Avainsana: kirjat

Tuntuuko seuraava käytös tutulta? Ohitat toisen kokemuksen ja teet asiasta oman tulkinnan, jonka mukaan toimit. Alat neuvoa toista kuuntelematta ongelman ydintä. Toivot, että kumppanisi lukisi ajatuksesi ja tietäisi miten toimia ilman että häntä pitää siinä ohjeistaa. Vuorovaikutustaitoja voi opetella ja oikein käytettynä ne voivat pelastaa monta ihmissuhdetta.

Ernest Hemingway kirjoitti: Jos on ollut tarpeeksi onnekas saadakseen elää nuorena miehenä Pariisissa, niin minne ikinä loppuelämänsä ajan meneekään, säilyy se mukana, sillä Pariisi on yhtä liikkuvaa juhlaa. Olen niin samaa mieltä. Kävin ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 2014 ja rakastuin kaupunkiin siltä seisomalta. Pariisi on hengästyttävä, likainen, loistelias, kiireinen, utelias ja täynnä unelmia, jotka odottavat toteutumista. Se on samaan aikaan sykkivä ja verkkainen. Pariisista joko pitää tai ei. Minä rakastan.

Candace Bushnell julkaisi viime vuonna kirjan Onko vielä Sinkkuelämää? Siinä kirjailija tekee paluun New Yorkin deittimarkkinoilla, tällä kertaa katsellen niitä viisikymppisten lasien läpi. Ajatellaanpa keski-ikäistä Carrietä, joka on käynyt läpi avioeron, joutunut etsimään uutta kotia kaukana keskustasta ja miettimään urapolkunsa uudelleen. Miten herkullinen lähtökohta ja vielä ikäryhmältä, joka edelleenkin usein pyyhitään piiloon populaarikulttuurista.

Jenni Janakan ajatus Röyhkeyskoulusta syntyi erään palaverin yhteydessä, kun Janakka jutteli toisten naisten kanssa työelämästä. Keskustelussa toistuivat kaikille meille naisille tutut lauseet, kuten "En mä sit kehdannut..." ja “Olis siinä kai sit pitänyt...". Tiedätkö sen tunteen, kun kovasti haluaisit lähteä tavoittelemaan unelmaasi, oli se sitten tietty työpaikka, uusi harrastus tai vaikka parisuhde, mutta arkailu ja itsensä epäileminen torpedoivat ajatuksen heti alkumetreille? Jenni Janakka tietää miltä se tuntuu ja siksi hän päätti tehdä asialle jotain. Röyhkeyskouluna alkaneen kurssin anti on nyt saatu kirjan kansien väliin ja hyvä niin. Tämä kirja on nimittäin helmi!

Oma kehosuhteeni on aina ollut ongelmallinen. Tanssiessa ammatikseni tunsin aina olevani arvostettu vain toisten silmien kautta. Olen rääkännyt, kiusannut ja piinannut kehoani lukemattomia kertoja. Olen rankaissut kehoani, vihannut sitä ja toivonut parempaa ulkomuotoa niin kauan kuin muistan.

On vaikuttajia ja sitten VAIKUTTAJIA. Olen jo vuosia seurannut Instagramissa @yoga_girl nimistä inspiraatiotiliä, jonka takana on vuonna 1988 syntynyt ruotsalainen Rachel Brathen, joka asuu nykyään Aruballa miehensä ja lapsensa kanssa. Olen tavannut Rachelin livenä Aruballa ja voin sanoa, että hän on juurikin niin suorapuheinen ja rehellinen kuin instatili antaa ymmärtää.

Japanilaisten mukaan jokaisella on oma ikigai eli niin sanottu tekemisen ilo elämässään, syy olemassaoloomme. Ranskalaiset kutsuvat sitä hienostuneesti nimellä  raison d'être. Osa meistä on jo löytänyt oman ikigainsa, toiset etsivät sitä vimmatusti edelleen. Kaikilla meistä on avaimet pitkään ja onnelliseen elämään, mutta se vaatii vähän itsetutkistelua. Sana ikigai muodostuu sanoista iki, joka tarkoittaa elämää ja sanasta kai, joka tarkoittaa omien odotusten ja toiveiden toteuttamista. Jos olet löytänyt oman ikigaisi eli suuren intohimosi, elät todennäköisesti sisältörikasta ja onnellista elämää. Jos vielä hapuilet sitä omaa polkua etsiessäsi, niin minulla on sinulle loistava kirjasuositus.

Molemmat ukkini ovat kokeneet sodan. Toinen Suomessa, toinen Venäjällä. Ajanjaksolle tyypillisesti kumpikaan miehistä ei kokemuksistaan juurikaan puhunut. Molempien perheet ja erityisesti suvun naiset joutuivat käyttämään kaiken luovuutensa, jotta pystyivät ruokkimaan ja vaatettamaan perheensä hädän keskellä. Vietin lapsuuteni 80- ja 90-lukujen vaihteessa, kun Suomeen iski lama. Muistan äitini hädän, kun hän pelkäsi työpaikkansa puolesta, joka melkein meni alta. Muuten kuulun siihen onnelliseen joukkoon, joka ei ole koskaan joutunut pelkäämään omien sukulaisten henkien puolesta tai katsomaan sodan kauheuksia silmästä silmään.

Harva kirja saa aikaan minussa fyysisen reaktion. Sain vihdoin käsiini Tara Westoverin Opintiellä- teoksen (kiitos kirjaston jonotuslista!), jonka luin yhdeltä istumalta. Kun pääsin viimeiselle sivulle tärisin jo horkassa. Olin itkenyt ja nauranut läpi muistelmateoksen. Paikoitellen olin valmis jättämään kirjan kesken, sillä niin kovaa raivoa tunsin Taran perhettä kohtaan. Minkälaista julmuutta ihminen kykenee osoittamaan omia lapsiaan ja sisaruksiaan kohtaan? Se että Tara on elänyt painajaisen keskellä, selvinnyt voittajana ja kirjoittanut muistelmateoksen on minusta äärimmäisen uskomatonta ja kertoo siitä kuinka me ihmiset pääsemme mahdottomalta kuulostaviin päämääriin, mikäli meillä on riittävästi paloa. 

Herrajumala, sä näytät vanhalta! En meinannut tunnistaa sua ollenkaan! Näin huuteli 16-vuotias kummilapseni pikkusisko, kun törmäsimme toissa viikolla työkeikalla. Siinä tilanteessa hymähdin. Kotona heräsin seuraavana aamuna kriisin keskeltä. Syöksyin peilin eteen, ja tuijotin omaa naamaani vartin verran. Olinko missannut jotain? Onko minusta yhtäkkiä tullut niin vanha, että muutkin sen jo huomaavat? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Paljonko maksaa botox?