Jos olisin työsopparia allekirjoittaessani tiennyt töiden alkaessa takana olevan kaksi kuukautta harvinaisen huonosti nukuttuja öitä, niin olisi saattanut jäädä kirjoittamatta. (Tai nyt kun asiaa pohdin, niin eivät ne yöt niin huonoja ole olleet – imettämisen lopettamisen myötä on säännöllisesti ollut 4-5 tunninkin unipätkiä – vaan työläitä. Joka tapauksessa mieluusti nukkuisin vähän enemmänkin/paremminkin.) Enpä toisaalta osaa oikein päiväuniakaan nukkua, joten töihin pääsee sentään litkimään teetä tietokoneen ääressä eikä tarvitse huolehtia kuin itsestään.

Työnaloitusfiilikset ovat vaihdelleet innokkaasta haikeaan ja kauhistuneesta toiveikkaaseen. Tuntuu tosi oudolta, että huomenna en jää kotiin syöttämään lapselle aamupuuroa, vaan kiskon kauluspaidan päälle ja painelen bussipysäkille hytisemään ihan liian aikaisin. Ja että se on pysyvä olotila – että en enää koskaan tule viettämään arkipäiviä kotona Jipon kanssa (paitsi perjantait ainakin maaliskuun loppuun asti, onneksi). Kupla puhkeaa lopullisesti, yhtäkkiä en enää olekaan poikani ykkösaikuinen, joka jakaa jokaisen minuutin tämän kanssa, joka tietää, mitä lapsi haluaa, kun antaa käteen duplolentokoneen ja -pupun (no pupun pitää päästä lentämään, tietenkin), jonka luokse lapsi kesken leikkien kömpii halimaan. Kauhistusta aiheuttaa se, miten mammanpoika sopeutuu isän kanssa olemiseen sekä se, miten kotiäiti pärjää hektisessä työelämässä. Toiveikkaana odotan kahden kuukauden isä-poikahengailun lähentävän rakkaitani toisiinsa entisestään, kunpa J:kin saisi kokea niitä ilon ja rakkauden hetkiä, joita kiintymystään osoittava lapsi tarjoaa. Innoissani otan vastaan yhteisön, jossa olen ensisijaisesti jotain muuta kuin äiti, älylliset haasteet, jonkun muun valmistaman lounaan ja mahdollisuuden luopua kodin projektipäällikköydestä – tai ainakin hiukan hellittää nyöreistä.

Vaikka töihin meneminen tuntuu siltä, kuin lähtisin kahdeksi kuukaudeksi Siperiaan ilman minkäänlaisia kommunikaatiovälineitä, koitan muistaa, että olen silti aika paljon läsnä. On illat ja viikonloput ja yöt. Ne siunatut perjantait. En katoa powerpointviidakkoon, vaan käyn muutaman tunnin päivässä muutamana päivänä viikossa ansaitsemassa elantoni. Ehkä me selvitään.