Ladataan...
Pikkuseikkoja

Ihastuin joskus viitisen vuotta sitten Patti Smithin Ihan kakaroita -kirjan nuoruusmuisteloihin 60- ja 70-luvun New Yorkissa. Tänä vuonna luin toisen Smithin muistelmateoksen, M Trainin (Siltala, 2016). Siinä Smith kertoo tarinoita elämänsä varrelta kietoen joukkoon runollisia, unenomaisia välikuvauksia. Pääosin teos liikkuu kahdella aikajanalla: Smithin ja tämän edesmenneen aviomiehen Fredin yhteiselossa sekä Smithin nykyarjessa New Yorkissa ja muualla.

Smith matkustaa ympäri maailmaa mutta palaa kantakahvilansa nurkkapöytään Greenwitch Villagessa. Hän kulkee polaroid-kamera mukanaan, tallentaa filmille itselleen tärkeitä esineitä, juo litrakaupalla mustaa kahvia, kirjoittaa ajatuksiaan lautasliinoihin ja tunkee ne taskuihinsa, muistelee ystäviään kuten William Burroughsia ja katselee rikossarjojen maratonlähetyksiä. Taiteilijan boheemi persoona tulee esiin niin korteista, joita hän nostelee tarot-pakastaan, kuin impulsiivisista hankinnoista – Smith saattaa ostaa merikelvottoman veneen tai lahoamispisteessä olevan talon hetken mielijohteesta, huolehtimatta, ja siihen saman tien kiintyen.

Smith ei sanojensa mukaan usko symboliikkaan mutta arvostaa sitäkin enemmän rituaaleja ja tuntemiensa henkilöiden muiston vaalimista. Hän viljelee viittauksia kirjallisuuteen ja taiteeseen, ei itsetarkoituksena vaan avatakseen omaa maailmaansa. Samalla Smith löytää viittauksistaan jatkuvasti yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja alan tehdä itse samaa – huomaan, että kirjaa lukiessani juon kahvia mustana kahvilan kulmapöydässä, aivan kuin Smith kantapaikassaan. Hihkaisen, kun saan tietää, että myös Smithin ensikosketus Haruki Murakamiin on tapahtunut juuri Suuren lammasseikkailun kautta kuten itselläni. Olen matkannut Madridista bussilla Valenciaan, kuten Smithkin, käynyt Frida Kahlon sinisessä talossa, ja myöskin saanut Smithin tavoin ruokamyrkytyksen Meksikossa heti matkan ensipäivinä. Yhteiset kokemuksemme tekevät kirjasta merkityksellisemmän henkilökohtaisella tasolla.

Smith aloittaa M Trainin tietämättä, mitä on kirjoittamassa, punaista lankaa etsien. Tekstin edetessä siitä alkaa vähitellen erottua muistokirjoitus kaivatulle miehelle, jonka lähdön jälkeen Smith on totutellut elämään yksin. Pääsin Smithin keikalle toista kertaa, kun tähti esiintyi elokuussa Flow-festivaalilla. Näin silloin lavalla juuri sen coolin, symppiksen ja hyvän tyypin, johon tutustuin tässä kirjassa.

P.S. Helsingin kirjamessut ovat jo viikon päästä. Tahdotko ilmaisen lipun? Seuraa blogin Facebook-sivua ja osallistu arvontaan, joka on voimassa vielä sunnuntaihin 21.10. klo 12 saakka.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Lapualaissyntyiseltä, Helsingissä asustavalta Taina Latvalalta on tähän mennessä ilmestynyt kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Tutustuin vasta vähän aikaa sitten Latvalan tuotantoon hänen viimeisimpien teostensa eli novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015) ja romaanin Venetsialaiset (Otava, 2018) kautta.

Ennen kuin kaikki muuttuu -kokoelman novellit soljuvat nerokkaan vaivatta, tunnelmasta toiseen. Tyyli on kepeä, vaikka taustalla on osin tummiakin aiheita. Viimeinen kesä kertoo tytöstä ja pojasta, joilla kaikki on vielä edessä, niin ilot kuin surut. Kilpikonnan äiti on poikaystävän näkökulmasta kerrottu hupaisa tarina tyttöystävän pakkomielteisestä kilpikonnahurahduksesta. Unelma-asiakkaassa ruokakaupan asiakas ylläpitää mielikuvituksessaan suhdetta kaupan kassaan. 

