Ladataan...
Päästä irti

Olen aloittanut uudessa työssä viime viikon maanantaina. Työ on harvinaislaatuinen: vakituinen paikka. Uudet työkaverit ovat olleet mahtavia ja perehdytys on ollut vaikuttava. En ole tainnut koskaan saada näin perusteellista perehdytystä uudessa työssä aiemmin. Kaikin puolin olen siis ollut hyvin tyytyväinen siihen, että sain paikan ja otin sen vastaan.

Pakko-oireinen häiriöni on kuitenkin myös ollut tyytyväinen saadessaan minut epävarmuuden maaperälle. Se on syöttänyt minulle kaikenlaisia ajatuksia ja ahdistuksia ensimmäisen viikon aikana. Minulle ensimmäinen työviikko onkin ollut tuplaraskas pakko-oireisen häiriön takia. Olen ollut edellisessä työssäni hyvin avoin tästä sairaudesta, mutta ainakaan toistaiseksi en aio tulla uudessa työpaikassa asian kanssa esiin. En varsinaisesti piilottelekaan asiaa, kerronhan asiasta netissä avoimesti. En vain aio ainakaan toistaiseksi tuoda asiaa esiin sen kummemmin. Voi kuitenkin olla, että jossakin vaiheessa sen teen. Se helpottaisi oloa silloin, kun tulee sorruttua pakkotoimintoihin. Tällä hetkellä olen onnistunut välttämään pakkotoiminnot melko hyvin, joitakin hassuja kysymyksia lukuunottamatta. Minun ehkä ajatellaan olevan hieman innokas ja tarkka uusi työntekijä, joka haluaa tietää kaiken heti.

Minulla on ollut jo pidempään tavoitteena kirjoittaa perusteellinen blogikirjoitus siitä, miten olen päässyt sairauteni kanssa muutamassa kuukaudessa pisteeseen, jossa voin melko hyvin. Minulle välineet toi OCD-klinikka (ocd-clinic.com), mutta työn olen saanut itse tehdä. Olen aikonut kirjoittaa parhaista keinoistani sairauden hallintaan monesti, mutta nyt olen joutunut hieman jarruttelemaan, koska joudun tässä uudessa elämäntilanteessa todella itsekin miettimään, mitä ne keinot taas olivatkaan.

Viime viikolla uusia oppeja on todellakin päässyt taas teroittelemaan itselle. Uudessa haastavassa tilanteessa vaikeinta on päästä pakko-oireisesta häiriöstä niskan päälle. Sanoa sille: "Sano, mitä tahdot. Kuuntelen sinua, mutta minua ei kiinnosta enkä aio toimia sen mukaan, mitä vaadit." Sairaus (jota itse kutsun "Öyköksi") uskottelee, vakuuttelee, valehtelee ja manipuloi saadakseen minut uskomaan sitä ja tekemään sitä, mitä se vaatii. Kompulsioita eli pakkotoimintoja.

Intensiiviterapiassa OCD-klinikalla teimme minulle uudet säännöt. Ne ovat olleet viime viikolla yksi suurimmista avuista. Omat pakkoajatukseni pyörivät aina erilaisten uhkien ympärillä. Pelkään tekeväni jonkin virheen, joka olisi kohtalokas jollekin toiselle ihmiselle. Öykkö yrittää vakuuttaa minut siitä, että uhkat, joita havaitsen, ovat katastrofaalisia. Se on Öykön vale. Uudet sääntöni keskittyvät siihen, millaisille asioille annan painoarvoa uhkien maailmassa. Uudessa työssä on oikeastaan pakko aluksi selvitellä asioita, jotta pääsee perille työpaikan pelisäännöistä. Yksi sääntöni on kuitenkin sellainen, että en lähde selvittämään jokaista pientä asiaa, vaan luotan omaan arvostelukykyyni.

Uskon, että pikku hiljaa saan taas ajettua pakko-oireisen häiriöni ahtaalle. Se on saanut hieman lisää ravintoa ollessani epävarmuuden maaperällä. Aion kuitenkin jatkaa sinnikkäästi eteenpän ja kertoa Öykölle, että en ole kiinnostunut hänen mielipiteistään. Näin tehdessäni minun on hyväksyttävä se, että välillä ahdistaa kovastikin. Epävarmuuden ja ahdistuksen sietäminen on kuitenkin ainoa tapa antaa pakko-oireiselle häiriölle turpaan. Olen mieltänyt asian niin, että jokainen ahdistuspiikki, jonka kestän, on kilo onnellisuutta tulevaisuuteeni.

Ps. Ennen joulua murtamani nilkka alkaa olla hyvin parantunut. Lauantaista eteenpäin olen kävellyt lähes ilman keppejä. Jippii!

