai ilta) kyseisessä juottolassa joko kahvilla tai kuivalla omenasiiderillä. Olinhan aloitteleva toimittajaopiskelija ja uskoin vakaasti, että kaikki oppimisen arvoinen tuli koulun ulkopuolelta, sieltä missä ihmiset oikeasti olivat. Ystäväni työkaverina oli maailman hauskin poika, jonka juttuja nauroimme pissat housussa. Komeakin se oli kun mikä, muistan kuolanneeni.

Tuo poika oli silloin ihan vaan Antti. Ei koko kansan Kissi Vähä-Hiilari, ja vielä vähemmän se Cheekin näyttelijä. Minun muistamani Antti oli huumorintajuinen, välillä todella törkeä suustaan, sarkastinen, kuiva, vittumainen ja täysin valloittava persoona. Mietin silloisen poikaystäväni kanssa, joka oli Antin suuri fani, että tuosta miehestä tullaan vielä kuulemaan. Tuollainen karisma ei jää piiloon baaritiskin taakse. Eikä se jäänytkään.

Hyppäys takaisin nykypäivään. Kiitos sosiaalisen median, jokainen halukas on päässyt jättämään viestejään Antille suoraan Instaan Auta Antti -podcastia varten. Sadat tuhannet ovat seuranneet hänen parisuhdettaan Emmanuel Ceyssonin eli tuttavallisemmin ”ranskanperunan” kanssa samaisessa sovelluksessa. Kaikkihan sen Holman Antin tuntevat, vai tuntevatko sittenkään? Avasin mielenkiinnolla Antin neljännen teoksen Kaikki elämästä(ni). Se on ollut lomautuslukemista -hyllyni ykkösenä. Sitä ennen vaihdoin petivaatteet ja sukelsin Antin kanssa puhtaisiin lakanoihin. Tälläinen nostalgiamatka ansaitsee vain parasta.

Kuva: Beazy 

Holma ei petä tälläkään kertaa. Antti johdattaa minut hengästyttävälle matkalle Sonkajärveltä Helsinkiin, Lontoosta New Yorkiin. Tutuksi tulevat isot teemat: kadonneen luovuuden etsiminen, häpeän pelko ja oman paikkansa löytäminen maailmassa. Teksti on nopeatempoista, suoraa ja helvetin hauskaa unohtamatta loistavaa pohdintaa. Kirjan parasta antia on puolisolle ja rakkaudelle omistetut luvut. Jos joku kirjoittaisi minusta niin raivorehellisen kauniisti, en kaipaisi enää mitään romanttisia eleitä koskaan. Itkin, nauroin ja hymyilin onnesta.

Holman kirja on autofiktiota, mutta se tuntuu vahvasti omaelämäkerralta. Mikä olisi tietenkin ikävä asia niille onnekkaille kirjan hahmoille, joita käsitellään kirjassa suorasukaisen tylysti. Voin vain kuvitella tekstiviestitulvaa, jossa kaikki ovat vuoronperään kysyneet Antilta, että perustuuko toi hahmo muhun. Toisaalta esimerkiksi suomalainen elokuvabisnes tunnistaa itsensä alla olevasta kappaleesta varmasti ja hyvä niin.

”En jaksa alkaa käydä läpi suomalaisen elokuvan rahoitusrakenteita, sitä toivotonta, upottavaa esterataa, josta ensin on löydettävä tuottaja suomalaisista tuotantoyhtiöistä, jotka ovat joko selvitystilassa tai sitten johdossa on kasvua tavoitteleva kullinhajuinen setä, jonka ainoana tavoitteena on olla isompi kuin viereisen talon pallinhajuinen setä. Seuraavaksi täytyy taklata kanava ja levittäjä ja lopuksi tärkeimpänä kaikista loppuvihollinen, eli Suomen elokuvasäätiö, jossa rahaa jakavat epäonnistuneet, eläkeputkessa olevat elokuvantekijät vallastaan humaltuneina.”

All in all. Todella helmi teos. Jatkoon! Löytyykö muita Antti Holman faneja sieltä ruudun takaa?

Tätä kirjoittaessa soi: Emmanuel Ceysson, Orchestre Régional Avignon Provence, Samuel Jean – Harp Concerto in C Minor: II. Adagio

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *