Ladataan...
Päästä irti

Olen kärsinyt pakko-oireisesta häiriöstä nyt jo vuosia, mutta sain diagnoosin vasta viime syksynä. Samalla kun diagnoosi toi tullessaan helpotuksen olon siitä, että minulla todella on kyseinen sairaus, tuli myös pelkoja. 

Diagnoosin saamisen jälkeen olen kahdesti istunut hammaslääkärissä ja täyttänyt esitietolomakkeeseen sairaudesta ja lääkityksistä. Minut on leimattu! Olen hullu. Virallisesti.

En tietenkään oikeasti ajattele näin. En pidä itseäni hulluna, vaan pidän sairautta yhtenä vaikeutenani ja osana minua. Uskon sairauden olemassaololle olevan useita syitä, ja uskon voivani vaikuttaa sen kulkuun.

Nyt kun olen saanut kuitenkin leiman siitä, että tässä yhteiskunnassa, lääketieteellisesti, olen mieleltäni sairas, tuntuu erikoiselta, että olenkin kokenut olevani jonkin asteinen b-luokan kansalainen. 

 

Olen miettinyt esimerkiksi sitä, että jos haen töitä, niin pääsenkö läpi työhöntulotarkastuksen vai olenko kelpaamaton? Minun täytyy todistaa, että sairaus ei estä minua olemasta kunnon kansalainen ja työläinen. Olen nyt huomannut yhteiskunnassamme vallitsevia piiloasenteita. Eivätkä ne kaikki ole edes piilossa.

Yhteiskunnassa on tapana esitellä voimaantuneita paranemistarinoita esimerkiksi naisten lehdissä, mutta harvemmin tarinoita, jotka eivät ole "loppuunkäsiteltyjä". Saako tässä yhteiskunnassa olla samaan aikaan mukana ja hullu? Kärjistettynä.

Mielenterveyden häiriöitä pidetään edelleen tabuina ja ihmisiä, jotka puhuvat niistä avoimesti, outoina. Ihmiset pitävät omana tietonaan sairautensa, koska mielenterveyden ongelmista ei voi puhua kuten poikki menneestä jalasta. Elää myös outo käsitys, että mielenterveyden ongelmista kärsivät eivät voisi elää niin sanottua normaalia elämää ja osallistua yhteiskuntaan. Toki se tuo omat haasteensa, eivätkä kaikki toki pysty esimerkiksi käymään töissä, mutta käsitys kokonaisuudesta on vinoutunut.

Diagnoosin saaminen oli siis sekä helpotus että järkytys. Helpotti tietää, että en ole hullu ollessani hullu. Hahaa! Mutta diagnoosi tuo leiman, jota en enää pääse pakoon.