Kymmenen päivää olen saanut olla äiti hurmaavalle pikkuiselle pojalle.

Pojalle, jolla on tuuhea tumma tukka, suuret tumman siniharmaat silmät ja suloinen minikokoinen nuppusuu. Pojalle, joka antaa äidin harjoitella pukemista vähän hapuilevin ottein ja hikisin käsin, mutta silti suurella rakkaudella. 

Pojalle, joka maiskuttelee unissaan huuliaan ja naukaisee välillä kuin kissanpentu. Pojalle, joka heruttelee rintaa kuin pieni taistelusoturi konsanaan, nyrkkeilee ruoka-apajan kanssa, tuijottaa sitä hurjistuneesti – ja kun tarvittavat ruokavalmistelut on tehty, hän iskee määrätietoisesti imurin kiinni ja viihtyy niillä sijoillaan tunnista kolmeenkin. 

Pojalle, joka on kertaheitolla tehnyt tarpeettomaksi tyhjänpäiväisten tv-sarjojen tuijottamisen, sanomalehden lukemisen ja puhelin kädessä hengailun. Kaikki, millä on merkitystä, tiivistyy nyt tähän pieneen ihmiseen, jota hoidan, suojelen ja rakastan. 

Kuluneet kymmenen päivää ovat olleet kiistatta elämäni rankimmat (synnytyslaitoksella kaikki ei mennyt ihan suunnitelman mukaan), hysteerisimmät ja onnellisimmat. Sektio meni minun osaltani paremmin kuin hyvin, ja olen toipunut huippuvauhtia. Vauvalle sen sijaan elämän aloitus oli kivikkoinen: hän säikähti yhtäkkistä kohdun lämmöstä ja turvasta poistumista niin, että imaisi lapsivettä keuhkoihinsa, joutui happihoitoon keskolaan. 

Pienen rakkaan ensimmäiset päivät jouduimme viettämään lasipleksin eri puolilla, vain lyhyitä hetkiä yhdessä sylitellen. Se on kamalaa ja järkyttävää. 

Mutta onneksi sisupussi toipui alkuvaikeuksista muutamassa vuorokaudessa, saimme hänet vierihoitoon, ja vajaan viikon sairaalassa olon jälkeen pääsimme kaikki yhdessä kotiin. 

On hurjaa, miten ihmisen elämä voi muuttua totaalisesti näin lyhyessä ajassa. Hetkeäkään en vaihtaisi, vaikka toki olisin ottanut vauvan elämän alun vaikeudet koska tahansa itselleni, jos vain olisin voinut. Ei pienen viattoman ihmisen pitäisi joutua kestämään mitään ikävää. 

Vauvan kanssa kotona vietetyt muutamat päivät ovat opettaneet myös sen, että aika kuluu valtavalla vauhdilla. Ensin on aamu, sitten ilta ja yö – ja taas uusiksi. Vuorokaudet vaihtuvat uusiin hetkessä, ja rutiinit ovat alkaneet muodostua. Enää ei hirvitä pukea ja hoitaa 2 900 gramman painoista ihmistä.

Senkin jo muistan, että vaipanvaihdon yhteydessä laitan pienen Ikea-pyyhkeen suojaksi tai vauva suihkauttaa poikkeuksetta päälleni lämpimän suihkun. Ja kun en muista, minua naurattaa ja ehkä vähän vauvaakin. Vauva 6, äiti 0. 

Vaikka vuorokaudet toistuvat pitkälti samanlaisina, kotoa poistuminen edes puolen tunnin vaunulenkille on valtava operaatio ja elämä pyörii täysin vauvan ehdoilla, en vaihtaisi mitään. Tämä tässä juuri nyt on elämän parasta aikaa. Olen niin kiitollinen siitä, että saamme kokea vanhemmuuden ja nähdä oman lapsen kasvavan. Että saamme kuivailla yllätyspissojen jälkiä hoitoalustalta, lattialta ja omista vaatteistamme, ja kilisytellä takapihan tuulikelloa hiljalleen vauvan ihmetellessä ääntä silmät suurina. 

Hän on minun maailmani keskipiste, äidin rakas. Ei tätä tunnetta voi edes sanoin kuvailla, mutta aivan omanlaistaan rakkautta tämä ehdottomasti on. Äidinrakkautta.