Kahvikupin äärellä – ajatuksia eläinsuojelusta

Eilen istuin hetken paikallisen kahvilan nurkkapöydässä. Ulkona paistoi aurinko, kuppi höyrysi käsissä ja ympärillä kävi hiljainen puheensorina. Minä vain istuin ja mietin. Mietin sitä, kuinka huonossa jamassa suomalainen eläinsuojelu todellisuudessa on.

Olen tehnyt itse eläinsuojeluilmoituksen. Aikanaan ajattelin, että se on velvollisuus, ja että siitä seuraa jotain hyvää. Että kun viranomaiset saavat tiedon tilanteesta, eläin saisi apua ja asiat paranisivat. Mutta se ilmoitus ei johtanut mihinkään. Ei tarkistuksia, ei muutoksia, ei edes kunnollista palautetta. Tuntui kuin koko asia olisi kadonnut jonnekin pöytälaatikkoon.

Ja samalla tiedän, miten tämä tarina yleensä päättyy. Kun mitään ei tehdä, kun ongelmat jätetään huomiotta, eläimet kärsivät hiljaa ja tilanne pahenee. Lopulta joku käy hakemassa ne pois – ei enää pelastaakseen, vaan lopettaakseen. On aivan käsittämätöntä, että meillä yhä hyväksytään tällainen toiminta. Että järjestelmämme toimii tavalla, joka ennemmin odottaa kriisin kärjistymistä kuin puuttuu ajoissa.

Minun on vaikea ymmärtää tätä. Eläimet eivät voi itse puolustaa itseään, eivätkä ne voi kertoa, että niillä on kylmä, että ne kärsivät, että ne pelkäävät. Siksi juuri meidän pitäisi olla niiden ääni. Mutta mitä hyötyä on meidänkään äänestämme, jos se kaikuu kuuroille korville?

Kun istuin kahvilassa ja katselin ohikulkevia ihmisiä, mietin myös sitä, kuinka moni meistä on edes tietoinen tilanteesta. Kuinka moni uskoo, että asiat ovat kunnossa, että eläinsuojelu toimii. Totuus on usein jotain muuta.

En tiedä, mitä muuta voisin tehdä kuin yrittää puhua tästä ja toivoa, että joku kuuntelee. Ehkä joku muukin tekee ilmoituksen. Ehkä joku vaatii enemmän. Ehkä joskus tämä muuttuu.