Latvalan novellit ovat itsenäisiä, mutta niiden naispäähenkilö vaikuttaa useimmiten samalta isänsä menettäneeltä naiselta. Muutkin hahmot tuntuvat toistuvan, osalla on samat nimetkin. Tarinoiden myötä elämäntilanteet, rakkaudet ja juhlat vaihtuvat, mutta muisto isästä nitoo erilliset osat lopuksi yhteen.

Novellien taustalla vaikuttava teema ei jää tähän. Isäsuhteen ja menetyksen käsittely jatkuu suoraan Latvalan uusimmassa romaanissa (ja on ilmeisesti jatkunut jo kirjailijan ensimmäisistä teoksista lähtien). Venetsialaiset kertoo kolmesta luonteeltaan täysin erilaisesta sisaruksesta. Elina, Paula ja Iiris kokoontuvat yhteiselle kesämökilleen elokuun viimeisenä viikonloppuna.

Romaanin kerronta kulkee kahdella tasolla: naisten välisen vuorovaikutuksen ja muistojen täyttämässä mökkiviikonlopussa sekä heidän lapsuus- ja nuoruusajoissaan. Keskiössä on naisten isä, vaikea ja rakas henkilö, joka ei ole tehnyt kenenkään elämää helpoksi. Taustat avautuvat lukijalle vähitellen, ja menneisyydestä paljastuu salaisuus, joka ulottuu nykyhetkeen asti.

Hienojen ja vaivattomien novellien jälkeen odotin myös romaanilta samantyylistä, mukaansatempaavaa tekstiä. Valitettavasti teos etenee kuitenkin väkinäisesti ja tahmeasti, ja kaikkitietävä kertoja hyppii melkein hallitsemattomasti näkökulmasta toiseen. Rakenne vaikuttaa huolellisesti etukäteen suunnitellulta, mutta kerronta ei vaan tunnu syttyvän ja jää kytemään liian pienellä liekillä läpi tarinan.

Kummankin kirjan upeita kansia katselee muuten mielellään kirjahyllyssään: selkämyksissä komeilevat kuvataiteilija Rauha Mäkilän maalaukset Hardbody (2015) ja Is It True When U Say That U Love Me (2006).

Arvostelukappale teoksesta Venetsialaiset saatu kustantajalta.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

"Ilman vanhempiani olisin ajautunut katuojaan jo vuosia sitten. 'Hyvä on, tämän kerran', äitini ja isäni ovat huokaisseet puhelimeen. 'Mutta näin ei voi jatkua', he ovat lisänneet ja kysyneet: 'Mitä sinä aiot elämällesi tehdä?' Silloin olen huutanut, että mistä vitusta minä sen voisin tietää, ja lyönyt luurin vanhempieni korvaan, koska se on tapa, jolla käsittelen vaikeita asioita."

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018) olisi pitänyt stailata Taffelin Broadway-sipsien seurassa, ymmärrät tämän, kun luet kirjan. Toisaalta kahvi kauramaidolla kalliolaisessa ravintolassa vie lähelle kirjan tapahtumapaikkoja, joten mennään sillä. Päähenkilö ja minä-kertoja, noin 35-vuotias nainen – jossa ilmeisesti on paljon samaa kuin kirjailijassa itsessään – toimii vapaana toimittajana ja asuu Aleksin Kiven kadulla.

Nainen makaa lasitetun parvekkeen lattialla, kuuntelee kiljahduksia Linnanmäeltä ja suree menetettyä rakkautta. Tarinan aiheet ovat vakavia: jätetyksi tuleminen, masennus, työttömyys, rahattomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta. Toisaalta päähenkilöllä on ymmärtäviä ystäviä, taloudellisesti tukevat vanhemmat ja ratkaisukeskeinen, empaattinen terapeutti. Ennen kaikkea romaani on kuitenkin hauska. Savonlahden sarkastisen naseva kirjoitustyyli saa nauramaan ääneen monen monta kertaa läpi tarinan.

Jo kirjan luvut on nimetty hupaisasti kuten "Annoin vielä yhden mahdollisuuden uudenlaiselle ja kepeälle deittailukulttuurille", "Olin täydellinen tyttöystävä" tai "Ajan raitiovaunulla epämukavuusalueelleni". Naisen on odotettava sopiaa hetkeä, jotta voisi käydä uuden poikaystävänsä kanssa suuren sipsikeskustelun. Eron koittaessa nainen kertaa mielessään kaikkia niitä tyhjänpäiväisiä lauseita, joita tuli sanoneeksi viimeisenä yhteisenä päivänä, esimerkiksi "Taavetti näki Hottis-Juhan Herkuleksessa". Kun terapeutti kannustaa naista suomaan itselleen hyviä asioita, nainen ottaa opintolainan ja ostaa sillä matkan New Yorkiin.

