Aikaa yksin: parasta vai ahdistavaa?

Ah mikä onnen tunne, kun saa yhtäkkiä aikaa olla ihan yksin. Mitä sitä tekisi? Lenkille, kaupungille vai makaako vaan kotona ihan rauhassa? Vai menisikö kuitenkin kaverin kanssa vaikka kahville? Niin paljon mahdollisuuksia ja tuntuu, että vaan taivas on rajana.

Mä aina odotan tollasta yksinäistä aikaa ihan hulluna.Miten siistiä vaan pyöriä kaupungilla ja käydä syömässä hyvä lounas! Tai mennä vaikka vaan ulos istuskelemaan ja lukemaan lehteä. Sitten kun aika koittaa, oonkin ihan hukassa. En oikeen tiedä mitä tehdä. Yleensä päädyn soittamaan kavereille ja jos niistä ei ole seuraksi, niinkuin harvemmin nopealla varoitusajalla on, hiipii jo yksinäisyys puseroon. En vaan osaa olla enää yksin.

Muistan jo vuosien takaa eräänkin rantapäivän, kun pääsin odotetusti kaverin kanssa rannalle. Pakkasin mukaan eväitä ja lehtiä, poljin lähirantaan ihan fiiliksissä. Kohta sainkin puhelun, eikä kaveri päässytkään paikalle. Ajattelin, että hei no problem, ihan parasta olla ihan vaan yksinään.

Meni varmaan alle tunti, kun olin jo polkemassa kotiin päin. Luin sen  höpöhöpö-lehden ja sen jälkeen oli niin tylsää ja surullista, että oli pakko lähteä kotiin.

Olen viimeksi ollut sinkkuna 13 vuotta sitten ja silloin mulla ei ole ollut tällaisia fiiliksiä. Toki oli toiveita parisuhteesta ja surullisia aikoja, mutta pääsääntöisesti viihdyin aina itsekseni. Perheen myötä musta on tullut tällänen ihmeellinen nössö, joka on ihan hukassa kun pitäisi olla vaan itsekseen.

Edelleen ajatuksena yksinolo on aina mahtavaa, mutta totuus paljastuu kun hetki koittaa. Mulle tulee vaan tosi haikea ja vähän  surumielinen olo yksin, vaikka olisin kuinka sitä hetkeä odottanut. Ja etenkin jos olen jossain muualla kuin kotona. Kuinkakohan monta kertaa olen pyörinyt kaupungilla ja miettinyt, että tän pitäisi olla siistiä, mutta ei se vaan ole.

Usein samanlainen olo  tulee myös silloin, jos ollaan perheen kesken jakauduttu kahtia. Niin, että mä olen vaikka tyttöjen kanssa ja mies on pojan kanssa omissa menoissaan. Aina tuntuu vähän vajavaiselta. Kaipa tämä vaan johtuu siitä, että ollaan oltu koko perhe tosi tiivisti yhdessä ihan alusta asti ja nyt olen vaan tottunut siihen, että koko ajan on ääntä ja hälinää ympärillä.

Ja nyt haluan varmuuden vuoksi sanoa, että tällä ololla ei ole mitään tekemistä oikean yksinäisyyden kanssa. Eli en vertaa tätä hetkellistä haikeaa oloani siihen yksinäisyyteen, mistä liian moni kärsii. Se on täysin eri asia. Vakava asia.

Onko sulla samanlaisia fiiliksiä?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *