Ladataan...
Päästä irti

 

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka suhtautuvat elämäänsä tavallaan yksinkertaisesti. "Jos haluat jotain, tee sen eteen töitä. Jos haluat muutosta, tee muutoksia. "

Näinhän se elämä parhaimmillaan onkin. Asiat eivät kuitenkaan usein ole niin yksinkertaisia. Ajattelen toki niin, että jos muutosta johonkin asiaan haluaa, jotain on muutettava itsessään. Olosuhteet voivat silti joskus olla ylivoimaisen hankalia. Sellaisissa tilanteissa täytyisi sinnikkäästi jatkaa taistelua, vaikka ei heti onnistuisikaan.

Erityisen hankalaa on muuttaa asioita, kun on mielenterveyden ongelma. Useimmat mielenterveyden ongelmien kanssa painivat ihmiset joutuvat kuitenkin jossakin vaiheessa kasvokkain jonkinlaisen muutoksen tekemisen kanssa. Ehkä niin, että ei ole mahdollista enää jatkaa entiseen tapaan. Ehkä on muutettavan suhtautumista omaan krooniseen sairauteen. Tai ehkä kerättävä kaikki voimansa esittääkseen sen pienen avunpyynnön.

Esimerkiksi masentuneelle se vaatii kuitenkin moninkertaisesti voimia hakea apua verrattuna terveeseen ihmiseen. Siinä kohtaa kannustus, "jos haluat muutosta, tee se", voi kuulostaa lähinnä pilkalta.

Olen ihminen, joka vaikeissa tilanteissa lopulta pistää muutoksen rattaat pyörimään. Joskus siinä menee hetki, ja saatan tarvita kannustusta. Teen kuitenkin muutoksen, joka tarvitaan, koska uskon, että lopulta asiat voivat muuttua parempaan.  Minuun on lapsena luotu uskoa siten, että uskon todella pystyväni tekemään muutoksia. Minulla onkin minäpystyvyyttä.

Kaikkien ihmisten lähtökohdat elämään ovat kuitenkin erilaisia. Siksi pitäisi aina suhtautua varovaisesti ohjeisiin toisia ihmisiä kohtaan. Masennus tai huono itsetunto voivat tehdä vaikkapa avun hakemisesta todella vaikeaa.

Yksi syy, miksi kirjoitan blogiani on se, että haluan olla omalta osaltani poistamassa stigmaa mielenterveyden ongelmista. Edelleen joskus kuulee sanottavan vaikka, että masentuneen tulisi vaan mennä lenkille ja lopettaa masentuminen. Olen ollut todella järkyttynyt tällaisesta puheesta. Jokainen sairas ihminen ansaitsee saada tehdä muutoksen elämässään johonkin parempaan päin. Se ei kuitenkaan tapahdu syyllistämällä vaan kannustaen.

Jos mielenterveyden ongelmiin suhtauduttaisiin kuten muihin sairauksiin, olisi paljon helpompaa tehdä muutos. Hakea apua ensimmäistä kertaa, kertoa työkavereille omasta jaksamisesta ja tilanteesta. Suhtautua hyväksyen omaan krooniseen sairauteen. Saada tukea ja kannustusta ympärillä olevilta. Valitettavasti kuitenkin mielenterveyden ongelmiin edelleen joskus suhtaudutaan kuin ne olisivat valintoja. Mietinkin, kuka valitsisi näin? Kuka haluaa olla masentunut tai pakko-oireinen?

Toinen asia, johon kaipaisin yhteyiskunnallisesti muutosta on se, että kun sen avunpyynnön esittää, mitä siitä seuraa. Joillekin voi seurata paljon hyviä asioita. Jos siitä kuitenkin seuraa lähinnä enemmän ongelmia, voi se olla liikaa sille, joka on kaikki voimansa keränneenä esittänyt avunpyynnön. Jaksaminen saattaa loppua siihen, ja se jää viimeiseksi avunpyynnöksi.

Ensimmäinen asia on suhtautuminen. Terveydenhoitohenkilökuntaa tulisi entistä enemmän kouluttaa kohtaamaan mielenterveysongelman kanssa painiva ihminen. Olen kuullut liikaa kertomuksia, joissa ihmisen hätää ei ole otettu tosissaan. Toinen muutoksen tarve tulee hoidosta, jota saa.

Huolimatta siitä, että olen sinnikkäästi vuosien varrella hakenut itselleni apua, vasta OCD-klinikalla käynnin jälkeen olen todella havainnut, kuinka yksinkertaista joidenkin mielenterveyden häiriöiden hoitaminen voisi parhaimmillaan olla (ei toki kaikkien häiriöiden/sairauksien). Aikoinaan olen kyllä saanut keskusteluavustakin paljon, mutta kaikkeen se ei todellakaan auta. Esimerkiksi pakko-oireiseen häiriööni. En ole tietenkään mikään expertti, mutta esimerkiksi kognitiivista käyttäytymisterapiaa voisi käyttää enemmän. Myös intensiivimenetelmät ansaitsisivat enemmän mahdollisuuksia.

