Ei riittänyt meikäläisen lantio perätilasynnytykseen. Tätä siis selviteltiin perätilassa hengaavan vauvan epäonnistuneen käännösyrityksen jälkeen, kun olin jo alkanut mieltyä ajatukseen, että saattaisin sittenkin synnyttää alateitse. 

No, näin ei tapahdu. 

Kun vauvaa oli tuloksetta yritetty kääntää perätilasta raivotarjontaan äitiyspolilla, minut passitettiin magneettikuviin, joista katsottaisiin, olisiko lantiossani riittävästi lääniä, jotta perätilasynnytys olisi turvallinen. Kaikki muu puolsi sitä, että perätilasynnytystä voitaisiin harkita, vauvakin oli oppikirjamaisessa linkkuveitsiasennossa (peppu alas, jalat ylös) alatiesynnytystä ajatellen. 

En ole ikinä käynyt röntgeniä kummemmissa kuvissa, mutta magneettikuvaus ei jännittänyt tippaakaan. Tiesin, että se on se valtava tuubi, johon ihminen rullataan sisälle makaamaan. 

Ensin piti poistaa kropasta kaikki metallinen: hiuspinnit, sormukset, kello, rintaliivit (koska hakaset), sillä ne kuulemma sinkoutuisivat muuten vauhdilla koneen sisuksiin. Vasen nimetön oli niin turvoksissa, että röntgenhoitajan piti lurauttaa kunnon satsi rasvaa sormeeni, ja siinä samassa vähän paidallenikin, jotta sain valkokultarinkulat irti. 

Rintsikoita lukuunottamatta vaatteet saivat jäädä päälle. Hilpaisin makoilemaan kapoiselle tellingille huoneeseen, jossa lähes koko tilan täytti valtava masiina, jonka sisuksiin kulki kapoinen ihmisen mentävä tunneli ja makuulaveri. Kuulosuojaimissa soi Suomipopin lähetys ja joku melankolinen suomipopbiisi. 

Kone imi makuulaverini sisäänsä, ja hoitaja kuulutteli kuulokkeisiin, milloin mikäkin kuvasarja otettiin ja piti pysyä paikoillaan. Ei tullut edes klaustrofobinen olo, vaikka tunnelin katto oli ehkä 10 sentin päässä nenästäni. Jos kärsii ahtaanpaikankammosta ja joutuu magneettikuvaan, suosittelen silti pitämään silmät kiinni. Itsekin tein näin, eikä ahdistanut yhtään. 

Kuulosuojaimet peittivät enimmän melun, mutta koneen säksätys kuului silti vaimeasti niiden läpi. Mitäköhän vauva ajatteli metakasta? Vatsani ja rintakehäni päällä oli jonkinlainen raskas suojustin, mutta vauvalle meteli kuului epäilemättä silti melko voimakkaasti. 

Kymmenen minuuttia myöhemmin homma oli ohi, sain survoa sormukset takaisin sormiini ja lähdin kotiin odottelemaan äitiyspolin lääkärin arviota lantioni riittävyydestä perätilasynnykseen. Ilokseni lääkäri soitti jo samana päivänä, mutta kertoakseen, että ei, hän ei suosittele alatiesynnytystä, koska lantioni on aavistuksen ahdasta sorttia, ja jos vauva vielä kovin kasvaa, on olemassa riski, ettei hän mahdu peppu edellä tulemaan luonnon omaa reittiä ulos. 

Hyväksyin lääkärin sanoman mukisematta. En tietenkään lähtisi yrittämään synnytystä, joka olisi etukäteen todettu tutkimuksilla erittäin riskaabeliksi sekä minulle että vauvalle. Onneksi jäljellä oli vielä yksi, meille molemmille turvallisempi vaihtoehto: suunniteltu sektio. Ja nyt siihenkin on aika varattuna. 

Millaisia fiiliksiä minulla sitten on tästä kaikesta myllerryksestä, jollaista on todellakaan osannut viikko sitten edes kuvitella?

Alkuun olin perätilauutisesta paniikissa, sitten harmistuin käännösyrityksen epäonnistumista, toiveet nousivat taas kun perätilasynnytystä alateitse alettiin pitää mahdollisesti potentiaalisena vaihtoehtona. Kun ainoaksi vaihtoehdoksi todettiin sektio, olin pirun kiukkuinen, surullinen ja peloissani. Valvoin yhden yön ja itkin kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita, joita eteen voisi periaatteessa leikkuupöydällä tulla. 

Miten hitossa meille aina tuntuukin osuvan kaikki pienimmät todennäköisyydet onnistua erilaisissa raskauteen liittyvissä jutuissa? Ensin lapsettomuusvuosien epätoivo epäonnistumisineen (vaikka toisaalta moni yrittääkin paljon meitä pitempään ja joutuu turvautumaan järeämpiin hoitoihin – jos löytää apua niistäkään) ja nyt sitten, kun vuosien yrityksen jälkeen olen viimeisilläni raskaana, käykin niin huono tuuri, että kaikista maailman synnytystavoista kohdallemme osuu tämä, jota en missään vaiheessa pitänyt vaihtoehtona. 

Nukuttuani (siis käytännössä itkettyäni, valvottuani ja vatvottuani) yön yli sektiopäätöksen kuulemisesta, olin paljon rauhallisempi.

Näin tämän on tarkoitettu menevän. Tämä tehdään minun ja vauvan parhaaksi, jotta me molemmat selviämme synnytyksestä mahdollisimman hyvin ja terveinä. Toki sektio on iso, iso leikkaus, johon liittyy liuta riskejä. Mutta ei perinteinen alatiesynnytyskään ole riskitön. 

Olen päättänyt keskittää kaiken energiani siihen, että menen sektioon hyvällä fiiliksellä ja muistaen, että toimenpiteen jälkeen saamme ihanan, oman vauvan viimein syliimme, elämäämme ja arkeemme – toivottavasti olen siinä kuosissa, että hänet voidaan laskea iholleni heti kohdusta nostamisen jälkeen. Synnytyssairaalassamme on onneksi ihana käytäntö, että tätä nimenomaan tavoitellaan ja siihen pyritään. 

Ja jos äiti sattuisikin olemaan leikkauksesta huonovointinen tai sekaisin, isä saa vauvan paitansa alle kenguruhoitoon heti syntymän jälkeen, jos vain vauvan vointi sen sallii. Sekä minulle että miehelle on supertärkeää, että vauva on alusta asti ”omissa käsissämme”, lähellä, iholla. 

Nyt tuntuu uskomattoman konkreettiselta, että ihan pian hän on täällä! <3