-Saida-

Seuraa minua Instagramissa @saida_paastairti

Kuvat: @laura_ilojaolo

Ladataan...
Päästä irti

Taistelussani pakko-oireisen häiriön kanssa, olen siirtynyt uuteen vaiheeseen. Olen kuunnellut Shannon Shy-nimisen miehen facebook-videoita ja lukenut hänen tekstejään (https://www.facebook.com/Shannon-Shy-OCD-Can-Be-Defeated-Im-Living-Proof-428444560551203/), jotka ovat inspiroineet minua pääsemään seuraavalle tasolle taistelussani.

Pakko-oireisessa häiriössä mieleen tulee epämiellyttäviä ja/tai uhkaavia ajatuksia (pakkoajatus), ja pakottava tarve tehdä näille asioille jotakin (kompulsio). Kuten ajatus likaisuudesta saa haluamaan pestä kädet. Silloin ei riitä käsien pesu vessassa käynnin jälkeen vaan käsien pesusta saattaa tulla jatkuva tapa useita kymmeniä kertoja päivässä. Käsien pesemättä jättäminen saattaa johtaa ajatukseen, että itse tai läheiset sairastuvat ja kuolevat. Uhkakuvat ovat epäloogisia tai suuresti liioiteltuja. Silti sairastuneesta ne tuntuvat todellisilta.

Shannon kertoo päässeensä yli pakko-oireisesta häiriöstä muun muassa käyttämällä strategiaa, jossa häiriötä eli OCD:ta (Obsessive Compulsive Disorder) pidetään ja kohdellaan erillisenä olentona. Tämä olento kiusaa sinua ja valehtelee sinulle. Shannon kertoi kehittäneensä välinpitämättömän suhteen OCD:hen. Hän suhtautui olioon täysin välinpitämättömästi, jolloin pakkoajatukset lopulta vähenivät ja loppuivat kokonaan. Samaan aikaan täytyy kuitenkin pyrkiä kaikin keinoin estämään itseään tekemästä ahdistusta lievittäviä toimintoja, kompulsioita.

Olen viimeisen viikon aikana kehitellyt tätä välinpitämätöntä suhtautumista tähän olioon nimeltä OCD. Nimesin oman kiusaajani Öyköksi ja piirsin hänestä kuvan. Olen lisäksi alkanut puhua hänestä kolmannessa persoonassa. "Öykön mielestä minun pitäisi... Öykkö on huolestunut siitä ja tästä...". Tietysti koska olen pitkään uskonut sen, mitä Öykkö on minulle kertonut, on välinpitämätön suhtautuminen haaste. Aion kuitenkin olla kuuntelematta häntä enää, enkä tee kompulsioita hänen miellyttämisekseen. Otan riskin, että jotakin pahaa tapahtuu. Oman itseni vuoksi.

Toinen mahtava strategia on se, minkä opin OCD-klinikalla. Strategian tarkoituksena on erottaa asiat, joihin oikeasti tulisi puuttua OCD-ajatuksista. Ohjenuoranani on esimerkiksi: "Pidän huolen omista asioistani ja puutun vain vakaviin virheisiin" sekä "On hyvä, että ei ole aina varma kaikesta, silloin voin keskittyä elämääni". Tällaiset säännöt auttoivat minua erityisesti taistelun alussa, ja nyt tunnistan pakkoajatukset jo lähes aina muutenkin. Silloin kun pakkoajatus sekoittuu niin sanottuun oikeaan mahdolliseen uhkaan, on hyvä yrittää erottaa ajatuksesta OCD:n aiheuttama lisämauste. Silloin turvaudun uusiin sääntöihini.

Tällä viikolla olen löytänyt oman voimani jälleen. En anna enää sairauden hallita minua, vaan minä hallitsen sairauttani. Kiitos tästä kuuluu mahtavalle OCD-klinikalle (ocd-clinic.com), Shannon Shylle, erityisesti avopuolisolleni Lauralle. Myös perhe, ystävät ja työyhteisö on ollut tukena. Mahtavat ihmiset ovat auttaneet minua, joten olen voinut auttaa itse itseäni. Taistelu ei ole vielä loppu, ja takapakkeja varmasti vielä tulee, mutta olen viimein saanut otteen omasta voimastani ja voin haistattaa OCD:lle eli Öykölle pitkän paskan.

 

Seuraa minua myös Instagramissa @saida_paastairti

 

Kuvat: @laura_ilojaolo

 

Ladataan...
Päästä irti

 

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka suhtautuvat elämäänsä tavallaan yksinkertaisesti. "Jos haluat jotain, tee sen eteen töitä. Jos haluat muutosta, tee muutoksia. "

Näinhän se elämä parhaimmillaan onkin. Asiat eivät kuitenkaan usein ole niin yksinkertaisia. Ajattelen toki niin, että jos muutosta johonkin asiaan haluaa, jotain on muutettava itsessään. Olosuhteet voivat silti joskus olla ylivoimaisen hankalia. Sellaisissa tilanteissa täytyisi sinnikkäästi jatkaa taistelua, vaikka ei heti onnistuisikaan.

