Ladataan...
Päästä irti

Tänä vuonna ja erityisesti tänä kesänä olen ollut henkisesti hyvin alasti. Olen kertonut rehellisesti ongelmistani pakko-oireisen häiriön kanssa julkisesti blogissa, kertonut tarkat yksityiskohdat puolisolleni, perheelleni ja ystävilleni. Puhumattakaan siitä, miten paljon asioita käsitellään terapiassa.

Kerroin ongelmastani myös töissä, koska olin pakko-oireisen häiriön takia viikon sairaslomalla sen yhteydessä, kun lääkitystä vaihdettiin. Viime viikon perjantaina kävi myös niin, että en päässyt töistä lähtemään tarkistelujeni vuoksi, ja jouduin pyytämään töissä apua asiassa, jotta pystyin lähtemään lomalle. En saanut tarkistelujani loppumaan, ja lopulta itkin siellä. Onneksi niin töissä kuin läheisissä suhteissa olen saanut ymmärrystä ja apua osakseni.

Varsinkin tarkisteluni aiheuttavat kuitenkin paljon häpeää, koska tiedän itsekin, etten saisi niitä tehdä. Tarkoitus on päästä niistä vähitellen kokonaan eroon, ja alkaa luottamaan itseeni enemmän. Tarkistelut voivat olla esimerkiksi kysymyksiä asioista, jotka aiheuttavat pakkoajatuksia tai esimerkiksi sähkölaitteiden kytkinten tarkistelua sen varmistamiseksi, että ne ovat pois päältä. Ymmärrettävästi usein ihmiset eivät ole varmoja, kuinka tällaisiin asioihin tulisi reagoida. Se on ymmärrettävää, ja esimerkiksi läheisiä voi ohjeistaa siitä, miten kannattaa toimia.

Saatan myös "tunnustaa" asioita ystävilleni ja perheelleni, jotka vaivaavat mieltäni. Asioita, joita olen sanonut tai tehnyt. Se hävettää, etten kykene luottamaan itseeni asioissa.

Puolisoni joutuu kuuntelemaan tunnustelujani ja tarkistelevia kyselyitäni paljon. Tunnustelut ja tarkistelut eivät kuitenkaan pidemmän päälle kannata, ja puolisoni tukee minua lopettamaan tunnustamiset ja tarkistelut. Olemme sopineet, että saan vielä joitakin asioita tarkistella, mutta pidemmän päälle, en saa enää tarkisteluilleni vahvistusta. Yritämme toteuttaa tarkistelujen lopettamisen asteittain, jotta ne eivät aiheuttaisi minulle niin suurta ahdistusta.

Henkinen alastomuus on ollut samanaikaisesti todella rankkaa ja vapauttavaa. Enää en piilottele missään sitä, kuka olen ja mitä haasteita minulla on. Mikäli se aiheuttaa joskus esimerkiksi työpaikan menettämisen, en välitä. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että olen saanut lähinnä tukea haasteissani. Haluan olla esimerkkinä siitä, kuinka mielenterveyden ongelma ei määritä sitä kuka olen. Olen paljon muutakin, eikä se estä minua olemaan mukana työelämässä tai muussa elämässä.

Tämän kirjoituksen kirjoittaminen aiheutti minulle häpeää, koska nämä asiat usein hävettävät minua kovasti. Häpeä on vain tunne, joka tässä tilanteessa tulee siitä, että jakaa jotain itselleen kipeää julkisesti. On alasti kaikkien edessä sellaisena kuin on. Siksi kuitenkin jaoin tämän asian julkisesti. Ollakseni aito itseni ja vähentääkseni mielenterveysongelmiin ja ihmisyyteen liittyvää häpeää.

 

Kuvat: @laura_ilojaolo

Ladataan...
Päästä irti

Kiitos Lauralle otsikosta, joka kuvastaa hyvin viimeaikaisia tunnelmia. Kesän ollessa vaikea pakko-oireisen häiriön kanssa, olen prosessoinut paljon kaikenlaista. On ollut tarve ottaa myös aikaa vain itselleni, joten kirjoittaminen on ollut vähemmällä. Vaikeat mielenterveydelliset asiat ovat aina niiden tapahtuessa kauheita, mutta vuosien vierittyä asioiden todellinen merkitys tulee vasta näkyviin. Yleensä sillon löytääkin asiasta jotain, joka kaikesta huolimatta oli kauheuden arvoista. Tällä hetkellä minun on vaikea nähdä tässä viime aikaisessa kriisissäni vielä mitään kovin positiivista, olen sitä liian lähellä. Yritän silti löytää asioista tästä nyt positiivisia puolia, joten tässä niitä.

1. Olen päästänyt irti sairaasta vahvuudesta

Tänä kesänä olen antanut itselleni luvan hajota, luvan kanssa. Olen vuosia pitänyt itseäni monessa tilanteessa väkisin kasassa, nyt oli aika luopua siitä. Kerroin lääkärillenikin, etten ole koskaan tähän sairaslomaa ottanut, ja hän totesi: "Olisikohan pitänyt ottaa jo aiemmin?". Lääkäri oli oikeassa. Todellakin olisi pitänyt.

2. Olen opetellut luottamaan toisiin

Olen ajatellut, että olen hyvä luottamaan toisiin, mutta tosi paikan tullen, se onkin ollut vaikeaa. Luottaa siihen, että omat ajatukset ovat valhetta, ja luottaa muiden sanaan. Se ei ole helppoa. On inhottavaa, kun ei voi luottaa itseensä. Toinen asia muihin luottamisessa on siinä, että on uskaltanut kertoa oman totuutensa kiertelemättä. Kertoa suoraan, mikä on oma elämäntilanne kullakin hetkellä. Vaikeina hetkinä olenkin saanut huomata, kuinka moni on ollut aivan ihana, ja auttanut todella läpi vaikeista hetkistä.