Savonlahden kirjan voi nähdä freesin rehellisenä tuulahduksena chicklit-genressä tai sitten humoristisena kuvauksena kolmikymppisen kaupunkilaisen haastavasta arjesta. Chicklitiin viitatessa olennaista ei kuitenkaan ole, saako päähenkilö uuden poikaystävän vai ei, vaan kaikkein tärkeintä on oma asenne, hyväksyykö nainen lopulta itsensä juuri sellaisena ja siinä tilanteessa kuin on.

Arvostelukappale saatu kustantajalta

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Kun kriitikko tekee kirjailijan teoksesta kritiikin, joka osaltaan inspiroi kirjailijaa kirjoittamaan uuden kirjan, jolle puolestaan kriitikko kirjoittaa näpäytykseen päättyvän vastineen, alkaa mielenkiinto viimeistään nousta. Kirjailija on teatterintekijänä tunnettu Saara Turunen ja kriitikko Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander.

Jotta Turusen uuden romaanin Sivuhenkilö (Tammi, 2018) taustat ymmärtäisi parhaiten, on paras lukea alle hänen esikoisromaaninsa Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015). Tutustuin teoksiin kerralla perätysten, mikä korosti niiden yhtäläisyyksiä ja samalla myös niiden eroja.

Rakkaudenhirviö osoittautui synkäksi mutta pirullisen hauskaksi ja osuvaksi kuvaukseksi kasvamisesta, naisena olemisesta ja suomalaisuudesta. Sen päähenkilö on taiteilijaksi varttuva tyttö, jolla on tarmoa ja vilkas mielikuvitus. Lapsuuden kuvauksessa erityisen herkullisia ovat hetket, kun pikkutytön minäkerronnasta kuultavat nerokkaasti läpi aikuisten opettamat asiat. Ihmissuhteiden osalta päähenkilöä vainoaa eniten tämän kompleksinen suhde äitiinsä, joka on sekä uskonnollinen että ravitsemusterapeutti. Vanhoillinen kasvatus ja tiukka ruokavalio ohjaavat tyttöä huvittaviin ylilyönteihin vielä pitkään sen jälkeenkin, kun hän on lähtenyt kotikylästään.

Teos tiivistää maaseudulta lähtöisin olevaa suomalaisuutta sarkastisella huumorilla ja yhdistää siihen yleismaailmalliset aiheet: ajan kulumisen, varttumisen, itsensä ja inspiraation etsimisen. Alakuloinen päähenkilö haluaa aina muualle ja vaihtaa usein maisemaa, mutta löytää silti itsensä yhä uudelleen samasta symbolisesta kuopasta. Kirjan huumori on ilkeää, mutta päähenkilö on itselleen aivan yhtä armoton kuin muillekin.

Lukuun ottamatta kahden sivun johdantoa teoksen tarina etenee alusta loppuun lineaarisesti, saman minäkertojan äänellä. Yksinkertainen kerronta ei tuntunut köyhältä vaan mielenkiintoiselta ratkaisulta, koska nykylukijana olen ehdollistunut odottamaan, että millä vain hetkellä aikataso tai kertojan näkökulma voi vaihtua. En voi olla antamatta arvoa myös sille, että Rakkaudenhirviö on sekä oman sukupolveni että sukupuoleni kasvukertomus. Kulttuuria kuluttavana naisena olen kyllästetty nuorten miesten kasvutarinoilla. Maailma tarvitsee edelleenkin lisää tarinoita naisista. 

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon Teatterikorkeakoulua käyneen päähenkilön ystävät, Laura ja Antti, jotka viittaavat melko suoraan Laura Birniin ja Antti Holmaan. Esikoisromaani ammentaa muutenkin ilmeisesti varsin paljon Turusen omasta elämästä. Kirjailijan tänä vuonna julkaistu kakkosromaani siirtyy kuitenkin jo aivan selkeästi autofiktion puolelle.

Sivuhenkilö kertoo yhdestä vuodesta Turusen elämässä. Sen aikana Turusen esikoisromaani julkaistaan, hän potee yksinäisyyttä, pohtii kirjan julkaisemisen jälkeisiä tuntojaan, ajelehtii sinne tänne kaupungissa, mietiskelee ja tekee muistiinpanoja. Monet elementit teoksessa ovat tuttuja jo edellisen romaanin pohjalta. Esikoisromaania pystyssä pitäneet pahanilkinen huumori ja ponnekkuus ovat kuitenkin karisseet pois, varmaan siksi, että uusi romaani on rehellisemmin omaelämäkerrallinen.