Yhteiskunnallisesti olisikin paljon tehtävää mielenterveyden hoidon saralla. Vuosia kärsittyäni, eikö olekin järkyttävää, että intensiiviterapialla ja oikeilla ohjeilla elämänlaatuni on kuukaudessa parempi kuin vuosiin!?

Jos yhteiskunnassa panostettaisiin enemmän sekä lämpimään kohtaamiseen että oikeanlaiseen hoitoon, voisivat mielenterveydenongelmat olla paljon paremmin hallinnassa.

Miten sinun avunpyyntösi on otettu vastaan ja millaista hoitoa olet saanut?

Seuraa minua instagramissa @saida_paastairti

 

Ladataan...
Päästä irti

Viikko sitten torstaina tulin kotiin OCD-klinikalta (ocd-clinic.com), jossa hoidatin pakko-oireista häiriötäni. Kokemus oli mitä suurenmoisin, josta kirjoitinkin viime postauksessa. Klinikalta sain mitä parhaimmat työkalut taistoon OCD:tä (Obsessive Compulsive Disorder) vastaan. Käytännön toteutus kotona onkin sitten toinen juttu.

Pakko-oireisessa häiriössä ihminen ahdistuu jostakin asiasta, jonka kokee uhkaksi (obsessio), ja sitä seuraa pakonomainen tarve tehdä jotain asialle (kompulsio). Ihminen yrittää näin hallita ja vähentää ahdistusta. Tekemällä kompulsioitaan ihminen kuitenkin pitkässä juoksussa vain pahentaa ahdistustaan. Esimerkiksi ihminen, joka pelkää bakteereita. Hän näkee uhan liassa, joten hän yrittää estää uhkaa tapahtumasta pesemällä käsiään. Lopulta käsien pesu on jatkuvaa, koska pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä on tyytyväinen vasta silloin, kun uhka on minimoitu 100%. Elämässä tällainen ei kuitenkaan ole mahdollista. Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa kompulsioiden tekeminen lopetetaan ja ahdistus kasvaa väliaikaisesti. Pitkässä juoksussa ahdistus kuitenkin lievenee, kun ihminen havaitsee, että ahdistus vähenee ajan myötä. Samalla ihminen opettelee sietämään epävarmuutta.

Palasin töihin tällä viikolla. Alkuviikko töissä sujui todella hyvin, ja olin todella ylpeä itsestäni. Onnistuin sietämään ahdistavia ajatuksiani tekemättä kompulsioitani. Perjantaina olin hieman alavireinen ja flunssainen, joten en enää jaksanut taistella kuten alkuviikosta. Töissäkin tuli siis tehtyä muutamia kompulsioita, jotka minulle tarkoittavat tarkisteluja ja varmisteluja. Jouduin hetkellisesti takaisin pakko-oireisen häiriön kehään, mutta onneksi minulla on klinikalta saamani työkalut, jotta tiedän, mitä minun kuuluu seuraavaksi tehdä: lopettaa kompulsointi ja taistella!

Tämä taistelu on jatkuvaa vuoristorataa eri tunteiden kanssa. Samaan aikaan, kun tunnen onnistumisen ja ylpeyden tunteita onnistuessani välttämään kompulsioita, taustalla on aina pelko ja ahdistus. Toisaalta hetkellisen helpotuksen (kompulsion jälkeen) vastaparina on aina pettymys ja tuska epäonnistumisesta. Jos haluan pysya oikealla tiellä, on ensimmäinen vaihtoehto kuitenkin oikea. Pelko ja ahdistus kuuluvat elämään jossakin määrin, ja niiden määrä vähenee, kunhan vain pysyn niskan päällä sairaudestani. Tällä hetkellä tunteet ovat kuitenkin ristiriitaiset. Kun valitsen itseni uhkan minimoimisen sijaan, tunnen itseni aina itsekkääksi, joka ei taas ole kiva tunne. Toisaalta tiedän, että minullakin on oltava oikeus onneen, en ole mikään kaikkien uhkien vartija.

Jatkan kuitenkin taistelua itseni puolesta, sillä en halua tuhlata elämääni murehtimiseen. Helppoa tämä ei ole, mutta uskon, että se on sen arvoista. Jatkan siis taisteluani pienista vastaiskuista huolimatta ja liikun hitaasti, mutta varmasti kohti parempia päiviä. Kaksi askelta ylöspäin ja yksi alaspäin. Liikun hitaasti portaita kohti onnellisuutta, vaikka tie on kiero kuin kuvassa oleva puu.

