Ladataan...
Päästä irti

Kaunis ja helteinen heinäkuu on ollut minulle todella raskas. Näin raskaita aikoja ei ole ollut vuosiin, vaikka useasti muutenkin on ollut rankkaa. Jo heinäkuun alkupuolella pakkoajatukset olivat harvinaisen sitkeitä, ja söivät kaiken ilon elämästä. Jostakin syystä en saanut niitä katki, vaan edellisen poistuttua seuraava jo koputteli mielessä. Olen siis ollut lähes kuukauden putkeen pakkoajatusten saartama, ilman vapaita hetkiä hengittää. Viime blogissa kirjoitin altistusharjoituksista, niitäkin olen tänä aikana yrittänyt tehdä, välillä onnistuen ja välillä en.

Ahdistusputken aikana tapasin uutta psykiatriani, joka diagnosoi minulle keskivaikean masennuksen. Hieman ristiriitaisin tuntein suhtaudun kyseiseen diagnoosiin, sillä vaikka uskonkin olevani pakkoajatusten kierteessä usein masentunut ja eristäytynyt, niin en ole pohjimmiltani masentunut. Ilman pakkoajatuksiani olisin onneni huipulla. Psykiatrin kanssa keskusteltiin myös lääkityksestä, joka päätettiin vaihtaa SNRI-lääkkeeseen masennusdiagnoosin vuoksi, sekä siksi, että SSRI-lääke väsyttää minua kovasti. Väsyttävää SSRI-lääkettä en ole pystynyt syömään kuin todella pienellä annostuksella väsyttävyyden vuoksi. Lääke meni siis samantien vaihtoon, ja aloitin uuden lääkityksen. Väsyttävyydestä huolimatta olen hyötynyt lääkityksistä paljon, joten ilman lääkitystä en enää halua olla.

Vajaan viikon lääkityksen aloituksen jälkeen olotila huipentui viime maanantaina niin, etten enää kyennyt menemään edes töihin. Makasin vaan sängyssä ja itkin. Kävin todella pohjalla. Siihen on varmasti useita syitä. Olen ollut niin pakkoajatusten väsyttämä, että liika oli yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi uusi lääkitys ei toimi kunnolla niin lyhyen käytön jälkeen. Edellisenä perjantaina olin jo ehtinyt juhlia parempaa oloa, joka kuitenkin maanantaina romahti.

Viikon sairasloman jälkeen alan tulla jälleen vähitellen takaisin normaalielämään. Lääkitystä takana 1,5 viikkoa, ja annostusta on jo kerran nostettu. Uudestä lääkityksestä on vaikea sen kummemmin sanoa, kuin että ainakaan nyt ei väsytä. Jotain positiivista siis. Positiivista näiden vaikeiden aikojen suhteen on se, että olen todella tietoinen, että en ole yksin. Minua ovat auttaneet lääkäreiden lisäksi perheeni, ystäväni ja erityisesti avopuolisoni Laura. Ei ole aina helppoa olla mielenterveysongelmaisen läheinen, mutta omani ovat saaneet sen näyttämään helpolta. Syvin kiitollisuuteni teille <3

Jos olen jotakin syvällistä elämästä oppinut on se, että myrskyn jälkeen aurinko paistaa entistä kirkkaammin. Uskon, että jokainen kriisi ja tunnetilan läpikäyminen edesauttaa minua taistelussani. Tulen vahvemmaksi ja viisaammaksi kerta kerran jälkeen. Viikonlopun olen mökillä läheisteni ja rakkaiden koirien kanssa, parempaa paikkaa toipumiselle ei voisi kuvitella.