Ladataan...
Päästä irti

Viikko sitten torstaina tulin kotiin OCD-klinikalta (ocd-clinic.com), jossa hoidatin pakko-oireista häiriötäni. Kokemus oli mitä suurenmoisin, josta kirjoitinkin viime postauksessa. Klinikalta sain mitä parhaimmat työkalut taistoon OCD:tä (Obsessive Compulsive Disorder) vastaan. Käytännön toteutus kotona onkin sitten toinen juttu.

Pakko-oireisessa häiriössä ihminen ahdistuu jostakin asiasta, jonka kokee uhkaksi (obsessio), ja sitä seuraa pakonomainen tarve tehdä jotain asialle (kompulsio). Ihminen yrittää näin hallita ja vähentää ahdistusta. Tekemällä kompulsioitaan ihminen kuitenkin pitkässä juoksussa vain pahentaa ahdistustaan. Esimerkiksi ihminen, joka pelkää bakteereita. Hän näkee uhan liassa, joten hän yrittää estää uhkaa tapahtumasta pesemällä käsiään. Lopulta käsien pesu on jatkuvaa, koska pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä on tyytyväinen vasta silloin, kun uhka on minimoitu 100%. Elämässä tällainen ei kuitenkaan ole mahdollista. Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa kompulsioiden tekeminen lopetetaan ja ahdistus kasvaa väliaikaisesti. Pitkässä juoksussa ahdistus kuitenkin lievenee, kun ihminen havaitsee, että ahdistus vähenee ajan myötä. Samalla ihminen opettelee sietämään epävarmuutta.

Palasin töihin tällä viikolla. Alkuviikko töissä sujui todella hyvin, ja olin todella ylpeä itsestäni. Onnistuin sietämään ahdistavia ajatuksiani tekemättä kompulsioitani. Perjantaina olin hieman alavireinen ja flunssainen, joten en enää jaksanut taistella kuten alkuviikosta. Töissäkin tuli siis tehtyä muutamia kompulsioita, jotka minulle tarkoittavat tarkisteluja ja varmisteluja. Jouduin hetkellisesti takaisin pakko-oireisen häiriön kehään, mutta onneksi minulla on klinikalta saamani työkalut, jotta tiedän, mitä minun kuuluu seuraavaksi tehdä: lopettaa kompulsointi ja taistella!

Tämä taistelu on jatkuvaa vuoristorataa eri tunteiden kanssa. Samaan aikaan, kun tunnen onnistumisen ja ylpeyden tunteita onnistuessani välttämään kompulsioita, taustalla on aina pelko ja ahdistus. Toisaalta hetkellisen helpotuksen (kompulsion jälkeen) vastaparina on aina pettymys ja tuska epäonnistumisesta. Jos haluan pysya oikealla tiellä, on ensimmäinen vaihtoehto kuitenkin oikea. Pelko ja ahdistus kuuluvat elämään jossakin määrin, ja niiden määrä vähenee, kunhan vain pysyn niskan päällä sairaudestani. Tällä hetkellä tunteet ovat kuitenkin ristiriitaiset. Kun valitsen itseni uhkan minimoimisen sijaan, tunnen itseni aina itsekkääksi, joka ei taas ole kiva tunne. Toisaalta tiedän, että minullakin on oltava oikeus onneen, en ole mikään kaikkien uhkien vartija.

Jatkan kuitenkin taistelua itseni puolesta, sillä en halua tuhlata elämääni murehtimiseen. Helppoa tämä ei ole, mutta uskon, että se on sen arvoista. Jatkan siis taisteluani pienista vastaiskuista huolimatta ja liikun hitaasti, mutta varmasti kohti parempia päiviä. Kaksi askelta ylöspäin ja yksi alaspäin. Liikun hitaasti portaita kohti onnellisuutta, vaikka tie on kiero kuin kuvassa oleva puu.