Seuraa minua myös instagramissa @saida_paastairti

Ensimmäinen kuva: Laura Kilpeläinen

Ladataan...
Päästä irti

 

Olen juuri kotiutunut Tampereelta, jossa osallistuin intensiiviterapiaan OCD-klinikalla (ocd-clinic.com). OCD-klinikalla annetaan hoitoa, joka perustuu kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan. Itse kävin ensin alkuarvioinnissa, jolloin minulle tuli jo vahva tunne, että olen tullut oikeaan paikkaan. Itkin autossa tapaamisen jälkeen, koska kukaan ei ollut koskaan ymmärtänyt minua niin kuin tämä terapeutti. Minulle ei jäänyt muuta kuin hyvää sanottavaa terapiasta.

Itse kokemus oli kuitenkin raskas, sillä terapiaan sisältyi paljon altistusta pakkoajatuksilleni eli toisin sanoen peloilleni. Lisäksi terapiassa pyrittiin jättämään kaikenlainen turvakäyttäytyminen kokonaan pois. Pakko-oireisessa häiriössä turvakäyttäytymisten eli kompulsioiden poistaminen aiheuttaa suurta ahdistusta, sillä kompulsioilla on pyritty ahdistuksen vähentämiseen. Intensiiviterapian tarkoituksena siis oli nostaa ahdistusta väliaikaisesti, sillä tutkimusten mukaan ahdistus vähenee ajan myötä, kunhan ihminen ei turvaudu kompulsioihinsa. Ahdistusta pyritään lisäämään lisäksi altistuksilla entistä kovemmalle tasolle.

Jos siis harkitset intensiiviterapiaan hakeutumista, niin suosittelen hakeutumaan sellaisessa vaiheessa, kun motivaatiosi on korkealla. Ei kannata tuhlata rahojaan, mikäli ei tee asioita terapeutin ohjeiden mukaan. Itse pyrin tekemään kaiken terapeutin ohjeiden mukaan, ja ahdistus pysyikin korkealla koko jakson ajan. Se oli vain kestettävä. Suurin terapian anti olikin se, että opin niin paljon sairaudestani, ja siitä, mitä minun kuuluu tehdä, jos haluan parantua. Alla tärkeimmät opit:

 

1. Ajatuksia ei kannata pakoilla. Ajatukset ovat normaaleja. Pakenemalla ajatuksia, ne muuttuvat sitkeämmiksi. Ongelma pakkoajatusten kanssa on se, että millaisen merkityksen niille annan. Ei niiden olemassaolo.

2. Jos haluan parantua, minun on opittava sietämään ahdistusta. Ahdistus menee ohi itsestään ajan kanssa, kompulsointi pahentaa ahdistusta pitkällä aikavälillä.

3. Jos haluan parantua, minun on opittava sietämään epävarmuutta. Epävarmuus kuuluu elämään.

 

Näiden kolmen asian lisäksi asia, joka itseni on aina suistanut pois omahoidon raitelta, on kysymys siitä, mistä erotan, mikä on pakkoajatus ja mikä on todellinen uhka? Mikä on kompulsointia, ja mitä todelliseen uhkaan liittyvää toimintaa? Terapiassa opin tähän asiaan alla olevat seikat.

 

1. Yleensä pakkoajatukset tunnistaa, ne noudattavat tiettyä kaavaa. Kauhukuvat, joita niitä seuraa, noudattavat tiettyä kaavaa.

2. Emme voi kuitenkaan olla varmoja siitä, että kohta 1. on aina totta. Epävarmuus kuuluu elämään. Se on hyväksyttävä, ja riski otettava.

3. Jos haluan parantua, hyväksyn kohdat 1. ja 2., ja kohtelen pakkoajatuksiksi epäilemiäni ajatuksia, kuten niitä kuuluu (ahdistuksen sietäminen, ei kompulsointia).

 

Toki ahdistuksen sietämiseen löytyy myös auttavia keinoa, kuten esimerkiksi mindfullness sekä meditointi. Mindfullnessia voi harjoittaa missä tahansa. Kun pakkoajatus vaivaa, hyväksy se, ja ohjaa lempeästi ajatuksesi muualle.

Nyt kun olen kotiutunut ja intensiivijakso on loppu, niin minusta tuntuu ristiriitaiselle. Olen täynnä välineitä ja tietoa siitä, kuinka kohdata pakko-oireinen häiriö. Toisaalta pelottaa ottaa riskejä, sietää ahdistusta ja epävarmuutta. Aion kuitenkin tehdä kaiken sen. Lisäksi jännittää töihin paluu ensi maanantaina. Mutta tilanne verrattuna aiempaan, on se, että tiedän, mitä tehdä.

Aion olla rohkea!

Kuvat: Laura Kilpeläinen

Ps. Seuraa minua instagramissa @saida_paastairti

Pages