Erityisen hankalaa on muuttaa asioita, kun on mielenterveyden ongelma. Useimmat mielenterveyden ongelmien kanssa painivat ihmiset joutuvat kuitenkin jossakin vaiheessa kasvokkain jonkinlaisen muutoksen tekemisen kanssa. Ehkä niin, että ei ole mahdollista enää jatkaa entiseen tapaan. Ehkä on muutettavan suhtautumista omaan krooniseen sairauteen. Tai ehkä kerättävä kaikki voimansa esittääkseen sen pienen avunpyynnön.

Esimerkiksi masentuneelle se vaatii kuitenkin moninkertaisesti voimia hakea apua verrattuna terveeseen ihmiseen. Siinä kohtaa kannustus, "jos haluat muutosta, tee se", voi kuulostaa lähinnä pilkalta.

Olen ihminen, joka vaikeissa tilanteissa lopulta pistää muutoksen rattaat pyörimään. Joskus siinä menee hetki, ja saatan tarvita kannustusta. Teen kuitenkin muutoksen, joka tarvitaan, koska uskon, että lopulta asiat voivat muuttua parempaan.  Minuun on lapsena luotu uskoa siten, että uskon todella pystyväni tekemään muutoksia. Minulla onkin minäpystyvyyttä.

Kaikkien ihmisten lähtökohdat elämään ovat kuitenkin erilaisia. Siksi pitäisi aina suhtautua varovaisesti ohjeisiin toisia ihmisiä kohtaan. Masennus tai huono itsetunto voivat tehdä vaikkapa avun hakemisesta todella vaikeaa.

Yksi syy, miksi kirjoitan blogiani on se, että haluan olla omalta osaltani poistamassa stigmaa mielenterveyden ongelmista. Edelleen joskus kuulee sanottavan vaikka, että masentuneen tulisi vaan mennä lenkille ja lopettaa masentuminen. Olen ollut todella järkyttynyt tällaisesta puheesta. Jokainen sairas ihminen ansaitsee saada tehdä muutoksen elämässään johonkin parempaan päin. Se ei kuitenkaan tapahdu syyllistämällä vaan kannustaen.

Jos mielenterveyden ongelmiin suhtauduttaisiin kuten muihin sairauksiin, olisi paljon helpompaa tehdä muutos. Hakea apua ensimmäistä kertaa, kertoa työkavereille omasta jaksamisesta ja tilanteesta. Suhtautua hyväksyen omaan krooniseen sairauteen. Saada tukea ja kannustusta ympärillä olevilta. Valitettavasti kuitenkin mielenterveyden ongelmiin edelleen joskus suhtaudutaan kuin ne olisivat valintoja. Mietinkin, kuka valitsisi näin? Kuka haluaa olla masentunut tai pakko-oireinen?

Toinen asia, johon kaipaisin yhteyiskunnallisesti muutosta on se, että kun sen avunpyynnön esittää, mitä siitä seuraa. Joillekin voi seurata paljon hyviä asioita. Jos siitä kuitenkin seuraa lähinnä enemmän ongelmia, voi se olla liikaa sille, joka on kaikki voimansa keränneenä esittänyt avunpyynnön. Jaksaminen saattaa loppua siihen, ja se jää viimeiseksi avunpyynnöksi.

Ensimmäinen asia on suhtautuminen. Terveydenhoitohenkilökuntaa tulisi entistä enemmän kouluttaa kohtaamaan mielenterveysongelman kanssa painiva ihminen. Olen kuullut liikaa kertomuksia, joissa ihmisen hätää ei ole otettu tosissaan. Toinen muutoksen tarve tulee hoidosta, jota saa.

Huolimatta siitä, että olen sinnikkäästi vuosien varrella hakenut itselleni apua, vasta OCD-klinikalla käynnin jälkeen olen todella havainnut, kuinka yksinkertaista joidenkin mielenterveyden häiriöiden hoitaminen voisi parhaimmillaan olla (ei toki kaikkien häiriöiden/sairauksien). Aikoinaan olen kyllä saanut keskusteluavustakin paljon, mutta kaikkeen se ei todellakaan auta. Esimerkiksi pakko-oireiseen häiriööni. En ole tietenkään mikään expertti, mutta esimerkiksi kognitiivista käyttäytymisterapiaa voisi käyttää enemmän. Myös intensiivimenetelmät ansaitsisivat enemmän mahdollisuuksia.

Yhteiskunnallisesti olisikin paljon tehtävää mielenterveyden hoidon saralla. Vuosia kärsittyäni, eikö olekin järkyttävää, että intensiiviterapialla ja oikeilla ohjeilla elämänlaatuni on kuukaudessa parempi kuin vuosiin!?

Jos yhteiskunnassa panostettaisiin enemmän sekä lämpimään kohtaamiseen että oikeanlaiseen hoitoon, voisivat mielenterveydenongelmat olla paljon paremmin hallinnassa.

Miten sinun avunpyyntösi on otettu vastaan ja millaista hoitoa olet saanut?

Seuraa minua instagramissa @saida_paastairti

 

Pages