3. Olen kokeillut uusia asioita

Olen kokeillut esimerkiksi uusia lääkkeitä, mutta kokeillut myös muita uusia asioita. Esimerkiksi Natural High Healing Festivalilla kokeilin monia uusia tapoja paranemiseen. Olen myös kokeillut ensimmäistä kertaa tarttua sairaudesta paranemiseen järjestelmällisemmin. Olen tehnyt altistusharjoituksia ja jatkan niiden tekemistä (kirjoitin altistuksista toissa blogissa). Aina ei ole onnistunut altistuksen vieminen loppuun saakka, mutta vain harjoittelemalla tulee mestariksi.

4. Olen hyväksynyt mahdollisuuden sairauden kroonisuuteen

Olen miettinyt tätä asiaa paljon tänä kesänä. Olen jotenkin mielessäni aiemmin ajatellut, että voin parantua sairaudesta kokonaan. Olenkin miettinyt tänä kesänä sitä, mitä jos sairaus on krooninen? En koskaan parane täysin. Olen hyväksynyt asian. Mieleni tuottaa jatkuvalla syötöllä erilaisia uhkia, ja minun on opeteltava erottamaan ne todelllisista ajatuksista. Olla ruokkimatta uhka-ajatuksia. Ne tuskin koskaan poistuvat, mutta voin oppia hallitsemaan niitä.

Tämä kesä on ollut minulle vaikea kokonaisuudessaan, mutta on kesään kuulunut myös hyviä hetkiä. Erityisesti mieleen on jäänyt Natural High Healing-festivaalit sekä perheen kanssa tehdyt veneretket. Seuraavan vuoden aikana on tarkoitus tehdä paljon altistusharjoituksia, ja saada tilanne hallintaan paremmin. Myös terapia-prosessissani on alkamassa altistusharjoitukset, joten olen siirtymässä uuteen vaiheeseen. Odotankin, että tilanne helpottuu seuraavan vuoden aikana ja ensi kesänä voin katsoa taaksepäin sitä, mitä tämä kesä minulle on opettanut.

Ladataan...
Päästä irti

Kaunis ja helteinen heinäkuu on ollut minulle todella raskas. Näin raskaita aikoja ei ole ollut vuosiin, vaikka useasti muutenkin on ollut rankkaa. Jo heinäkuun alkupuolella pakkoajatukset olivat harvinaisen sitkeitä, ja söivät kaiken ilon elämästä. Jostakin syystä en saanut niitä katki, vaan edellisen poistuttua seuraava jo koputteli mielessä. Olen siis ollut lähes kuukauden putkeen pakkoajatusten saartama, ilman vapaita hetkiä hengittää. Viime blogissa kirjoitin altistusharjoituksista, niitäkin olen tänä aikana yrittänyt tehdä, välillä onnistuen ja välillä en.

Ahdistusputken aikana tapasin uutta psykiatriani, joka diagnosoi minulle keskivaikean masennuksen. Hieman ristiriitaisin tuntein suhtaudun kyseiseen diagnoosiin, sillä vaikka uskonkin olevani pakkoajatusten kierteessä usein masentunut ja eristäytynyt, niin en ole pohjimmiltani masentunut. Ilman pakkoajatuksiani olisin onneni huipulla. Psykiatrin kanssa keskusteltiin myös lääkityksestä, joka päätettiin vaihtaa SNRI-lääkkeeseen masennusdiagnoosin vuoksi, sekä siksi, että SSRI-lääke väsyttää minua kovasti. Väsyttävää SSRI-lääkettä en ole pystynyt syömään kuin todella pienellä annostuksella väsyttävyyden vuoksi. Lääke meni siis samantien vaihtoon, ja aloitin uuden lääkityksen. Väsyttävyydestä huolimatta olen hyötynyt lääkityksistä paljon, joten ilman lääkitystä en enää halua olla.

Vajaan viikon lääkityksen aloituksen jälkeen olotila huipentui viime maanantaina niin, etten enää kyennyt menemään edes töihin. Makasin vaan sängyssä ja itkin. Kävin todella pohjalla. Siihen on varmasti useita syitä. Olen ollut niin pakkoajatusten väsyttämä, että liika oli yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi uusi lääkitys ei toimi kunnolla niin lyhyen käytön jälkeen. Edellisenä perjantaina olin jo ehtinyt juhlia parempaa oloa, joka kuitenkin maanantaina romahti.

Viikon sairasloman jälkeen alan tulla jälleen vähitellen takaisin normaalielämään. Lääkitystä takana 1,5 viikkoa, ja annostusta on jo kerran nostettu. Uudestä lääkityksestä on vaikea sen kummemmin sanoa, kuin että ainakaan nyt ei väsytä. Jotain positiivista siis. Positiivista näiden vaikeiden aikojen suhteen on se, että olen todella tietoinen, että en ole yksin. Minua ovat auttaneet lääkäreiden lisäksi perheeni, ystäväni ja erityisesti avopuolisoni Laura. Ei ole aina helppoa olla mielenterveysongelmaisen läheinen, mutta omani ovat saaneet sen näyttämään helpolta. Syvin kiitollisuuteni teille <3

Jos olen jotakin syvällistä elämästä oppinut on se, että myrskyn jälkeen aurinko paistaa entistä kirkkaammin. Uskon, että jokainen kriisi ja tunnetilan läpikäyminen edesauttaa minua taistelussani. Tulen vahvemmaksi ja viisaammaksi kerta kerran jälkeen. Viikonlopun olen mökillä läheisteni ja rakkaiden koirien kanssa, parempaa paikkaa toipumiselle ei voisi kuvitella.