Teos vaikuttaa alussa käyvän tyhjäkäynnillä mutta saa virtaa sivulla 73, kun "the" arvostelu ilmestyy. Sen jälkeen kertoja kohdistaa energiansa arvostelun puimiseen, ja lisää samantapaista mietiskelyä syntyy, kun kyseisen arvostelun julkaissut lehti luovuttaa myöhemmin kertojalle kirjallisuuspalkinnon. Jostain syystä kerronnan dramatisointi kuitenkin yleisesti puuttuu romaanista, kiinnostaviakaan aiheita ei analysoida paria kappaletta pidemmälle, ja rinnalle tiputellaan kohtalaisen tyhjänpäiväiseksi jääviä huomioita ja muistoja.

Sivuhenkilössä on kyllä mukana suurempiakin teemoja, erityisesti naisen edelleen osin epämukava rooli nyky-yhteiskunnassa – sekä ammatillisesti että yksityiselämässä, jossa yksin elävä kertoja seuraa perinteisen perhemallin toteutumista ystäväpiirissään. Koin käsittelyn kuitenkin jäävän pinnalliseksi. Toisaalta pohdin sitäkin, että olisiko kirja tuntunut mukaansatempaavammalta ja merkityksellisemmältä, jos en olisi lukenut alle esikoisromaania. Ehkä nopeampi ja nokkelampi Rakkaudenhirviö sai sen jatkoksi luetun Sivuhenkilön tuntumaan vaisulta toistolta ja näin kakkosromaani menetti mielessäni omat ansionsa itsenäisenä teoksena? Kuka tietää, ehkä jokaisen on paras lukea kirja itse ja muodostaa oma mielipiteensä?

 

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Helmi Kekkosen romaani Vieraat (Siltala, 2016) on kuin draamaelokuva, joka rakentuu eri henkilöiden toisiinsa risteävistä tarinoista. Helsinkiläisen kirjailijan teos sijoittuu kotoisasti kantakaupungin maisemiin.

Juhlat ovat alkamassa, ihan vain pienimuotoiset päivälliskutsut, mutta taustalla on paljon odotuksia. Puhtaaksi ja kiiltäväksi jynssätty koti kaipaa vielä vähän lisää valkoisia ruusuja, jotta kaikki olisi täydellistä. Toisin kuin Virginia Woolfin romaanissa Mrs. Dalloway, kukkia on nyt hakemassa mies. Nainen puolestaan on kotona valmiina vastaanottamaan vieraita. Ovikello soi, mutta kukaan ei – eivät juhlien pitäjät, sen enempää kuin kutsutut – ole lainkaan juhlatunnelmassa.

Jokainen luku seuraa yhtä henkilöhahmoa, avaa tämän elämäntarinaa ja samalla selittää, mikä näitä ihmisiä yhdistää toisiinsa. Jokaisen henkilön nykyisyyttä ja siihen liittyvää tyytymättömyyttä tai onnettomuutta määrittää vahvasti menneisyys. Monella on taustalla traumat lapsuudesta. Ylipäätään vanhemmuus ja lapsuus ovat kirjan kantavia teemoja. Elämä ei ole ollut helppoa kenellekään.

Loppuratkaisun satuin aavistamaan jo etukäteen, mutta syynä ei niinkään ollut ennalta-arvattavuus kuin se, että mikään muu loppu ei istuisi tarinaan yhtä hallitusti. Tätä kautta romaani osoittautuu loppuun asti hiotuksi kokonaisuudeksi.

Hillityn tyylikkäällä ja tiiviillä romaanilla olisi voinut olla potentiaalia kasvaa pidemmäksikin, jos kunkin henkilöhahmon tarinaan olisi lukujen myötä palattu uudelleen ja paneuduttu vielä syvemmin. Toisaalta taas tällaisenaan kirja on pieni, runomainen (lahja)paketti, juuri sellainen, miltä se näyttää Elina Warstan suunnittelemissa ja kuvittamissa kauniissa kansissa.

Kirja saatu kustantajalta, osana osallistumista Kirjailijan kanssa -tilaisuuteen, jossa on tällä viikolla vieraana kirjailija Helmi Kekkonen.

