To do -listan kasvaessa kuuntelen vihellellen Abbaa

Pari viivaa

Oi helmikuu olet ihana keitos! Rakastan kirkkaita pakkaspäiviä. Rakastan sitä, että voin kietoutua noin miljoonan kerrokseen pehmeää villavällyä ja vaappua muhkeine toppauksineni yhtenä värikäänä takkimuumina. Pakkasen sähköistämä pehkokaan ei heittaa, kun näyttää muumilaakson asukkaalta. Etsinkin mahdollisuuksia mäenlaskuun tarjottimen kanssa. Ongelmakseni on tosin muodostunut, ettei isoäidin perintötarjotin tarjoa riittävää istuinpinta-alaa. Mäenlaskut ovat muutenkin vähän jääneet, kun olen priorisoinut muita asioita. 

Aamuisin hissin peilistä tuijottaa Siperiaan lähtöä tekevä kasakka. Silkkipaidan, jakinvillapaidan, mohairneulekaavun ja itseäni vanhemman lammasturkin alla on yllättävän pehmoista ja kotoisaa. Vain naamani huuruaa ja jäätyy bussipysäkillä seistessä. Laitan kuitenkin päättäväisesti huulipunaa joka päivä, sillä flirttikierros pakkasukon kanssa on pahasti kesken.

Päivät kuluvat töissä, kuten tilastollisesti todennäköistä tämänikäiselle on. Kohta kaksi kuukautta olen syönyt lounaan kanssa pari porkkanaa ja appelsiinin. Etsin pelistä viitteitä siitä alanko jo muistuttaa yhdysvaltalaista valtiopäämiestä. Olen kuitenkin edelleen kalpea kuin aaveen nähnyt,  poikkeuksena tietysti pakkasukolle suunnattu kirkkaanpunainen ehostus suun reunamilla. Nuppitohtori voisi väittää että kärsin latentista himosta myöhäisteiniaikojeni vampyyrikirjallisuutta kohtaan. Se juna, jossa luin Anne Ricea ja Charlaine Harrisia, on kuitenkin jo mennyt. Varmaan romuttamolle asti, sillä vanhoja pikajunia enää harvemmin näkee.

Arkeni on pientä, eikä budjetissa juuri nyt ole tilaa kuin ostamattajättämättömyyksille. Sokeriputki karamellin osalta katkesi, mutta jostain syystä kehitin himon kotimaisiin täysjyvä suklaamurorenkaisiin, minä joka söin muroja viimeksi aikana, jota en edes muista. Olen majesteelillisen aktiivinen aamukuntosali-ihminen, joka nostaa rautaa höttöhiilareiden voimalla. Elämäntapamuutokseni tuloksena herään liian aikaisin ja häpeilen urheiluvaatteitani, jotka ovat suunnilleen siltä ajalta kun Pompeiji oli vielä Rooman kuumin menomesta. Hikoillessa en sitten kuitenkaan välitä, sillä silloin maailmaan ei mahdu muuta kuin maitohapottavat reisilihakset ja norjalainen konemusiikki.

Iltaisin, kun pitäisi rakentaa vuoren kokoisia pilvilinnoja, syön omenoita ja kirjoitan aikataulusta jäljestäviä kurssipalautuksia. Ja kuuntelen Abbaa, koska 70-luvun radiolista sopii päättävisiin hetkiin, joissa tietoa pakkosiirretän paperilta aivojen perukoille.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.