Seuraa minua myös instagramissa @saida_paastairti

Ensimmäinen kuva: Laura Kilpeläinen

Ladataan...
Päästä irti

Kiitos Lauralle otsikosta, joka kuvastaa hyvin viimeaikaisia tunnelmia. Kesän ollessa vaikea pakko-oireisen häiriön kanssa, olen prosessoinut paljon kaikenlaista. On ollut tarve ottaa myös aikaa vain itselleni, joten kirjoittaminen on ollut vähemmällä. Vaikeat mielenterveydelliset asiat ovat aina niiden tapahtuessa kauheita, mutta vuosien vierittyä asioiden todellinen merkitys tulee vasta näkyviin. Yleensä sillon löytääkin asiasta jotain, joka kaikesta huolimatta oli kauheuden arvoista. Tällä hetkellä minun on vaikea nähdä tässä viime aikaisessa kriisissäni vielä mitään kovin positiivista, olen sitä liian lähellä. Yritän silti löytää asioista tästä nyt positiivisia puolia, joten tässä niitä.

1. Olen päästänyt irti sairaasta vahvuudesta

Tänä kesänä olen antanut itselleni luvan hajota, luvan kanssa. Olen vuosia pitänyt itseäni monessa tilanteessa väkisin kasassa, nyt oli aika luopua siitä. Kerroin lääkärillenikin, etten ole koskaan tähän sairaslomaa ottanut, ja hän totesi: "Olisikohan pitänyt ottaa jo aiemmin?". Lääkäri oli oikeassa. Todellakin olisi pitänyt.

2. Olen opetellut luottamaan toisiin

Olen ajatellut, että olen hyvä luottamaan toisiin, mutta tosi paikan tullen, se onkin ollut vaikeaa. Luottaa siihen, että omat ajatukset ovat valhetta, ja luottaa muiden sanaan. Se ei ole helppoa. On inhottavaa, kun ei voi luottaa itseensä. Toinen asia muihin luottamisessa on siinä, että on uskaltanut kertoa oman totuutensa kiertelemättä. Kertoa suoraan, mikä on oma elämäntilanne kullakin hetkellä. Vaikeina hetkinä olenkin saanut huomata, kuinka moni on ollut aivan ihana, ja auttanut todella läpi vaikeista hetkistä.

3. Olen kokeillut uusia asioita

Olen kokeillut esimerkiksi uusia lääkkeitä, mutta kokeillut myös muita uusia asioita. Esimerkiksi Natural High Healing Festivalilla kokeilin monia uusia tapoja paranemiseen. Olen myös kokeillut ensimmäistä kertaa tarttua sairaudesta paranemiseen järjestelmällisemmin. Olen tehnyt altistusharjoituksia ja jatkan niiden tekemistä (kirjoitin altistuksista toissa blogissa). Aina ei ole onnistunut altistuksen vieminen loppuun saakka, mutta vain harjoittelemalla tulee mestariksi.

4. Olen hyväksynyt mahdollisuuden sairauden kroonisuuteen

Olen miettinyt tätä asiaa paljon tänä kesänä. Olen jotenkin mielessäni aiemmin ajatellut, että voin parantua sairaudesta kokonaan. Olenkin miettinyt tänä kesänä sitä, mitä jos sairaus on krooninen? En koskaan parane täysin. Olen hyväksynyt asian. Mieleni tuottaa jatkuvalla syötöllä erilaisia uhkia, ja minun on opeteltava erottamaan ne todelllisista ajatuksista. Olla ruokkimatta uhka-ajatuksia. Ne tuskin koskaan poistuvat, mutta voin oppia hallitsemaan niitä.

Tämä kesä on ollut minulle vaikea kokonaisuudessaan, mutta on kesään kuulunut myös hyviä hetkiä. Erityisesti mieleen on jäänyt Natural High Healing-festivaalit sekä perheen kanssa tehdyt veneretket. Seuraavan vuoden aikana on tarkoitus tehdä paljon altistusharjoituksia, ja saada tilanne hallintaan paremmin. Myös terapia-prosessissani on alkamassa altistusharjoitukset, joten olen siirtymässä uuteen vaiheeseen. Odotankin, että tilanne helpottuu seuraavan vuoden aikana ja ensi kesänä voin katsoa taaksepäin sitä, mitä tämä kesä minulle on opettanut.