Kirjailijankanssa.fi

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Napoli-sarjaa ja napolilaispizzaa Torikortteleiden Via Tribunalissa

On aika palata Elena Ferranten maailmaan! Vuosi alkaa hienosti, kun WSOY tuo suomennoksen menestykseksi osoittautuneen Napoli-kirjasarjan kolmannesta osasta. Ne, jotka lähtevät ja ne jotka jäävät -romaani jatkaa Lènun ja Lilan mukaansatempaavaa tarinaa. Jos et ole vielä tutustunut sarjaan, tässä viisi syytä, miksi kannattaa.

1. Elävä Napoli-kuvaus

Napoli on kuin yksi päähenkilöistä Ferranten kirjasarjassa, niin elävästi sitä kuvataan. Köyhyydestä ja Camorrasta tunnettu kaupunki avautuu kirjoissa kaunistelemattomana. Jos matkakuume yllättää kirjojen kautta, kannattaa myös tutustua The Guardianin kuvaesseeseen Elena Ferranten Napolista.

2. Vahva ajankuva

Aiemmissa kirjoissa käytiin läpi 50- ja 60-luku. Kolmannessa osassa siirrytään 70-lukuun. Päähenkilöiden elämän taustalla vaikuttavat koko ajan Euroopan eri vuosikymmenten tapahtumat ja yhteiskunnallinen liikehdintä.

3. Yhteiskuntaluokkien käsittely

Ystävysten elämät kulkevat samoista lähtökohdista eri suuntiin. Koulutuksen avulla Lènu hyppää rikollisuuden lonkeroissa elävästä köyhästä patriarkaalisesta korttelistosta sivistyksen ja oppineiden pariin. Luokkahypystä jää kuitenkin jäljelle ulkopuolisuuden tunne sekä vanhoissa ympyröissä että uusissa piireissä.

4. Suuret tunteet

Kirjasarja kertoo kahden erilaisen naisen varttumisesta ihastuksineen ja rakkauksineen. Kaiken keskiössä pysyy tyttöjen erikoinen riippuvuus toisistaan, johon kuuluu kiintymystä ja kateutta ja joka yhdessä ääripäässään muuttuu välillä myös täydelliseksi välinpitämättömyydeksi.

5. mukaansatempaava tarina

Napoli-sarja jos jokin on niin kutsuttu lukuromaani – mutta ainoastaan sanan positiivisissa merkityksissä. Jos kaipaat irtiottoa arjesta, heittäydy mukaan!

Lue myös

Elena Ferrante -kuumetta – suositun Napoli-sarjan eka osa

Ladataan...
Pikkuseikkoja

"Lopulta päästiin moottoritielle. Se oli upeaa, pyörien ääni asfaltilla, tuulen suhina ikkunoissa. Rekkoja, puskuritarroja, takapenkillä tappelevia kakaroita. Valtatie 66."

Yhdysvaltalainen novellisti Lucia Berlin (1936–2004) sai elinaikanaan nauttia vain pienen piirin arvostusta. Suuren lukevan yleisön tietoisuuteen Berlin nousi vasta pari vuotta sitten, kun hänen valikoiduista teoksistaan julkaistiin postuumisti kokoelma. Suomennos, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co, 2017, suom. Kristiina Drews), ilmestyi viime vuoden lopussa. Tartuin siihen innokkaana ja uteliaana – ja ihastuin välittömästi.

"Kaikilla meillä oli rikas, komea ja vaikutusvaltainen amerikkalainen isäpappa. Siinä iässä tytöt suhtautuivat omaan isäänsä samalla tavalla kuin hevosiin. Intohimoisesti."

Berlinin pienet novellit hyvä- ja huono-osaisten amerikkalaisesta arjesta ovat kauniita ja kainostelemattomia. Niissä istutaan itsepalvelupesulassa, vieraillaan aborttiklinikalla, hoidetaan potilaita ensiapupolilla, käydään lukiota, ollaan katkaisuhoitolan asiakkaana, siivotaan hienostokotia tai lomaillaan merenrannalla.

"Melina ompeli kaikki heidän vaatteensa. Hän oli ripustanut huoneisiin kangaskatoksia. Lattioilla oli patjoja ja tyynyjä, niin että siellä saattoi ryömiä teltasta telttaan kuin pikkuvauva. [--] Beau kertoi minulle Melinasta kaiken. [--] Olin pahoillani, kun Beau lähti. Hänkin oli enkeli, minun elämäni enkeli. [--] Olin niin yksinäinen, että jopa harkitsin huoneiden sisustamista teltoiksi."

Tarinat ovat pullollaan mainioita huomioita ja häkellyttävän nokkelaa ajatuksenjuoksua. Berlin saattaa siirtyä lyhyessäkin tekstinpätkässä aivan hetkessä muistojen kautta vaivatta toiseen paikkaan tai aiheeseen. Osa novelleista on myös todella hauskoja, ja joskus Berlin vie huumorin lähes mustan puolelle.

"Ihmiset ovat ihastuneita omiin avannepusseihinsa. [--] Entä jos meidän kehomme olisi läpinäkyvä, niin kuin pesukoneen luukku? Miten ihmeellistä olisi tarkkailla itseämme. Hölkkääjät hölkkäisivät entistä reippaammin, veri pulppuaisi suonissa. Rakastavaiset rakastaisivat entistä enemmän. Jumankauta! Katso miten sperma lentää! Ihmiset söisivät paremmin – kiivihedelmiä ja mansikoita, borssia ja smetanaa." 

Alaskassa syntynyt Berlin asui vuoroin milloin missäkin, Chilessä, Meksikossa, New Mexicossa, Kaliforniassa. Kirjoittamisen ohella hän teki elämänsä aikana töitä mm. siivoojana ja sairaanhoitajana sekä opetti yliopistolla. Berlin koki kolme avioliittoa ja -eroa, sai neljä lasta, toimi näiden yksinhuoltajana ja kärsi pitkään alkoholismista. Kirjailijan oma elämä heijastuu aivan suoraan novellien aiheisiin ja miljöisiin. Tarinoiden naisten ikä ja elämäntilanne vaihtelevat, mutta naiset muistuttavat aina vahvasti Lucia Berliniä itseään vaikkei puhtaasta autofiktiosta olekaan kysymys.

Alkuperäinen kokoelma A Manual for Cleaning Women sisältää 43 novellia, suomennos vain 25. Loppuja kuulemma käännetään jo ja jatkoa on tulossa ensi syksynä.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Autofiktio on ollut viime vuosina pinnalla kirjallisuudessa aivan erityisesti tietenkin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan myötä. Samaa genreä edustaa myös Tom Malmqvistin Joka hetki olemme yhä elossa, josta kirjoitin alkuvuodesta

Kun kirjailija Selja Ahavan elämässä tapahtui suuri, odottamaton käänne, seurasi tästä omakohtaisesta kokemuksesta hänen kolmas romaaninsa, autofiktiivinen teos Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017). Kaikki lähtee yhdestä pienestä lauseesta aamiaispöydässä. "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen", toteaa naisen aviomies aamupalan äärellä.

Ahava kuvaa suurta henkistä ristiriitaa: kuinka olla iloinen läheisen puolesta, joka löytää onnen, kun samalla menettää oman onnensa. Petetty olo saa kysymään, oliko rakkaus aitoa silloin, kun sitä vielä oli. Naisen menetys ei saa edes konkreettista muotoa, sillä kun miehestä tulee nainen, mies vain katoaa, ei ole mitään haudattavaa.

Kertoja käsittelee kokemaansa pistämällä pala palalta muistiin katoavaa miestään. Hän yllättyy, kuinka paljon ulkoisia seikkoja omaan rakkauteen on liittynyt. 

Ahavan teksti on herkkää, runollista, kauniin yksinkertaista. Omakohtaisen tarinan rinnalla seurataan vertauskuvallisesti Kristoffer Kolumbuksen retkeä valtameren yli. Kolumbus luuli löytäneensä meritien Intiaan. Nainen oli uskonut löytäneensä elämänsä miehen. Kun manner onkin kokonaan eri, mitä se merkitsee löytäjälleen?

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

Lue myös:

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Voisiko Paul Austerin uusin teos, 1140-sivuinen mammuttiromaani 4321, olla Austerin paras kirja? Sanoisin, että kyllä, ainakin parhaimpien joukossa. "Mitä jos..." -ajatusleikki elämän erilaisista poluista on toki kiehtonut useitakin kirjailijoita ja elokuvantekijöitä, mutta tässä tapauksessa kyse on jopa neljästä rinnakkaisesta elämästä, joita elää yksi ja sama henkilö, New Jerseyssä syntynyt juutalainen Archie Ferguson.

4321 on yhden pojan kasvukertomus kerrottuna neljällä. Fergusonin kaikki elämät etenevät rinnakkain, kukin kronologisesti luku kerrallaan. Vaikka vaihtoehtoisia elämiä käsitellään vakiojärjestyksessä, haastaa teos (mukavasti) lukijan muistia. Kunkin luvun alussa on hyvä hetkeksi pysähtyä palauttamaan mieleensä, mitä juuri kyseisessä elämässä on tähän mennessä suunnilleen tapahtunut.