Ladataan...
Päästä irti

Kaunis ja helteinen heinäkuu on ollut minulle todella raskas. Näin raskaita aikoja ei ole ollut vuosiin, vaikka useasti muutenkin on ollut rankkaa. Jo heinäkuun alkupuolella pakkoajatukset olivat harvinaisen sitkeitä, ja söivät kaiken ilon elämästä. Jostakin syystä en saanut niitä katki, vaan edellisen poistuttua seuraava jo koputteli mielessä. Olen siis ollut lähes kuukauden putkeen pakkoajatusten saartama, ilman vapaita hetkiä hengittää. Viime blogissa kirjoitin altistusharjoituksista, niitäkin olen tänä aikana yrittänyt tehdä, välillä onnistuen ja välillä en.

Ahdistusputken aikana tapasin uutta psykiatriani, joka diagnosoi minulle keskivaikean masennuksen. Hieman ristiriitaisin tuntein suhtaudun kyseiseen diagnoosiin, sillä vaikka uskonkin olevani pakkoajatusten kierteessä usein masentunut ja eristäytynyt, niin en ole pohjimmiltani masentunut. Ilman pakkoajatuksiani olisin onneni huipulla. Psykiatrin kanssa keskusteltiin myös lääkityksestä, joka päätettiin vaihtaa SNRI-lääkkeeseen masennusdiagnoosin vuoksi, sekä siksi, että SSRI-lääke väsyttää minua kovasti. Väsyttävää SSRI-lääkettä en ole pystynyt syömään kuin todella pienellä annostuksella väsyttävyyden vuoksi. Lääke meni siis samantien vaihtoon, ja aloitin uuden lääkityksen. Väsyttävyydestä huolimatta olen hyötynyt lääkityksistä paljon, joten ilman lääkitystä en enää halua olla.

Vajaan viikon lääkityksen aloituksen jälkeen olotila huipentui viime maanantaina niin, etten enää kyennyt menemään edes töihin. Makasin vaan sängyssä ja itkin. Kävin todella pohjalla. Siihen on varmasti useita syitä. Olen ollut niin pakkoajatusten väsyttämä, että liika oli yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi uusi lääkitys ei toimi kunnolla niin lyhyen käytön jälkeen. Edellisenä perjantaina olin jo ehtinyt juhlia parempaa oloa, joka kuitenkin maanantaina romahti.

Viikon sairasloman jälkeen alan tulla jälleen vähitellen takaisin normaalielämään. Lääkitystä takana 1,5 viikkoa, ja annostusta on jo kerran nostettu. Uudestä lääkityksestä on vaikea sen kummemmin sanoa, kuin että ainakaan nyt ei väsytä. Jotain positiivista siis. Positiivista näiden vaikeiden aikojen suhteen on se, että olen todella tietoinen, että en ole yksin. Minua ovat auttaneet lääkäreiden lisäksi perheeni, ystäväni ja erityisesti avopuolisoni Laura. Ei ole aina helppoa olla mielenterveysongelmaisen läheinen, mutta omani ovat saaneet sen näyttämään helpolta. Syvin kiitollisuuteni teille <3

Jos olen jotakin syvällistä elämästä oppinut on se, että myrskyn jälkeen aurinko paistaa entistä kirkkaammin. Uskon, että jokainen kriisi ja tunnetilan läpikäyminen edesauttaa minua taistelussani. Tulen vahvemmaksi ja viisaammaksi kerta kerran jälkeen. Viikonlopun olen mökillä läheisteni ja rakkaiden koirien kanssa, parempaa paikkaa toipumiselle ei voisi kuvitella.

Pages