Fergusonin elämät alkavat kaikki samasta lähtökohdasta ja samojen ihmisten ympäröimänä, mutta pojan varttuessa satunnaiset muutokset ympäristössä kehittävät elämiä omiin suuntiinsa. Fergusonin geenit kuitenkin pysyvät muuttumattomina, joten tietyt elementit säilyvät kaikissa elämissä, joskin ilmenevät hieman eri muodoissa. Nuoruus kuluu vahvasti urheilun parissa, varttuessaan poika puolestaan löytää intohimonsa kirjoittamisesta.

Hieno kirja pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun ja jopa paranee, kun lapsuudesta edetään nuoruusvuosiin, joina päähenkilö varttuu ja muodostaa omaa identiteettiään. Erityisen herkullista romaanissa on vahva ajankuvaus, kun päästään 60-luvulle. Mukana seuraavat Kennedyn, Johnsonin ja Nixonin hallitukset, Kuuban ohjuskriisi, Vietnamin sota, kansalaisoikeusliike ja rotumellakat, opiskelijamielenosoitukset ja julkisuuden henkilöiden murhat. Historian tapahtumat koskettavat tai vaikuttavat eri tavoin Fergusoniin tämän elämäntilanteesta riippuen.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

Lue myös:

Talvipäiväkirja – inventaario Paul Austerin elämästä

Lukemisesta ja Pariisin puistoista

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Pääsin alkusyksystä tutustumaan majakkaan, jonka uskotaan toimineen mallina Tove Janssonin Muumipappa ja meri -kirjan majakalle. Söderskärin majakkasaari sijaitsee avomerellä Porvoon uloimmassa saaristossa. Matka sinne voi olla kovassa aallokossa aika hurja, mutta palkintona on ikimuistoinen elämys, kun kierrät muusta maailmasta eristäytynyttä karun kaunista saarta, tuijotat merta ja annat tuulen tuivertaa tukkaasi.

Söderskärin majakan huipulla voi nauttia merinäköalasta joka suuntaan. Alemmissa kerroksissa on kuvia majakan historiasta. Esillä oli myös pikkuinen Tove ja meri -näyttely, joka käsitti valokuvia Janssonin saaristoelämästä sekä Janssonin tekemiä kuvituksia. Majakkasaarelta pääsee myös viereisen saaren kallioille kapeaa ja huojuvaa riippusiltaa pitkin.

Söderskärin majakka rakennettiin 1800-luvulla ja se toimi vuoteen 1989. Saari ja sen ympäristö on nykyään luonnonsuojelualuetta. Paikalle pääsee kesäaikaan esim. Vuosaaresta pienellä yleisöristeilylaivalla.

Soderskar.fi

Lue myös:

Tove – hetkiä muumikirjailijan elämästä

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Miki Liukkosen 858-sivuista kakkosromaania O (WSOY, 2017) on jo ehditty esittää yhtenä kotimaisen kirjallisuuden vuoden tai jopa vuosikymmenen merkittävimpänä kaunokirjallisena teoksena. Tartuin siihen uteliaana: takakannen hashtag-listaus, jossa mainittin mm. #munakoisot, #Bach ja #liukumäet, ei juuri paljastanut, mistä kirjassa on kyse.

Niinpä kävin O:n kimppuun – tai sitten O kävi minun kimppuuni. Kirja nimittäin vyöryttää päälle loputtoman määrän henkilöhahmoja, yksityiskohtia, neurooseja ja alaviitteitä. Välillä seurataan uimaharjoituksia, välillä Nikola Teslan elektromagneettisia kokeiluja, välillä analysoidaan liukumäkien olemusta, H. C. Andersenin inspiroiman vaihtoehtoisen teatteriesityksen luomista tai raviurheilua, vain muutamia esimerkkejä mainiten. 

Ymmärsin pian, että on hyödytöntä yrittää painaa mieleensä kaikkea, vaan kannattaa päästää irti, heittäytyä tekstin syövereihin ja katsoa, mihin se johtaa. Vauhdissa voi hyvin keskittyä juuri niiden henkilöhahmojen tarinoihin, jotka itseä eniten kiinnostavat.

Vähitellen tekstin lomasta alkaakin erottua selvemmin ja selvemmin ohut lanka, joka punoo aivan erilaisten tarinoiden ja taustojen keskellä olevia henkilöitä toisiinsa. Kirja on suurelta osin erilaisten sairaaloisten neuroosien kuvausta, jotka erään henkilöhahmon mukaan johtuvat nykyajan älyttömästä infoähkystä. Samaan aikaan tapahtuu kummallisia sattumuksia ja aikaheittoja, joille yksi kirjan henkilöhahmoista yrittää löytää selitystä.

Kirja piti uteliaisuuteni yllä yli puolivälin, mutta kahden kolmasosan kohdilla innostukseni alkoi hiipua. Tähän vaikutti myös kesäkausi: en juuri jaksanut raahata painavaa kirjaa lomapäivinä kahviloihin, ulkomaanreissulle tai pyöräretkille mökille. Niinpä napsin välissä muita romaaneja ja O:n lukeminen vain pitkittyi. Silti O osoittautui arvokkaaksi lukukokemukseksi – ihan jo siitä syystä, että sain sen kautta testattua omaa kestokykyäni lukijana.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

Ladataan...
Pikkuseikkoja

HBO:n tämän vuoden upea ja karmaiseva TV-sarja The Handmaid's Tale on saanut monen etsimään käsiinsä Margaret Atwoodin alkuperäisteoksen, samannimisen romaanin vuodelta 1985. Tammi julkaisikin suomennoksesta tarkistetun uusintapainoksen sopivasti heti kesäkuussa sarjan päätyttyä. Yhdysvalloissa kirja puolestaan pomppasi myyntilistojen kärkeen jo alkuvuodesta, useita kuukausia ennen TV-sarjan alkua, ilmeisesti Donald Trumpin uuden hallinnon pelästyttämänä. (Myös George Orwellin Vuonna 1984 -teos nousi tammikuussa bestseller-listoille.)

Orjattaresi-romaanin (suom. Matti Kannosto) tuoreen painoksen kannessa komeilee nyt päähenkilöä, "Frediläistä", TV-sarjassa hillityn loistavasti tulkitseva Elisabeth Moss. Sarjassa Atwoodin dystopiakuvaus on toteutettu niin vaikuttavasti, että katsoja tuntee olonsa lyödyksi jokaisen jakson jälkeen. Kirja ei ole yhtään kevyempi, itse asiassa se tuntuu jopa karummalta visuaalisen ulottuvuuden puuttuessa. Kun sarjan äärellä voi pysähtyä ihailemaan harmonisia värejä, hienoja kuvakulmia ja yksittäisten kohtausten wesandersonmaisen tarkkoja asetelmia, ei kirja juurikaan anna vastaavanlaisia hengähdystaukoja synkästä tarinasta.

Sarjaan on filmatisointien tyypilliseen tapaan tuotu enemmän draamaa sekä tapahtumia, joita ei kirjassa lainkaan esiinny. Toisaalta taas kirjaan verrattuna asioita on yksinkertaistettu, henkilöhahmoja muutettu tai jätetty pois, ja asukoodeja ja muita yksityiskohtia selkiytetty. Kirja antaakin hieman tarkempaa kuvaa päähenkilöstä, ympäröivän maailman tilanteesta ja uuden valtarakenteen piirteistä. Kerronnaltaan romaani on vuoroin hyvinkin toteavaa ja lakonista, vuoroin taas sanoja ja niiden merkityksiä tapailevaa, runollista, maalailevaakin. 

Myönnän, että tartuin tähän klassikkokirjaan paitsi yleissivistyksen vuoksi, myös siksi, että toivoin saavani kuulla lisää orjattaren kohtalosta. Päähenkilön henkilökohtainen tarina kuitenkin loppuu kirjassa samaan hetkeen kuin sarjassakin. Kirja sen sijaan tarjoaa rinnalle vielä historiallisen ulottuvuuden, kun tutkijat tulevaisuudessa tarkastelevat totalitaarista Gilead-ajanjaksoa ja samalla arvailevat kyseisen orjattaren myöhempiä liikkeitä. TV-sarja kaikeksi onneksi jatkuu – kakkoskaudesta päästään nauttimaan ensi vuonna!

P.S. Tiesitkö muuten, että Margaret Atwoodilla on The Handmaid's Tale'issä pienenpieni cameo-rooli? Kirjailijan voi bongata sarjan ensimmäisessä jaksossa kohdassa 26:25, jossa hän yhtenä "tädeistä" läimäyttää Mossin esittämää Frediläistä poskelle, kun tämä ei heti tee niin kuin käsketään.

Elisabeth Moss HBO:n TV-sarjassa

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

 

Pages